ESAIAS TEGNÉR.

JÄTTILÄINEN.

Ma asun salissa vuorten maan alla niin syvällä, että ei Odinin silmän säde voi sinne tunkeutua. Ma valkeita Aasoja vihaan ja poikia Askurin, ne edessä jumalien nöyrtyy, ma joita halveksin.

Mun riemuni ratsastaa on seljässä sydänyön myrskyn. Ma poljen peltojen laihon ja pirston vesillä purret. Tuvan tuttavan luota harhaan ma johdan vaeltajan, ja riemuitsen, kun hän pelkää jätin naurua raikuvaa.

Toki päivääkin sietää voin, sädeloistossa säihkyvää, valkyriain siivet jos liehuu verenpuuntavat ylläni vain. Näky armas, kun jousien pääskyt sotakentällä liitelee, ja säilä sykkivän syämen kun jääksi jähmettää.

"Mitä viattomuudestasi, sa Emblan tytär?" On kukkasi sylissä peikon jo kuihtunut pois. "Miks taistelet puolesta maasi, sa poika Pohjolan?" Esi-isien kuulut kummut möi kurjaan kultaan hän.

Eli laaksossa tietäjä viisas, hän lausui totuuden niin syvän kuin Odinin puhe on kera Mimerin. Pivon usvaa mietteiden miehen ma heitin silmille. Oi autuus! Se narri kieltää nyt vallat taivaiset.

Runoniekan, Valhallan vieraan, ma vihaan unia isänmaasta ja maineesta, jumalista ja hyveistä. Sinipilvestä houkkoa tuota en houkutella ma voi. Olen tyytyväinen ma sentään: hänt' ihmiset halveksii.

Thor vasara kädessä saapuu, ma hälle hymyilen: ma tunturin kypäräksi heti asetan kiireelle. Sota soikoon sankarivoiman, pyhä aurinko paistakoon. Paha yhtä on kuolematon kuin hyvyys suurinkin.

PUUT.

Dodonan tammet haastoivat muinaisin, pyhä siimes tiesi tuomiot kohtalon. Tänä päivänä vielä kuiskien puhuu teidän latvanne viisaan korvaan,

te olennot miettivät, äänettömät, maan tyttäret, jotka innolla lapsuuden emon rintaa juotte ja tuuhean kiireen nostatte taivaan tähtiä kohti.

Runoniekka korpien laatii varjoonne majan pienen, nukkuu oksien suojassa keveästi kuin kiuru ja huoletonna nousee laulaen ilmojen teille.

Oi kuulkaa käyntiä! Henget liikkuvat niin. Oi kuulkaa ääntä! Se ääni henkien on; ääni metsänneitojen arkain, ihanuudesta luonnon ne kuiskivat vielä,

elämästä luonnon, ei kuollut iäinen. Se henkii, se solusta toiseen ui, ja työntää puiden kukkihin mahlan, veren valkean karkean kuoren alla.

Ne päänsä kauniin kukkasin seppelöi, kun kevät saapuu, juhla luomisen. Kultakruunun jumala painaa puiden vihreiden kulmaluille.

Te metsien villit, tammien suunnaton suku, te petäjät Pohjolan kankaan ja kallion, sa viehkeä koivu, mi vihreät kutrit laakson liepeelle langeta annat!

Ma teidän allanne leikkiä löin useasti lapsena, jolloin näin läpi lehväkattonne liikkuvan holvin yön korkean taivaan ja tuikkivat tähdet.

Sa lankea maahan, palvele aatetta elämän, on elämä valtias maailman. Sen airut, aurinko, laelta taivaan piirtää lempensä kultalaulun meille.

Joka olennon painaa tahdon ma povellein! Joka kukkiva puu nyt puhua voi, elämästä, lemmestä, kauneudesta se haastaa; on iltatuuli mykkien kieli.

JOULUKIRKOSSA.

Jo sammuneet on tulet alttarin! Ne olivat sen valon heijastusta, min taivas antoi, yö kun oli musta, se ainut säteensä loi kuiluihin. Tuskasta meidät päästää vain tuo valo, mi Betlehemin yllä säteili: halvassa seimessä, ah syttyi palo, mi Luoja oli, ihminen myös jalo, tien kotiin kaikille se näyttävi. Ja viisaat miehet mailta kaukaisilta, Idästä, Ganges-virran rantamilta sen seimen ääreen kullat, helmet toi, se seimi sovituksen meille soi. Vain lapsi! Mutta rauhan ihanilta hän saapui mailta, miss' ei miekat lyö, ei vuoda veri, hänen harteitansa painosti maailmoiden synninyö, — hän ukkosen ja myrskyn voimallansa vaimensi; alkoi valkeuden työ. Ja autuus, jonka muinoin vaihtoi vaivaan ens ihmispari aluss' aikojen, takaisin meille suotiin jällehen. Uudelleen laadittihin lait taivaan, uudelleen taivaat meille aukeni, joiss' usko, toivo, rakkaus, vallitsi, ja veljessopu. — Valtaa kuoleman inehmot näyttäneet ei kammoovan, kun rauhan ruhtinas sai ikävöity, tuo orjantappuroilla seppelöity. — Ja tammi taittui, kaislat kaatuivat taas noustakseen: näin kaikki raakuus taipui, ja Rooman kotkain valta maahan vaipui, näin välkkyi kyyhkyn siiven hopeat. — Ah neitsyt, puhtahampi päivän tuojaa, povessaan kantoi maailmoiden Luojaa. Korvessa pedot kylpi hurmeessa, mut esiin astui Judan leijona. Ylhäällä Isä kiersi tähtitarhaa, mut maailmassa poika yksin harhaa. Katuivat kansat, syämet taipuivat, valtoihin rakkauden vaipuivat.