SILKKI-EEVA.

Voi sua, kurja Eeva, kuink' olit kelvoton! Se oli Helsingissä, — ja kevät-ilta Luodoll' on. Soi verannalla viulut ja meri hohdon saa hopeisen, mutta maljat kuin kulta kimmaltaa. Ne sielulleni purjeet antaa, ma kiidän pian kohti haaveen rantaa. Mut — voi sua sitten, Eeva, niin halpa, tunnoton!

Ma lähtöä jo viikoin tein maalle: juhla viimeinen! Ah, kuink' on raskas jättää pääkaupunkimme, riemut sen. Siis lähdön kyynel-malja! Ja sähkö-liljat syttyvät ja nauru, riemu raikkuu! Mut tuolta rannat hämärät ne kaupunkimme kuumottaa kuin muuri. Mun kauneus-onneni on suuri. Mut ah sua, Silkki-Eeva, kuink' olit kunnoton!

Ja hetket viistää, kuistit jo tyhjenee, ei soitot soi. Siis vielä maljaan, veikot: se onnen käyttäköön, ken voi, siks kunnes viime hetken lyö gongongi, on vallalla yö, — kaikki melkein mennyt muu paitsi kunnia! Ah, onni, että kunniaa ees kantaa! Ja sitten kohti kaupunkimme rantaa taas pursi vie, mut silloin, — voi Eeva kunnoton!

Löi laine laiturilla ja paistoi kevään suuri kuu. Ja joukko raikaellen se sinne, tänne hajautuu. Käyn haavein kadun vartta, — hän silloin tullut on: on tullut keinuin, notkuin, hymyillen, vallaton! On kahiseva silkkihame yllä ja poskillansa ruusuin hohde kyllä, — mit' aikaan viinin kultaus saa, Eeva, onneton!

Hän seisahtuu ja katseen luo syrjään, hymyää. Ja kumartaa, ja silmät ne alta harson sinertää. Voi, silmät läpi harson ne siilaa mun, ne huimaa mun, kun povens' aallot liikkuu. Ja kuulen kuiskailun, ja notkeasti puoleeni hän kääntyy ja ruumistani vasten kiertyy, vääntyy. Mut ontuu, häijy, toista jalkaa! Hyi, halpa, arvoton!

Mut kainalooni silloin hän käden äidillisen vei. "Haa", virkoin, "kuuhut kyyhky! Mut köyhä olen, kultaa ei. Muu kaikki mennyt, paitsi…" Se huokaisemaan hänet sai. "Ja onnuthan sä, — armas! Sa itse helvetti oot kai, täys turmaa, piinaa, myrkkyä ja tulta?" Ah, pian aseet vei hän multa! Pois tempas käden, — siitä kuink' olin onneton!

Pois rinnat käänsi uljaat, — ja huokas hiljaa, loukkautuin. Ja surulliseen silloin ma profiiliinsa hurmauduin. Loi silmät jäykät maahan ja nyyhki: "Kuinka voi niin kurjaa, kurjaa luulla. Mies mua raukkaa rusikoi. Mut onnetonkin rakkautta halaa." Voi, mitä näyttikään hän syötti-palaa se rouva, Silkki-Eeva, se viekas, kelvoton!

Ma sentimentaaliksi taas muutuin, runo-haikeaks: "Ah, ylväs, kaunis rouva, mik' autuus sille, jolla kaks vain markkaa, moinen hyvyys, alttius suuri. Muu mennyt paitsi kunnia on juuri." Ja siitäpä hän katsantoon sai riemun jälleen: "Kulta, et usko kuinka altis oon!" Niin aukes sulo-suunsa salpa: "Oon altis, altis, halpa ja hehkun rakkauden tulta." — Niin, totta halpa, halpa, ei kallis, mutta halpa, tuo Eeva vallaton!

Niin mentiin: "Herra taivaan", hän kuiski, "minkäs onnen soi. näin nuoren, hellän kullan! Mua rikkaat vanhat vartioi: ne kuljettaneet kesäksi ois kylpemään mun Riigaan. Mut — minne pistää mieheni? Ja minä hitsin Riigaan tai muuhun Portoriigaan! Ma tahdon vain sun kammioos, sa poika vallaton!"

Ja mentiin, mentiin — huhhei! Hän oven pieleen pysähtyi ja punasteli, armas! Siks kunnes kaulaan köynnöstyi ja syliin kietoi, kuhersi ja väänsi. Ja hameen silkki-välkkyisen hän kiirehesti heitti. Kuin paratiisin käärmehen kiils silmät, kun hän halas käsin sekä jaloin. Kuin lohikäärmeen tulessa ma paloin, — voi kaarikulma, punasuu, voi Eeva vallaton!

Kun aurinkoinen nousi, hän silloin myöskin naurain nous, ja kureliivit, silkit hän puki jälleen, niinkuin jous taas pinnistyivät lanteet. Ja posket maalas punaisiks ja otsan puuteroitsi ja nosti hapset korkehiks. Ja suuta suikkas: "Näkemiin". Ja lakkarini aarteisiin hän syventyi: "Ah muistoks nää mulle tulkohon", — niin nauroi rouva vallaton. Ma laskin hänet alas — ikkunasta. Ja sieluni kuin noussut raikkahasta se kylvyst' oli, huhhei, — se rouva verraton!

Mua meren lokit nauroi, nuo aamun kauniit kirkujat, ja nauroi kalamiehet, jotk' ikkunaani katsoivat. He nauroi, minä nauroin. Ken nauraa viimeks, parhaiten se nauraa. — Miserere, jos silloin oikein tiesin sen! — Ja sitten? Maalle, aika lähdön-vinhaan. Mut mitä siellä huomasinkaan! Voi, voi sua, rouva, Eeva, voi peto, arvoton!

Voi arvoton, voi halpa! Nyt kuuta kaks oon istunut kuin vanki, kapusiini ja öljyt, myrkyt maistellut; ja tunnen jalot herrat ja hyper-manganaatit Albergit, protargoolit ja kaikki saakelit! Ne seurassaan ei anna nostaa sarkkaa, ja piimään mennyt mont' on markkaa. Voi kuinka olit halpa, sa tyttö kunnoton, sa rouva, Eeva, nainen! Lyö Luoja häneen salpa kuin masto mahdoton!