SIGBJÖRN OBSTFELDER.
Aarni Kouta translation
EEVA.
Lyijynharmaa on meri ja taivas, lyijynharmaat silmäsi, Eeva. Kauan vaieten istunut olet, kättäni pusertanut.
— Sinensiintävät silmäsi ovat, kun aurinko loistaa ja laulaa meri! Sinä olet kuin luonto itse, Eeva.
Sinun huulesi kylminä painuu mun otsallein. Sinun kätesi kylminä lepää mun käsissäni. Sinun rintasi raskaana huokuu, — maan hengitys sieluuni hiipii.
Sinä olet kuin maa. Kun autere kisaten ilmassa häilyy, sinun silmäsi autereiset ovat, — kun usvat raskaina taivaalle vyöryy, sinun silmäsi tummat ja kosteat ovat.
En puhua voi minä enää. Ma vaieten kuunnella tahdon kuinka aallot raskaasti, kiehtoen huokaa, katsella, kuinka raskaana lankee usvien yö.
Eeva!…
MYRSKY.
Vingu, puhalla, myrsky! Ma pauhussas alasti, kylpeä tahdon! Käsivarttani valkoista katso! Minun hiukseni häilyvät! Kiharoillani leiki, myrsky!
Puhalla! Levitä sieluni laajat siivet! Maanpiiriä sieluni syleilee! Uranos vapisee siinä!
Myrsky, ah myrsky! Ma alasti olen! Maan häilyvään ruohoon sun laillasi heittäydyn!
Kohotan käsivarteni vahvuutta kohti! Kohotan kädet riemuiten kaikkeuteen! Avaruutehen maailmain!
Tule! Me yhdessä leikkiä lyömme! Syöksymme mereen! Tulkaa, tuulessa tanssivat lehdet, koikkuvat korpit, ja vyöryvät aallot! Tulkaa, te riehuvat pilvet! Me tanssihin käymme! Minä ja te!
MINÄ NÄEN.
Minä valkeaa taivasta katson, sinenharmaita pilviä katson, veriruskeaa aurinkoa.
Siis siellä on kaikkeus, maapallojen koti.
Sadepisara lankee.
Minä korkeita taloja katson, minä satoja ikkunanruutuja katson kirkontorneja kaukaisia.
Siis tämä on maa, siis tämä on ihmisten koti.
Sinenharmajat pilvet auringon peittää.
Minä hienoja herroja katson, minä viehkeitä naisia katson, vetohevosta kumaraa.
Sinenharmajat pilvet niin raskaiksi käyvät.
Minä näen, ah näen… Olen joutunut väärälle tähdelle varmaan Niin outoa täällä on…
JOULUÖILTÄ.
Joulu-ilta! Tulet loistavat suurissa ikkunoissa, juhlahuoneissa joulukuuset, joululauluja yössä kaikuu!
Minä katuja yksin kuljin ja lasten lauluja kuulin. Minä portaille istuuduin ja muistelin äitivainajaa.
* * *
Minä kentille öisille kuljin — mun ylläni yksin tähdet paloi. Ja puiden kalman-varjojen yli mun varjoni kiiti.
Lumihiuteilla ruumiin näin, lumihiuteilla välkkyvillä, polon, kylmään kuolleen varpusen ruumiin, mi vapisi vielä.
* * *
Ma läksin ullakkohuoneeseeni ja asetin kynttilän kynttilänjalkaan. Ma asetin kynttilän kynttilänjalkaan ja laskin raamatun kirstulleni.
Ma lankesin polville kirstun ääreen ja tomun raamatustani pyyhin. Ma käteni raamatun yli ristin ja itkin.
SILMÄT.
Suuta suutelen, poskea hyväilen, mut silmiä, silmiä — vihaan ma.
Kutreihin kyynelöin. Helmahan uinahdan. Mut silmät, ah silmät, ne — puhkaisen.
Leukaa nipistän! Nenää puren ma! mut eessä silmän, ah silmän! — polvistun.
HÄN KYLVÄÄ.
Päivin ihmiset leikkiä lyö, kuolema kylvää, kun saapuu yö. Kuolema kylvää.
Kulkee ja kylvää, kylvää, ah kylvää — kalpeita liljoja, arkoja ruusuja, mimoosia, mustia orvokkeja, hyasintteja sairaita, nääntyviä.
Kulkee ja kylvää, kylvää, ah kylvää — hymyä valjua, itkua arkaa, sairasta kaipuuta, synkintä tuskaa, toivottomuutta.
Päivin ihmiset leikkiä lyö, kuolema kylvää, kun saapuu yö. Kuolema kylvää.