GUSTAF FRÖDING.

AAMULAULU.

I.

Näin unessa kerran ma Aarian maan, näin Auringon-Herran ma hehkuaan, elonlahjojaan käsin tuhlailevin jakavan yli seudun, mi sittemmin katos suitsuviin kuiluihin.

Ma heelmäpuulehtoja rannoilla näin vesireittien valtavain, kimmeltäväin, näin viinitarhoja, kirsikkoja liki virtaa, mi vierivi laaksossa, näin vehnän villinä kantavan viljaa sydänmaalla, mi yksin uinuvi hiljaa, humalan näin kiertävän, luikertavan läpi korpien hongasta honkahan.

Ja viljavat aumat on vierillä veen, siell' laitumill' laumat käy paimenineen, alas ehtoisin kaste kun pisaroi, vajan viereen vaimot ja neidot toi pytyt, joita vartoo maito ja voi.

Mies voimakas, nainen hento on, ja nuoriso notkea karkelohon, väki alaston, ylpeä taipuakseen, ylen puhdas pukujen porttouteen, mut tyttöjen joukossa joskus jos kohtaa monikirjavan vaatteen, mi lanteilla hohtaa, se siihen on joutunut tehdäkseen tytön armaammaksi vain armaalleen.

Joen vuolahan pauhu ei kuulu, ei näy, miss' ilmoihin sauhu lähitöllien käy, siell' leikkiä lyö kera pienimpäin hymyhuulisten, itkeväin, lyllertäväin, suku harmentunut, iäkkäin.

Mut huipulla kukkulain kimmeltäväin koti kuninkaan nousevi päivää päin, ylt'ympäri kuilut miss' syöksyvät, sydänkesällä kansan on käräjät, ja kuningas lausuvi tuomioita, hän auringon kanssa aattelee noita, jumaltiedot hän tietää auringon, mitä syntynyt, syntyy ja syntyvä on.

II.

Käy metsässä nuori ja vapaa mies, ei painostanut ole häntä ies, hänen verensä kiihkeenä hyrskyää, palaa, hänen uhkansa taistoa halaa, ja kaikki hän taitaa ja kaiken hän ties. Hän välkkeessä veitsen ja peitsen parahimmankin taistajan suistaa, ja kisoissa suudella muistaa tytöt sorjimmat, uhmaillen vihan vimmaa sulhasien.

Hänen riemuisen käyntinsä unessa näin, miten kaikki, kun astui hän eteenpäin, oli ryhtiä uljuuden, hymy kumma huulilla kertoa ties, ett' oli hän mies jumalsyntyinen, lähin, lemmikki jumalien.

Hän riemuiten kulkevi eellehen povess' synkkien metsien, matajalle pienelle hän hymyää, mi polulta pois hypähtää, käen kukkuun hän yhtyy ja virtehen rastaan, jänön jälkeä vainuaa, liki lampea painuu paatta hän vastaan, kalan katsovi polskintaa, hän rannalla polvilleen vaipuu, vedenkalvosta juomahan taipuu.

Näin, kuinka hän katseensa riemuiten loi kuvan puoleen, mi säihkyen nähdä soi, miten kaunis miehuudenvoimassaan jumalsyntyinen olla voi.

III.

Jalat sirot, valkeat varpaisillaan astuvat, nyt ne väistää, pälyää, vaiti! tokko älyää kukaan jalan valkean pienen, kauniin kulkevan.

Hiljaa, rungon takaa hymyy silmät riemun-raikkahat, tytön hennot harteet lymyy niinkuin arat karitsat, sitten vaiti, varuillaan käy hän piilostaan.

IV.

Ja äkkiä lailla tuulispään kädet valkeat tarttuvat metsästäjään hänen silmänsä sulkien, ja hän vangilleen nauraa ja ilkamoi, hän päästä ei voi, ei pyrkien, pyristellen.

"Arvaa pois, itserakas raukka, kuka tääll' ois muka?"

Ja hän raastaa ja lyö nipistäin, pelottaaksensa armasta näin, ja saadakseen vastauksen, hänen selkäänsä kiusaa hän jalallaan, mut kiusa on vaan hyväelyä rakkauden.

Sokeasti taistellen arvailee hän: "Nokkonen, Riisto, Raasto, tunnen sinut, Takiainen — päästä minut!"

Yht'äkkiä nauruun hän purskahtaa, ylös ponnahtaen tytön kiinni saa, liki huuliaan tytön vie hän ja suutelee huumiossaan,

ja hän painuu sulhon puolehen, ja nyyhkii itkuun purskahtaen, tämän katsetta etsii, ja välkähtäin sisimmän hänen sielustansa saa näin.

Ja kuin Aarian ruusu umpunsa luo auki kohti aurinkoa, kevättuulta ja siemeniä elämän, lepäs paljaana, kauniina hän syli auki ja helma vavisten rakastettua odottaen.

V.

Niinkuin sirkkalehdet, tähän asti ummess' olleet, auetessaankaan eivät irtaudu saumoistaan, lepäsivät vielä rakkahasti lanne lanteessa he rinnakkain sylitysten liki toistaan aivan, jälkeen rakkautensa ensi vaivan punaposkisina huohottain.

Mutta kera avaruuden valon, joka onnen maailmoista loistaa, saapui autuus lailla airuen, tuoden valon lempeen siunauksen, niinkuin päivän pilke läpi salon, jumalaisen siunauksen toistaa lempiville ihmislapsillen.

RANTALAULU.

Sorjastiko vaipuu soivaan aallokkoon, joka helkkyin haipuu kuolon kartanoon?

Hukkuako sorjaa merten syvyyteen, valkamaanko korjaa vesi vaipuneen,

sovittain miss' soivat murheen sävelet, tuskat poistaa voivat, erheet, rikokset?

Syvyyteen ken tohti sentään astua, vaikka pettäin hohti toivo, kuollutta

kaikk' on, kunne kantaa kuulos, näkösi, vaikka Tuonen rantaa etsii purteni.