ONNEN HETKI.
Reading edition
Taas hetken olen onnellinen ollut. Se oli vieno ilta kesäkuun ja kaupungissa pienoisessa, missä ma ennen lapsukaisna leikitsin. Se oli kaarisillan harjalla, jok' yli salmen pyörretumman vei ja jonne olin tullut, toipuva. Kuukauden yksinäni neljän seinän sisällä, sairas, olin ikävöinyt, väsynein pyytein, niinkuin munkki, vanki, kun haaveet, tunteen hyrskyt valloilleen sit' ennen päästin, juoden maljan, josta voi sakka pian paistaa, mutta myöskin ees hetkeks sielu sulo-unheen saa. Kuukauden yksinäni, vuottain, niinkuin yösiippa, joka seinänrakoon painuu. Vain kuullut tornikellon läppäykset, yks tunti toisen jälkeen, seurannut tuloa kesän koivussa, jok' eessä mun ikkunani puhkes silkkilehteen, ja kaipuun uneen silmät sulkenut. Nyt olin toipunut ja teitä astuin. Ja silloin olen onnellinen ollut, — se oli kaarisillan harjalla, se oli vieno ilta kesäkuun.
Kun tulin sillalle, niin aurinko juur aleni taa Saimaan ulappain, suruisiin metsiin; tornikello tuttu löi verkallensa, luulen, yhdeksän. Ma seisoin kasvot kaupunkia päin. jonk' iltarusko kuulas kultaeli, punaiset päädyt, katot portahittain. Ol' ilma tyyni, kostea, ja virta se välkkyi vihreää ja valkeaa. Uus lehti, kukat tuoksui syreeneissä. — Ja kaukaa jostain, takaa vetten, ilman soi viulu kirkas Ave-Mariaa.
Soi viulu kirkas Ave-Mariaa niin vienoa, mut salaa hehkuvaista ja intohimon pauhull' uhkaavaa. Ja tuolla talotöyryn taustalla ol' ilma siniharmaa, ukkospilvet nous sieltä raskaina ja hahmoin tummin. Viel' äänetöntä, tuul' ei huokunut. Vain ylimmäisen töyryn lehvät tuoreet jo enteellisnä liikkui, värähdellen, ja siellä, täällä taivaan liepehillä salamat hienot, pienet välkehti. —
Sen hetken olen onnellinen ollut. Se oli kaarisillan harjalla, se oli vieno ilta kesäkuun. Niin ohi kulki nainen, outo, mutta on sama, kuka: vertauskuva vain. Kahisi helma silkkinen, näin kuinka välähti vaate, kun hän loittoni, en kasvojansa nähdä kaivannut. Soi viulu kaukaa Ave-Mariaa.
Mun sielussani oli lepo, rauha, kuin kesäilta, joka kummut kultaa, mut myöskin toipuvaisen heräämys kuin kipu, suloinen yöliljain tuoksu. Se onnena mun silloin valtasi. Kun olin kauan ollut munkki, vanki, mut elo loihti harha-kuviaan hymyileviä, niinkuin tornit tuossa vetehen vihertävään kuvastuin. Ah, sielun tunsin jälleen ruumihista pois nousevan kuin vaippa henkien ois lennättänyt mua yli maan. Mut taustalla jo ukkospilvet nous kuin kuva tulevien, tuttuin tuskain, joit' ilman riemuakaan tokko ois? Mut iltarusko kaiken kultaeli, kun oli luonto äänetöntä, mutta jo enteellisnä lehvät värähteli, salamat hienot, pienet välkehti. Ja hehkuen ja intohimoisesti soi viulu kaukaa Ave-Mariaa.
Niin silloin olen onnellinen ollut. Se oli vieno ilta kesäkuun, se oli kaarisillan harjalla.