HEINE.
Aarni Kouta translation
SYYSLEHDET KELTAISET VÄRJYY.
Syyslehdet keltaiset värjyy, puut tuuli paljastaa, — ah, kaikki, mi armast' on ollut, nyt kuihtuu ja surman saa.
Puunlatvoissa sairaana liekkii valo vaipuvan auringon; kesä poistuva niihin painaa nyt viimeisen suutelon.
Sydänjuurista saakka hersyy nyt hettehet kyynelveen; tää kuva mieleeni johtaa eronhetkemme uudelleen.
Mun hyljätä täytyi sinut, ja ma tiesin sun kuoleman-syys! Ma olin kesä, mi poistui, sa metsä, min halla hyys.
EN SOIMAA…
I.
En soimaa, vaikka surmaniskun soi kadonnut rakkaus! en kapinoi. Kimaltaa hohtokivet kulmillas, ei lankee säde ainut rintahas.
Unessa näin ma sinut, onneton, sydämes yön näin kolkon, aution, kyyn kylmän sydämesi juuria näin syövän, näin, kuink' olet kurja sa.
II.
Oot kurja, mut en soimaa kuitenkaan; olkaamme kurjia siis kumpikin! Siks kun käy sairaat syämet kuolemaan, olkaamme kurjia siis kumpikin.
Nään pilkan huulillasi värjyvän, välkähtää silmäs lieskoin uhmaavin, kohoovan näen rintas ylpeän, — ja kurja oot mun laillain kuitenkin.
On huultes pilkka tuska sanaton, sa katsees uhman maksat kyynelin, kätketty ylvään rintas haava on, — olkaamme kurjia siis kumpikin.
HERMANN von GILM.
PYHÄINPÄIVÄNÄ.
Reseedat tuoksuvaiset pöytään kanna, ja syksyn viime kukka punainen, mun rakkaudesta vielä haastaa anna kuin kerran aikaan menneen keväimen.
Puristaa kättäsi suo minun salaa, jos joku näkisikin, säiky en. Suo mulle katse, joka hehkuu, palaa kuin kerran aikaan menneen keväimen.
Nyt haudat hehkuu kukin loistavaisin, yks päivä vuodessa on kuolleiden: käy luokseni, sun että omistaisin kuin kerran aikaan menneen keväimen.