GOETHE.

MIGNON.

Tunnetko maan, miss' siintää sitroonat, siimeessä kulta-heelmät hehkuvat, sinestä taivaan tuuli lauha käy, taa laakereiden myrtti hämärtäy, tunnetko sen? Pois! Sinne pois sun kanssas, armaani, mun mielein ois!

Tunnetko korkeen pylväskartanon, min salit säihkyy, suojat valkeet on, luo marmor-kuvat minuun katsehen: mit' tehty sulle on; laps poloinen? Tunnetko sen? Pois! Sinne pois sun kanssas, turvani, mun mielein ois!

Tunnetko vuoren pilvipeitteisen? Usvassa muuli käy tiet' etsien, luoliss' on louhikäärmeet, jyrkänteet kuiluihin syöksyy, ryöppyy yllä veet: tunnetko ne? Pois sinne, oi, mun kanssain etkö, isä, tulla voi!

ERÄÄSTÄ KIRJEESTÄ.

Kaiken antavat iäiset jumalat lemmikeillensä kokonaan: ikiriemut ja ikituskat, iankaikkiset, kokonaan.

KEIJUKAISTEN LAULU.

Sydänyöllä vasta, kun ihmiset nukkuu, kuu meille valonsa suo, yön tähdet luo loistettaan: me silloin laulamme, käymme, ja ryhdymme karkelemaan.

Sydänyöllä vasta, kun ihmiset nukkuu, me niityllä leppien luona alan etsimme avaran, ja laulamme, vaellamme, ja tanssimme unelman.

TANSSILAULU.

Välinpitämättömät:

Tule, kaunoinen, myötä, käy kanssani tanssiin! Karkelo juhlamme kauneus on. Minun ellet sa ole, niin siksi voit tulla, tulet, tai iäks hylkäät, niin tanssimme sentään. Tule, kaunoinen, myötä, käy kanssani tanssiin. Karkelo juhlamme kaunistavi.

Rakastavaiset:

Mitä juhlista, armaani, ellet ois myötä? Mitä, kalliini, ilman sua karkelosta? Minun ellet sa oisi, en lähtisi tanssiin, jos oot iät mun, elo juhlaa on vain. Mitä juhlista, armaani, ellet ois myötä? Mitä, kalliini, ilman sua karkelosta?

Välinpitämättömät:

He lempikööt vain, ja me karkeloikaamme! Pois tanssista riutuva rakkaus käy. Kun kauniissa kaarissa karkelo kiertää, he hiipivät metsähän himmenevään. He lempikööt vain, ja me karkeloikaamme! Pois tanssista riutuva rakkaus käy.

Rakastavaiset:

He piirihin käykööt, me vaeltakaamme! Tie lemmen on tanssia taivahisten. Amor on tääll', ivat heidän hän kuulee, kostaa, ah pian kostavikin. He piirihin käykööt, me vaeltakaamme! Tie lemmen on tanssia taivahisten.

FAUSTIN II OSAN ALKUKUOROT.

Ihana seutu.

Faust kukkanurmella väsyneenä, levottomana, unta etsivänä leväten. Henkiparvi leijuvana häilyen, suloisia pikkuolentoja.

Ariel.

Tuulikanteleitten säestämä laulu:

Konsa kaikkialla hohtaa kukkain sade keväinen, ihmislasten katseen kohtaa vihree siunaus kenttien, silloin keijut sinne rientää, miss' on apu tarpehen; onnettuutta tahtoin lientää hyvien ja pahojen.

Kun ympäröitte ilmavasti leijuin tään urhon, tapa on se jaloin keijuin. Sydämen tuima taisto hillitkää, pois kilpistäkää tunnon-tuskan nuolet, sisäinen sulattakaa rinnan jää. Pois pyyhkikää yön hetkien huolet, ne lieventäkää, kallistakaa pää patjoille, jotka viileyttä valaa, mies sitten kylpyyn viekää Lethen veen, jäsenten jäykkäin notkeus pian palaa, kun lepää vain hän päivän koitteeseen. Ihanin velvollisuus täyttäkää: taas hälle pyhä valkeus näyttäkää.

Kuoro (yksin, kaksin ja useammat yht'aikaa, vuorotellen ja yhdessä):

Konsa yli vehmaan tienoon leyhyy ilma lempeä, sulotuoksuun, usvaan hienoon kaiken kietoo hämärä, ikirauhan kuiske kulkee, tuutii levon sydämeen, päivän portti hiljaa sulkee silmät urhon uupuneen.

Yö on tullut, pyhään paloon puhkee taivaan tähtivyö, kipinöihin pieniin, valoon suureen syttyy ylhä yö, ilman ääret kimaltaen syviin vesiin kuvastuu, valtiaana taivaanlaen loistaa täysi, tumma kuu.

Haihtumistaan hetket haihtuu, pois on onni, onnettuus, tilas terveyteen vaihtuu, kohta koittaa päivä uus. Laaksot, kummut vihannoivat, käyvät rauhan siimekseen, peitoin hopeelaineet loivat kypsyy heelmäin runsauteen.

Toiveet saavuttaakses tuonne katso päivän koittohon! Kevyt kahleittes on luonne: uni pelkkää usvaa on! Uskallukses siitä karttuu, mikä laumaa kammottaa; ymmärtäin kun toimeen tarttuu, jalo kaiken aikaan saa.

Suunnaton melu julistaa auringon lähestyvää nousua.

Ariel:

Ulvoo Ilmatarten myrsky! Hengen-korvaan lyö kuin tyrsky päivän uuden synnyinhyrsky. Paasiportit paukkaa, jyskää, aamun rattaat pyörii, ryskää, pauhun valo synnyttää! Rummut räikkyy, torvet raikuu, silmät vilkkuu, korvat kaikuu, pakoon, keijut, kiitäkää hiljaisuuteen kukkain umpuin, kätköön vuorten, lehväin, kumpuin, syvemmälle, syvempään; kuuroks käy, ken kuulee tään.

TERVETULIAISET JA JÄÄHYVÄISET.

Sykähti sydän: selkään hevon! Pois, niinkuin urho taistohon! Maa löytänyt jo oli levon, yö tumma peitti vuoriston. Ol' tammi kietoutunut ammoin keveihin utuvaippoihin, pensaista pimeys katsoi kammoin kuin mustin silmin tuhansin.

Kuu unisena esiin hiipi peitosta pilvenhattarain. Suhisi hiljaa tuulten siipi, kaameesti soiden korvissain. Yö tuhat kauhua loi, turmaa, ne kaikki voitti rohkeutein. Mun henkein tuli ol', mi surmaa. Lieskoiksi puhkes sydämein.

Sun näin, ja kohtas katseheni suloisen, lempeen katseesi; sun kokonaan ol' sydämeni, sun joka hengenvetoni. Ruusuinen kevään hohde paistoi kasvoilta iki-armailta, hellyyttä sielus sieluin maistoi! Sit' ansainnut en olis ma!

Jäähyväishetket murheen-harmaat! Sydämes haastoi katseesta. Mitenkä suutelosi armaat; Oi tuskaa, syvää riemua! Sa läksit. Katse kostee mulla, se seuras sua, poistuvaa — mi onni rakastetuks tulla! Mi onni, taivas, rakastaa!

MAALISKUU.

On tupruttanut lunta; ei aika koittanut, jolloinka luomakunta, jolloinka luomakunta on talven voittanut.

Rintamme routa suli aurinkoon pettävään, kas pääsky pieni tuli, kas pääsky pieni tuli, niin ypö-yksinään!

En iloita voi varmaan, vaikk' kevät kutsuvi? Mut jos ma kohtaan armaan, mut jos ma kohtaan armaan, niin saapuu suveni.

VAELTAJA.

Vaeltaja:

Sua Herra siunatkoon, oi nuori nainen, ja poikaa, mi lepää imien sinua rinnoillas! Suo mun liki kallioseinää jalavan sinisiimeessä täällä pois taakkani heittää, ja luonasi levähtää!

Nainen:

Mikä tehtävä saa sinut helteessä päivän tien pölyssä tänne taivaltamaan? Tavaroitako tuot sa maaseudulle kaupungista? Hymyätkö, mies outo, mun tiedustelullein?

Vaeltaja:

Tavaroita tuo kaupungist' en. Nyt viilenee ilta. Minut kaivolle neuvo, min vettä sa nautit, nuor' armas nainen!

Nainen:

Ylös kalliopolkua astu! Käy eteenpäin! Viidakkojen läpi johtaa ylös tie majalle, mi on asumuksein, siellä on kaivo, min vettä ma nautin.

Vaeltaja:

Näen viidoissa näissä inehmon käden ohjaavan jäljet! Kiveä kivehen, rikas luonto, sa lahjoittavainen, et liittänyt täällä!

Nainen:

Ylemmäks yhä vain.

Vaeltaja:

Pilareita sammaleen peitoss'! Sinut tunnen, muotohon muovaava henki! Kivehen olet leimasi lyönyt!

Nainen:

Mies outo, käy eelleen!

Vaeltaja:

Ma kirjoja kivessä tallaan. Saa selkoa niist' en. Kuluneet ovat askelten alla sanat, kaiverretut syvähän, jotk' kuuluttaneet sukukunnille ois mestarin hartahan hengen.

Nainen:

Mies outo, kiintyykö noihin kivihin sinun silmäs? Monen monta sellaista makaa mun majani ympärillä.

Vaeltaja:

Ylhäälläkö tuolla?

Nainen:

Heti, kun vasemmalle sekahan käyt pensaiden noiden kas täällä.

Vaeltaja:

Sulotarten henget, ja muusat!

Nainen:

Tämä on asuntoin.

Vaeltaja:

Oi, rauniot temppelin vanhan!

Nainen:

Tiepuolessa täällä hete pulppuaa, joka suo vettänsä mulle.

Vaeltaja:

Elät, henkäilet hehkuen vielä yli hautasikin, ah, Henki! On sortunut ylles oma mestarityösi, sa kuolematon!

Nainen:

Sa hetkinen vartoo, ma maljan sun juodakses noudan.

Vaeltaja:

Muratti kiertää näitä jumalaisia, hentoja muotoja. Miten tomusta maan kohoat, ah pylväspari! Ja tuoss', sisarpylväs yksinäinen, miten sammal synkkä peittää sun kiirettäs korkeaa, pyhää. Sa murheella muiden lailla majesteettisesti katsot sisaruksia rauenneita nyt sirpaleiks', raunioiksi, alas jalkojen juureen. Maan multa ne peittää pois piilohon pensaiden varjon, yli niiden heinä tuuhea häilyy! Niin halpako, luonto, on sulle työ mestarin mestarillinen? Pyhäkkös jaotatko niin kylmästi maan tasalle sekä kylvät sen ylle vain ohdakkeita?

Nainen:

Miten syvästi nukkuvi poika! Mies outo, mielitkö maata sa majassa? Vaiko ennen ulos luonnon helmaan jäät sa? Ota poika, on viileä ilta, sill'aikaa vettä ma noudan. Nuku, armahin, nuku!

Vaeltaja:

Unes on ihana! Kuin terveydessä taivaallisessa sa kylvet — hengität rauhaisasti! Sa, syntynyt suojassa pirstaleiden pyhän menneisyyden, sua varjostakoon sen henki! Kenen yllä vain se lepää, joka hetki on hälle jumalainen nautinto. Sisässäs elon siemenet verso sa säihkyvän kevään ihanin koru, loista ja veljiäs johda! Jos verho kukkiva kuihtuu, povestas kohotkoon täys heelmä, mi päivän paahteessa kypsyy!

Nainen:

Ah, siunaus Herran! — Hän vieläkö nukkuu? Veden raikkahan lisäks pala leipää vain tarjota on.

Vaeltaja:

Sua kiitän. Miten kauniisti kaikki täällä vihannoi sekä kukkii!

Nainen:

Kotihin pian pellolta mieheni saapuu. Jää luoksemme, mies, syö kanssamme iltainen eine!

Vaeltaja:

Te asutte täällä?

Nainen:

Majan kivistä laati mun taattoni näiden muurien suojaan. Me asumme täällä. Minut kyntömiehelle naitti, ja henkensä luonamme heitti. — Lepäsitkö jo, armain? Miten hilpee hän on, — ja leikkiä mielii! Sa veitikka pieni!

Vaeltaja:

Ikiversova luonto! Elon riemusta saa kukin osan, joka lapselles perinnöksi majan annat sa äidillisesti. Ylös temppelin räystäälle pääsky pesän laatii tietämättään pyhän paikan minkä hän tahraa. Kotelon mato talveksi kehrää siron, kultaisen lehvän suojaan. Ja, ihmislapsi, sa laadit majan keskelle menneisyyden pyhän raunioita. Surutonna haudoilla elät! — Jää hyvästi, onnekas vaimo!

Nainen:

Sa jäädä et tahdo?

Vaeltaja:

Niin teitä kuin poikaa kaitkohon taivas!

Nainen:

Ties onnekas olkoon!

Vaeltaja:

Mihin johtaa polku yli vuorien tuonne?

Nainen:

Pois Cumaan.

Vaeltaja:

Miten pitkält' on sinne?

Nainen:

Peninkulmaa kolme.

Vaeltaja:

Hyvästi jää! — Minun matkaani ohjaa, luonto! Ja muukalaisaskeliani, jotk' käy yli hautojen pyhäin pyhän menneisyyden! Majan luo minut ohjaa, mi suojass' on pohjoiselta, jota poppelit varjostavat sydänpäivän paahdetta vastaan! Jos ehtoolla jälleen kotihin majallein ma palaan, jota illan viimeinen rusko kultaa; minun kohdata tällainen nainen suo, käsivarsilla poikaani kantain!