AUGUST STRINDBERG.

KATKELMIA RUNONÄYTELMÄSTÄ "VALTAMAANTIE".

Alpeilla.

Tienviitta, jossa kaksi siipeä; toinen osoittaa ylös-, toinen alaspäin.

Taustassa mustia ukkospilviä. Myöhemmin puhkeaa ukonilma.

Metsästäjä (sisään, lukee viitasta):

Ma minne saavuin, kuinka kauaksi? Tuo tie vie ylöspäin, tuo alas vie! Ain alas pääsee, ylös tahdon ma. Siipensä viitta täällä levittää ikäänkuin varottaen nousemasta! Siis vaara väijyy, monta vaaraakin polulla, joka jyrkkä, kaita on! En sitä säiky, vaaraa rakastan. Mut ensin hetken tahdon levähtää ja hengittää! ja koota aatoksein, ja löytää Itseni, mi multa varastettiin…

* * *

Liiaksi kauan kuljin joukoss' ihmisten ja sieluin kadotin, aatokset, sydämein; otettiin toinen, toinen varastettiin — käteni ystävyydellä he sitoivat, lahjoilla, joit' en pyytänyt; niin lämmint' oli käydä alhaalla kodista kotiin, juhlapöytihin, luo soiton, kukkain, valon, lasejen. Mut lämpö nousi, kävi helteiseks —

Löin silloin poikki köydet ankkurin, pois heitin liian, sen, mi taakaks oli, kalleimmankin — ja katso, nousin! Voin täällä hengittää, mun syämein tulvii onnesta, rinta paisuu, laajenee; ei pöly, sauhu, toisten hengitys myrkytä vertain. Valkee, puhdas lumi, härmäksi käynyt huuru! Vesitimantit, te liljankukat, kylmän jähmettämät, sa taivaan jauho, jota seuloi mustat pilvenpalteet, hiljaisuus pyhä, silkkivaippaasi mies peitä, jonka matka uuvutti, rukoillen päänsä lepohon hän painaa!

HEIDENSTAM.

KUNINGATAR KRISTIINAN JOULU-YÖ.

Läpi ilman joulu-yön kellot soi, yli Rooman ukkonen käy, salamoi, takan ääressä kruunua vailla on valtiatar pois vierailla mailla. Pitelee kepin norsunluisesta päästä käsi kuivettunut vavisten, tulen loimossa varjot käy leijaillen kivipermannon marmorijäästä ylös orsihin häipyen.

Vihan vimmassa paasihin kepillään hän lyö, tavan mukaan käännyttyään selin lieden lämpöhön räiskyvään, puun mahlat sen hehkussa kiehuu. Hän hameensa lanteille kohottaa: — Se puoli! nyt hän riehuu, mi valta-istuinta monta vuotta on painanut, lämpöä kaipaa ja saa! Monet yöt olen valvonut suotta, mut hitaammin kulkenut ei ole aika. Sa kaunis Julia, neuvo taika, miten vois vähentää nyt tiimojen lukua. Tuli kynttilöihin, on huone valoton! Koetella ma tahdon uutta pukua, mi hopeesta, silkistä ommeltu on. —

Pelon vallassa neitonen sitoo kuninkaalliset laskokset leveät, hän saumat ja poimut myös keveät yli rintojen litteiden nitoo. Korut kaunihit kimmeltämään asettaa yli harmajan pään, pois kutrien kulta on haihtunut, väri silmien itkusta vaihtunut. Sanat Kristiinan harvat vain vähenee. Lähemmäks yhä peiliä hän lähenee Sibyllan silmin tuijottavin, ja poskin kuoleman keltaisin. Torin varrella soi urut juhla-yössä, ja kirkot kimmeltävät valovyössä. Kudos valkea olkapäitänsä peittää, mi ruumiin muotojen mukaan taipuu. Tulen loimo varjot häilyvät heittää. Liki peiliä otsa vaipuu, niin että sen pinta usvaan haipuu.

— Ajatukset toistenko tunnet, puhu, sano, lapsi, näin kertoo sinusta huhu? Saat sormuksen sormestani, jos ennen maata-panoa ihan selkeästi voit sanoa, mitä mietin nyt sielussani. — Kuluessa hetkisen vain lyhyen, pitempää ei mennyt aikaa kuin kellon lyönnit kaikaa, nuor vastasi neitonen katsellen ylen tarkasti piirteitä vanhuksen: — Kuningatar, on mietteemme yhteinen. Tämän jälkeen keski-yön vartiolla, kun lepäät sa valkeissa vaatteissa, kuningattaren vartioin paaria, pidän tuohuksista ma vaaria. —

Hän sormesta sormuksen irroittaa: — Et muistanut yhtä sa oo asiaa. Kun vuoteeni vieressä seisot ja anot kädet ristissä silloin, lapsonen, sanot: Kumeasti soi Pietarin kellot kovat. Kristiina, nyt oot sinä tomu ja tuhka. Hyvin nukut, on sammunut mielesi uhka, vaikk' kaukana täältä sun ystäväs ovat. —

Lumivalkea neito on kasvoiltaan: — Pelon vallassa jos kohotan lakanaa, mi peittävi paareja vainajan, minun kuulette silloin kuiskaavan: On ihmisen vaiheissa arvoitus syvin, jota ratkaista ei, vaikk' oppinut hyvin olis hän, tuhat tuntisi tiedon tapaa.

Hän matkaa aina pois äärihin maan, hovit häntä juhlivat vieraanaan, hän linnun lailla on huima ja vapaa, hän vihaa omaa heimoaan; mut oudoissa linnoissa, vierailla mailla kodin pensaista, puista hän unelmoi, levoss' uinua vieraassa maassa ei voi hän koskaan, ain' unensa rauhaa on vailla.

TOIVEPÄIVÄ.

Kaks istui eukkoa karstaten. — Minä toivoisin, toinen alkaa, silosilkkiä karstani täytehen, ett' oisi mun rukkini kultainen, sukat valkeat suojaisi jalkaa! —

— Hohoo! — Pani toinen jakkaran pois. — Jos järvet suojalla jäätyä vois, pyry-ilmalla ukkonen löis, salamois, kukot haukkuisi, koirat kotkottaisi, isännän kutut laitumelle saisi, sinun villasi silkiksi silloin muuttuis. Isä Jumala itsekullekin suo oman toivepäivän, mi myötänsä tuo jalokiviä, helmiä, — mitään ei puuttuis. Niin pian kuin miekkonen silloin ehti vain toivoa, puhkesi halkoihin lehti. Mut kenkään ei toivepäiväänsä tunne. Sen päivän voit laskea tyhjää juttua, rahill' istuen paikata risaista nuttua. Jos vain minun toivepäiväni ois, heti polvistuisin ma lieden luona anoen, ett' omaisuuteni vois tuhatkertaistua päivänä tuona.

Hän empien vaikeni. Valjakko tuvan eessä vartosi kultainen jo. Tulisoihdut ympäri loistetta loivat, lakeijat teiskuen pokkuroivat. He eukoille antoivat valtikan sanoen: — On toivepäivä nyt teidän. Oi, kunpa armosta Jumalan myös kerran koittaisi meidän! Kuningas kuningattarineen Manan mailla on. Pien prinsessa nuori ja voimia vailla on, siks kunnes hän morsiusseppeleen sitoo, hän teidät valtikan äärehen nitoo. —

Nyt eukot niijaili ymmällään. Alas pirtin orsilta kissan he veti. Ei muuta ollut heill' ensinkään, hymysuin rupes kumpikin lähtemään tykö valjakon, jonne he istuivat heti. Lakeijat heittelivät hopeoita ylt'ympäri pauhaavan rahvaan joukkoon, ja kissa synnytti vaunujen loukkoon penikoita, ja pennut taas penikoita. Siten säätihän toive kummankin, ett' ain yhä kasvaisi tuhansin, monin tuhansin kerroin omistamansa. Näin kulki kissojen naukuva kansa etu-istuimilla ja vaunujen matolla, ne piirissä ryömivät valjakon katolla, ajomiehen hiuksissa hyörivät nuo. Lakeijat myös monistui monin verroin, enemmän oli heitä jo tuhansin kerroin, kun linnassa valta-istuimen luo majesteettia kaksi vietihin soidessa tanotorvien, kanteleiden ilakoidessa.

Komeutta nää katsoivat kummastuin, ylen tyytyväisinä, naurussa suin, tuliviiruna joka hehkui kuin venynyt olis aina se korvihin asti, kädet mustat olivat valtavasti, ihan liian suurista hansikkaista ne pistivät esiin. Lakeijain luku oli kasvanut niinkuin kissojen suku. Oli katteja, joilla ol' täplikäs puku, oli mustaa, harmaata, kaikenlaista. Ne pyörivät ihmisten jaloissa sähisten, ne sylkivät, raapivat, kynsivät kähisten. Lakeijat ovissa, käytävissä kävivät, oli niitä vaikk' ihan missä, ne ääriään myöten linnan täyttivät ne kaikkia portaita, katuja käyttivät, joka paikka niit' oli tulvillaan, mut ain' enentyi luku niiden vaan. Joka hatussa, jossa vain sulka häilyi, yks naukuva kissa kyyryssä säilyi. Sisäpuolella luostarin muurin, joka piispan helmihiipassa, joka laatikossa ja lattialla makas kissa penikkalaumoin suurin. Syväst' oppinut mustepulloltaan tapas kissan, mi nuoleksi tassujaan, ja jos hän johonkin kirjaan tarttui, sen kansille kissoja paikalla karttui. Jos lepoa etsi hän hetkiseksi, heti kohta hän kissan tuolilta keksi. Varastettujen säkkien pohjalla, joka korissa, kaikissa kellareissa, joka joululahja-paketissa oli aina esille hyökkäävä kissa. Täpötäynnä niit' oli talot ja kirkot, rakennusten ja itse linnankin nirkot. Savupiipuissa lauloi ja ulvoi ne, ja nostivat pystyyn harjan. Pimeässä jos jouduit kadulle, näit kiiluvan silmäsarjan. Yövartia minne vain katsoikin, alas maahan tai korkeuksia kohti, sikin sokin ja aivan sekaisin katin silmiä siellä hohti.

Mut sairaana kultatuolissaan yhä istui prinsessa nuori. Hän puuhkalla leikki huolissaan, ja vaippansa poimuja suori. Hän hiljaa kuiski, ja katseensa siirtyi, joka sieluun silmäinsä murhe piirtyi, etähällä kukkulat vihannoivat: — Miten hupsusti ihmiset toivoa voivat. Minä toivoisin ruusun ikkunanpieleen, yks ainoa kissa ois mulle mieleen, pien kolkka takana maiden ja merien, ja lemmitty, joka mun vyyhtiäni pitelis, sanoen mua kullaksi, takan luona kun istuisin kerien. Ajan kulkua lasken, mut milloinkaan minun toiveeni hetki ei koita vaan.

MUISTOJEN KARTANO.

Humisee hongat. Pois kulkenut oon ihmisten tienohilta. Yksin jouduin ma kartanoon, käyn siellä nyt joka ilta. Valvooko väki vielä? Liettä ei mulla, oon koditon. Sammuneet kaikki tähdet on, jotka mua ohjasi tiellä.

Puinen ei kartano, ei kivinen. Kammoten moni sen näki. Utua, usvaa vain seinät on sen. Kotona onko sen väki? Kova ja kiiluva hankien povi rakennuksien lomassa on. Verkkaan Muistojen kartanon aukee äänetön ovi.

Sisäll' on lämmintä, leppoisaa. Empien jään ovenpieleen. Vanhus, mi pystyyn kohoaa, siunaten luo levon mieleen. Muistot, jo eletyt ammoin, — joita en uneen tuutia voi, ympäri pöydän istuen loi katseensa tulihin kammoin.

Hän, joka vehrein seppelin penkit ja pöydät pukee, nuori on kuten ennenkin, lieden luo mua tukee. Unelmoimme, ah miel' on ankee kummankin, kun koittehen juova kylmän-sininen pirtin-harmaalle sillalle lankee.

Mutta kun luukkujen raosta entää hameen helmahan juova jo, hajoo Muistojen kartano hiuteiksi, jotka ilmassa lentää. Kotia käyn, mut ei aavista kukaan, missä uneksija juhlinut on. Häntä kaupungin karkelohon aamun kellot jo soittavat mukaan.

TUHANNEN VUODEN PÄÄSTÄ.

Etäisen avaruuden väräys, muisto talosta suurten puiden siimeksessä. Mi nimeni? Ken olin? Miksi itkin? Kaikk' unhoitin, kaikk' kiitää myrskyn lailla pois vyöryvien maailmoiden joukkoon.

KEVÄÄN AIKA.

Nyt sääli on vainajia, jotk' eivät keväässä elää saa, ei päivänpaahteessa lämmitellä, kun kukkia täynnä on ihana maa. Mut ehkä kuollehet kuiskivat kevätkukille sanoja, joita ei tajua elossa oleva kenkään. Näet enemmän vainajat tietää kuin toiset. Kenties alasmenossa auringon he syvemmästi riemuiten konsaan kuin me viel' liikkuvat varjossa illan ajatellen salaisuutta vain, mi yksin on tiedossa vainajain.

VAAHTERAN HÄMYSSÄ.

Hämyssä vaahteran lahoova risti. Käy siellä hiljainen kuiske kuin sois kellon kaukaisen ääni: "Ensi multalapio johti mieleeni etäiset nuoruudenpäivät, toinen lapio tekemäni synnit. Kun kolmannen kerran putosi multa sydämelliset sanat kaikki muistin, joka hyvän ja ystävällisen teon, me joita vaihdoimme lahjojen lailla. Tuo muisto on kuin kukka kädessäin, mi raikkaana puhkee, ei kuihdu koskaan."

NUKKUVAT TALOT.

Valkeena ja autiona tie käy lomi taloin öisten. Tulevainen paha vielä nukkuu syvästi ja hiljaa. Kaikki kovat ajat koittaa kerran, kulkee ruumisvaunut, nuoruus katoo, talot hajoo. Rauhaas peitä, yö, meidät, jotka käymme yksin, kätke päivät koittavat meiltä!

ALKANUT VAELLUS.

Ma vaellan jo sillalla, mi johtaa pois maasta, tuntemattomaan sen liittää, etäiseks entinen käy läheinen. Alhaalla moittii he ja kiittää, sotaiseen tapaan kirkkaat kalvat hohtaa, kilvessä vihamiehen silmäin kohtaa myös merkit kunnian ja oikeuden. Mua harhaan johdata ei elo mainen. Niin yksin ei voi olla kuin oon ma, avaruus tyyni, korkee, loistavainen, unhoitin itseni, käyn vapaana. Pois kenkäni ja sauvain tahdon heittää. Käyn hiljaa, tahdon, ettei saasta uhkaa maailmaa, jok' on lumivalkea. Maan poveen alhaalla he kerran peittää poloisen ruumiin, kasan tuhkaa ja lausuu nimen — jota kannoin ma.

TAIPALEEN PÄÄSSÄ.

Ihminen, sa vasta viisastut ehtiessäs ehtoon-viilehille huipuille, joilt' yli maan voit nähdä. Kuningas, sa käänny tiesi päässä, hetki levähdä ja taakse katso! Kaikki kirkastuu, saa sovituksen, vallat nuoruutes taas kangastuvat kirkkaina ja kastekiiluvina.

MIEHEN VIIME SANAT VAIMOLLE.

Sun ruusutietäs kuljin huumeessa; se myrskyn aikaa on ja hilpeen kevään. Tapasin taas sun taiston kuumeessa; se miehuus-suveen kuuluu säteilevään. Onneksein kasvoit, kiitän sinua; se syksyyn kuuluu, lähtöön lähenevään.