ALKURUNO.
Reading edition
Eräs mies, joka oli ennen ollut fiool-leikari, oli tullut luostariin ja luullen kuolevansa lauloi:
Myös multa päiwät kohta kai Nyt päättyy, — ken uscoi tuota, Cuin Riemussa, Woimassa tanssata sai. Nyt poisko Maliain luota? No niin, ken Onnen warhain joi, Se Joucosta warhain mennä woi Näin weisaten: halleluia!
Olen elänyt. Caiwanut Leiwiskää En maahan sywälle sangen. Työt tehnyt, nautinnut, Tingintää Kyll' ylenkatsonut; langenn' En kumartamaan Päämiehiä maan, Jos heickoja poljinkin toisinaan. Työ Herran on anteexi antaa.
Mut cuink' Elo falski on lyhwä niin? Mies heico ja Hammas musta Ja harmaata tullut Haiweniin. Wain Crantzeja Taistelusta, Cosk' jotki nähty ja tunnettu on! Nyt siimeessä Munkki-Kammion Näin itzeni walmistaa machdan.
Wain Muistot Riemua nyt suo. Ja niistä kirckain ja armain On Piiri tuo, joca tygö ja luo Cuin ennenkin käy sulo Parmain, Naiskäsin pyyhkii Kyyneleet Ja kuiskii: Oomme myös naurelleet. Sir Cuolem' ei hirmuta mua.
Täynn' Rackautta on Mieli mun Quin Suo, joka kytee tulta, — Se ihmekö, caick' Elon liekit kun Nyt tukahdutettu on multa! Oi neitzet ja Frouwat! riemuin lyö Juur' tähtenne Rinta, waick' ympär on Yö, Näin weisaten Valee-wirren.
Te Siunatut! Ympäri Jocaisen Pään Cunnian Gloorian loisin. Te keskellä Murheen Alhon sen Caick' käätä tahdoitte toisin. Mut aawistin silloin: on käypä näin. Maan Riemut jättäen pystypäin Käyn taiwaasen: halleluia.