GEORG BRANDES.

VAELTAVA RITARI.

Niin kauan kuin vuorta tai järveä lie, jot' en nähnyt, tai kaukaista maata; niin kauan kuin impeä kaunoista lie, jot' en lempimästä voi laata;

niin kauan kuin puolesta vääryyden mies kunnoton käyttävi kalpaa; niin kauan kuin vain jokin vieras maa tahi Tanska laakerein kaunistaa urost' ansiotonta ja halpaa,

niin kauan ritari rauhaton vaeltaa saa lepoa vailla. Lyhyt, ah iankaikkisuus mulle on, toki kuolen ma muiden lailla.

Huhtik. 1859.

TUNNELMAT.

Kuin pilvi liitää halk' ilmojen vain, niin tunnelmat kiitää mun sielussain.

Nyyhkii ja vaipuu, nousee ja kaipuu- mielin ne kulkee, kun sulokuvat ilmautuvat kätköistä, joihin sielu ne sulkee — ainoat, jotka on jäljellä mulla.

Ah, jospa saattaisi päivä tuo tulla, jolloinka syämeni sulkea voisin, kahlehet loisin,

joihinka kaiken sen kammitsoisin, mi sisälläin joka päivä nyt liikkuu — voi, vähän hyötyä tuost' olis vainen, uudelleen havahtuis sydän öisin,

taas ikävöisin rauhatta, kunnes leimuavainen syämeni päätökset kaikki nuo voittais, myrskyten taas joka kielensä soittais.

HELMI.

Helmeni tyyni, uinuva, min emon helmasta riistin! Tulit helmeksi silloin. Suo anteeksi syyni!

Helmeni! kultaan kauniina kiinnitettiin sinut, joka leimuat kuin sydän hehkuva tultaan.

Helmeni soma, säihkyvä kuin meren muovaama Venus! Hänen oot, et kuolevaisen ole oma.

SHELLEY MARY GOODWINILLE.

Sa ylväs, kuink' on suuri olemukses sulo! Sa norja, kylmä, mutta mulle lämpöinen. Sa kalvas, jonka kasvoin yli kulkee kulo, kun käsivarttas hetken hivelen — ah, kuink' on suuri olemukses sulo.

Sun olen vain, vain sun. Muut rakkaudest' ei tiedä, sa yksin lemmit hehkuin, vapaasti. Tää sielunelämä, mi siteitä ei siedä Englannin ilman valollaan se täyttävi, se kaikk' on sun, sun vain, muut rakkaudest' ei tiedä.

KUKKAVIHKO.

Ah, ruusu, outo niinkuin runo Veedan, keltainen, pyhä ruusu maljakossa, ulpukka, joka riutuu lailla Leedan, mi joutsentansa vartoo huumiossa, ja väriloisto tää jos sulle riittää, niin kukkaa täyteläistä katso, jossa sun olemukses nään, min tahdon liittää ma muiden joukkoon, tuoksuvan reseedan.

TUNNUSLAUSE.

Korkeelle valon, taiteen kotiin vain! Syvälle aatteen vesiin kuulakkaihin! Eteenpäin oudoimpihin kaukomaihin! Korkeelle, syvään, eespäin ain!

MENNYT.

Selvästi nään, kaikk' ohi on. Huipuilta, kattamilta jään, käyn kuiluun, mi on pohjaton. Selvästi aivan erotan ma kohinan kuohuisen kosken vaahtopään, min syöksyn laineisiin. Ruumiini valko-aineisiin siis sulje, koski, seppelöi kiireeni valkovaahto-vöin, ja alas minut vajota, ja ylös heitä. Ruumiini polo hajota, lyö paasiin kallioiden rivin, ja sitten peitä, korista jalokivin.

Ja kutsu sitten kohisten puolelta idän ilmojen vieraiksi linnut, korpit, kotka, kaikk', kaikki, jotka pitoja suinkin rakastaa, he kemut saa — näin paras on.

KOI.

Sarastaa, sarastaa, värin ruusuisen raskahat pilvet saa, kajo kultainen kattavi taivaan, sarastaa. Sytyttää pian soihtunsa aurinko varmaan, sädehdi, pala vuoks' polon tyttöni armaan. Polostain ihanampaa ei toista, hänen tähtensä leimua, loista. Oi terve, terve, ens aamunkoin valo välkkyvä, hieno! Nyt purppuroin ylene! ylös käy!

PROTEUS.

Proteus ei ole kylmä, ei kuiva, ei luontonsa lämmin voi olla nuiva.

Hän ihailee miestä — rikas henki on harras; hän jumaloi naista; äly kylmä on marras.

Jos naisell' on näppylä, miehellä raja, hänest' ei ihastusta pois silti se aja.

Jos tahtovat telkien taa hänet, kyllä näkevät, ett' ansoin hänt' ei hevin yllä.

Hänest' ei jokamies saa kannattajaa, oma itsensä on, mitä käyttääkin majaa.

On suuntia, joist' ylen paljon on huolta: tulis mont' erikoista häll' olla puolta.

On puolia, joihin käy ain joku kiini: Ykspuoliseks väitti hänt' tyhmeliini.

Erikoinen ei itse, mut etsii erikoista, rakastaa suurmiehiä, mut ota oppia ei noista.

De Maistrea, vanhoillista, hän kiittää, opin hyljäten Lassalle hälle ihmisenä riittää.

Hän tunnusmerkkejä käyttää empii, rakastaa vapa-uskoista, tyranneja lempii.

Kuvan jos hänest' teette, hän naamion heittää ja kuitenkin hänt' tuhat naamiota peittää.

Pidä ei salanimistä myöskään hän lukua, nimessään ihan kylliksi on valepukua.

Sanotaan, asiansa vuoks kansaa hän kosi. Sana kömpelö, vaikk' olis vallan tosi.

Selittää olemustaan se yhtä vähän kuin jos uneksijan te liitätte tähän.

Ei historioitsijaks' hänt' tahdo he myöntää, hänen päälleen myrkkyä, lokaa he työntää:

toki ymmärsi menneiden aikain hän mutkia niin hyvin kuin patentinkin saanut tutkija,

syvemmin kera muinaisten henkien eli kuin hän, joka pölyssä pengoskeli.

Hänen sanoissaan, väittävät, piilee ansa, ja tuhma hän on toki luonnoltansa.

Ei laulaja, oppinut, — arvostelussa "runoniekka", mitä syntyisi moisessa melussa?

Hän kirkon ja valtion on vihamies "radikaalinen" — ylimys, taivahat ties,

kavahtaa yhä joukkoa, joukkiota — miks kutsua moista houkkiota?

Kun iskevät hänt' yrittäin verenvuotoa, niin käärmeen-liukkaasti muuttaen muotoa

muualle syöksee hän päätä pahkaa yhä näiden raastaissa käärmeennahkaa.

Taru vanha hänt' ei toki kuvaile suotta vähintäin eli hän parituhatta vuotta.

Todensanonta vaikka on tehtävänään, ei kärsi hän, ett' ylenmäärin kysellään.

Udellen koki vangita hänt' eräs seura, heti muuttui hän, ol' parrakas jalopeura.

Salamanteriks sitten hän sukeutui, hän pantterin muotohon pukeutui.

Tuleks sitten hän muuttui, mi leimusi, loisti, tulen patsaanakin vain itseään toisti,

vedeks vieriväks muuttui ja puuksi, mi lehti, pedoks, puuks, vedeks — Proteus yksin kaikeksi ehti.

Olemuksen ei minkään vangiksi jää, se ken kaikkea syleilee, ymmärtää.