ANGELICA.

Angelica! Niin katsoit kalpeana, kun luotani sun syöksi tyly sana, et tiedä, mitä rakkauteni on! Se, jota kutsui runo-taivaan ovi, maan pääll' on tunnoton ja onneton. Et tiedä, mitä tämä sydän on: Raketti singoitettu taivohon! Kuin satu, jot' ei ruumistuttaa sovi. Kuin kupla hento, johon kuvansa luo kaikki, ihailtava kiiruulla. Kuin kulta-malja, joka kohta sakkaan on juotava. Kuin sointu laulun rakkaan. Vain ilta-pilvein puna aaltoihin: se hetken hohtaa. Lieska helvetin!

Angelica, sa voitko anteeks antaa? Ei mulla taivasta, ei maassa rantaa mun kaipuullani. Lieska helvetin! Vain satu, jossa näkee ritarin suloisen rouvan ynnä knaapin kainon. Suloisen rouvan, jonka murheen painon suun hymy, otsan haaveet ilmaisee, — povella harso hopein värisee. Nyt eteens' armas lapsi polvistuvi. Jos lisää kuulet, katoo kaunein huvi. Äl' lähesty! Äl' liioin katso, haasta. Vain suurin tuntemattomuus voi maasta tään sielun nostaa, taivaan satuna. Vain outous rakkautta, Angelica!

Angelica, sun täytyy anteeks antaa, ei mulla taivasta, ei maassa rantaa mun kaipuullani! Tuska helvetin! Niin, kulta-malja, juoma taikurin: Isoldelle ja Tristanille keitti sen musta velho, toden heiltä peitti. Isolden muistatko ja herransa? He, hourut, rakastivat sieluina ja kielsivät syyntunnoin sulot ruumiin, mut kaiho sielunhekkuman vei uumiin. He haastoi tähden kautta toisilleen. Ja lähti kahden korven synkeyteen ja lepäs vierekkäin. Mut paljas miekka on välillään, ja mies on panssarniekka. Niin tähteen tuijottaen kuolemaa he vuotti, taivaan ainutt' onnelaa. He hourut! Niin vain satu keski-ajan voi päättyä, tuon lemmen kiduttajan! Jos väliltään ois miekka viety pois, ei kuolleet he, vaan vihanneet he ois! Mut silti: eikö moinen harhalempi lie ollut vihan totta totisempi? Miks toista lähetä, miks tutkia? Vain outous rakkautta, Angelica!

Angelica! Voit mulle anteeks antaa. Ei mulla taivasta, jos kuinka kantaa mua onni. On vain lieska helvetin. Vain näyttämö — Francesca Riminin. Asetus: huuruin punailman täyttää, Mefisto katsojille parin näyttää, jok' ohi kiitää myrskyn pyörteissä, suu suulla, kädet, jalat kiihkeinä syleilee toista, hekkumaa he vääntyy. Ei lopu autuus, jossa he näin nääntyy? Ei, — kunnes esirippu laskeutuu ja tuli sammuu, nauru kajahuu Mefiston; lavalla on paljaat rangat. Mut paloiko myös kiihkon yhdyslangat? Miks lähestyä, luoda katsetta, puhella, tunnustaa ja tutkia? Miks lahja käden, huulten, sielun, lihan? Iäinen hornan liekkikään ei ihan voi olla sille, jota polttavi suur kaipuu, tosin tuska, helvetti! Angelica! Sun syöksi vihan sana! Oot lähellä, siks olet loitoimpana, oi armas, joll' on taivasta täys povi. Miks kurja sydämein ei tyydy, sovi, vaan tahtoo yksin lisää murtua? Vain outous rakkautta, Angelica!