YHDEKSÄS LUKU.

Tuuli oli eteläinen, ja laiva kulki nopeasti Chioa kohti. Mutta mikäli yön hetket kuluivat, karttui huolettavasti kulun nopeus kiihtyvän tuulen väkipakosta.

Jotka kokemuksesta tuntevat Egean meren, ne tietävät, kuinka tukala etelätuuli sillä saattaa olla. Silloin jouduin ensikerran merikivun kouriin. Venyen peräkannella tunsin aluksen allani nousevan ja vaipuvan, kuulin hyrskyn hirmuisella pauhulla pieksevän laivan laitoja, kuulin myrskyn vihaisesti vinkuvan laivan köysissä ja purjeissa, ajaessaan vaahtopäisiä laineita, sekä peräsimen surkeasti kitisevän. Silmäni oli kiinni, mutta en saanut unta koko yönä. Jäseneni oli raskaat, minulta puuttui sekä tahto että voima liikuttaa niitä. Usein hyökylaineet kastelivat minut läpimäräksi, mutta en jaksanut siirtyä toiseen paikkaan enkä huutaa apua.

Puoliyön ajoissa kuulin katteinin sanovan perämiehelle, että jos tuuli näin edelleen yltyisi, hän aikoi heittää osan lastia mereen. Heittää mereen! Ajattelin mätilekkereitäni, jotka maaten ylinnä viljan päällä olivat kohta käsillä sopivana uhrina. Niitähän aioin myyskellä Chiossa vaeltaissani, jotta paremmin pääsisin liikkumaan, kunnes saapuisin meidän talolle. Ilman niitä koko tuumani oli pilalla ja toivoni hukassa. Tahdoin sanan sanoa laivurille, pyytää häntä niitä säästämään eikä ainakaan viskaamaan molempia mereen, mutta en pystynyt puhumaan enempää kuin liikkumahankaan. Mutta laivapa nousi ja laski vain kiivaammin laineilla, ja minua alkoi pelottaa ettei lekkerini yksinään olleet vaarassa joutua Vellamon saaliiksi.

Onneksi pelkoni oli perätön. Laiva oli hyvä ja vankka, ja katteini Kefalas ymmärsi asiansa. Aamulla saavuimme satamaan, turvalliseen ja tyyneen, Chion etelärannalle.

Rannikkomaa sataman ympärillä oli hyvin viljeltyä, mutta asumatonta; näkyipä kuitenkin ylängöillä, melkoisen matkan päässä mereltä, vihantain kukkulain keskeltä, kolme neljä pientä kylää, jonka valkoisia taloja aurinko säteillään valeli. Mutta rantatöyrän reunassa oli ankkuroituna toinen laivanen ja sen vieressä näimme muutamia talonpoikia seisovan rannalla juhtinensa.

Ihana ja voimakas tunne tuo isänmaan-rakkaus! Kun aluksemme kannelta näin viheriöivän luonnon ympärilläni, nuo kaukaiset kylät ja pienen ihmisryhmän rantahiekalla, riemastui sydämmeni. Chion näin mä uudestaan ja nuo talonpojat olivat maanmiehiäni! Tuo pikku laivakin rannalla loi eloa silmäini edessä olevaan tauluun ja katselin sitä sisällisellä mielihyvällä, aatelien, ettei sentään kaikki ollut pelkkää hävitystä ja autiutta saarellamme.

Mutta ennen pitkää tunteeni vaihtuivat, ja soin, ettei tuota laivaa olisi satamassa ollutkaan. Se oli tullut Psarasta tuoden viljalastia myytäväksi, mutta meidän aluksemme saman-aikainen ilmaantuminen synnytti kauhean riidan. Psaralaisten ei näkynyt olevan vähinkään aikomus suostua rauhalliseen kauppakilpailuun, vaan he tahtoivat uhkauksilla pelottaa laivuriamme lähtemään pois tältä väliaikaiselta markkinapaikalta, johon heidän oli mielestään etusijan oikeus. Kefalas puolestaan ei väistynyt, vaan jäi paikalle, siten harrastaen vapaan kaupan periaatteita. Kina uhkasi jo sanoista siirtyä käsikähmään. Nyrkkejä puristeltiin, väkipuukkoja vedeltiin. En tiedä, millaisen lopun tuo juttu sai, sillä, jupakan vielä kestäessä, astuin minä levollisesti maalle lekkereineni ja sovin erään siinä seisovan talonpojan kanssa, että hän kuljettaisi tavarani aasillansa, ja lähdimme hänen kotikyläänsä kohden.

Seuralaiseni, kahdenkymmenen vaiheilla oleva talonpoika, reipas, hyvänluontoinen mies, miellytti minua suuresti ja saavutti kohta täyden luottamukseni. Ennenkuin vielä saavuimme matkamme perille, tiesin hänen elämänsä vähäiset vaiheet ja seikat, ja minä ilmaisin hänelle nimeni, sukuperäni ja vaiheeni, vaan en sentään tuloni päätarkoitusta. Hartaasti pyysin, ettei hän kellekään ilmaisisi, että olin Chiolainen Kastrosta kotoisin. Hän lupasi sen minulle ja piti lupauksensa ja koko saarella oloni ajan suojeli ja autteli hän minua kuin tosi ystävä. Tämä oli uusi lisäys niiden hyväin sieluin lukuun, joiden lempeä myötätuntoisuus helpotti vaellustani pitkässä itkun alhossa.

Kun lähenimme kylää, otti hyvä Pantelis — se oli nuoren ystäväni nimi — lekkerini ja kätki ne ränstyneen ladon sisään, joka oli viinitarhan liepeessä tien vieressä, ja käski minun varrota siellä, kunnes hän ensin lähtisi juhtineen urkkimaan, oliko kylässä Turkkilaisia. Istuin öljypuun kannolle seinän-varjoon, katsellen polvittelevaa polkua pitkin, jolla toivoin pian näkeväni Pantelin palaavan. Ympärilläni oli syvä hiljaisuus, ja ainoastaan heinäsirkat, jotka ilakoivat auringon helteessä, sekoittivat sirinällään seudun rauhaisuutta. Yht'äkkiä lasten naurua kajahti ihan läheltäni. Käänsin pääni ja näin neljä pientä kylän poikaa, jotka tähystivät minua utelijailla silmillä, mutta samalla kuin katseemme kohtasivat toisensa, pakenivat juosten ladon taa. Muutaman minuutin päästä uusi ryhmä lapsia ilmestyy takanani. Ällistellen sormi suussa katselivat he minua tuokion aikaa, käänsivät selkänsä ja pötkivät tiehensä. Sitten tuli taas toisia. Aloinpa jo käydä levottomaksi tuosta tarkastelusta, jonka alaiseksi kylän nuori sukupolvi asetti minut, ja täydelleen tuskastuin, kun Pantelis viipyi niin kauan poissa. Jopa epäluulojakin alkoi nousta mielessäni, kun Pantelis vihdoin tuli. Aasia hänellä ei nyt ollut muassaan, vaan toinen talonpoika.

— Ei ole Turkkilaisia. Tule meidän kanssamme, Lutsi! — sanoi hän, ja ilman sen enempiä selityksiä ottivat he kumpikin lekkerin olallensa, ja astuimme kaikki kolme kylään. Sen keskellä, pienellä aukealla tapasimme joukon talonpoikia, jotka piiriinsä kiersivät molemmat oppaani ja nyt alkoi heidän välillään matala-ääninen keskustelu, josta pian syntyi kiivas kinastus.

Pantelis ja hänen ystävänsä panivat maahan lekkerit, voidakseen laskea kielensä ja liikenteensä enemmän valloilleen; ja niin nopeasti puhuivat he kaikki sikin sokin yht'aikaa, niin sekava oli tuo sanatulva, etten mitenkään saanut selkoa, mistä puhetta oli, vaikka kyllä arvasin, että se koski minua.

Vihdoin saatiin aikaan joku sopimus, lekkerit nostettiin taas kahden suojelijani olkapäille, ja me astuimme joukon läpitse kulkien Pantelin asuntoa kohden.

— Sanoppa minulle, mikä oli hätänä? — kysyin häneltä, kun pääsimme väen tungosta.

— Ei se ole mitään Lutsi, kyllä siitä pian selviämme. Vastaus oli lakonillinen, mutta jotakin rauhoittavaa oli talonpojan äänessä sekä siinä tavassa, jolla hän lausui nimeäni, tuolla murteellisella, mutta sointuvalla k:n muunnoksella. En pyydellyt enempiä selityksiä, mutta kaikesta saatoin ymmärtää, että turkkilaiskammo vielä häälyi Chion ilmapiirissä.

Pantelis oli vastanainut; hän ja vaimonsa asuivat kahden pienessä majassa, jossa hän tarjosi minulle vieraanvaraisuuttansa, mutta kerskailevasti hymyillen viittasi hän minulle, että perheen lukumäärän oli sallittu pian lisääntyä. Moisen lisäyksen odotus ei suinkaan vähentänyt hänen puolisonsa toimellisuutta, tuon kelpo Paraskevin, joka lyhyessä ajassa valmisti meille aterian. Siinäpä söimme vihreitä papuja, öljyssä keitettyinä, sekä samminmätiä, jota minä tarjosin, siten uudistaen lekkerieni avausta. Pantelin ystävä istui viereemme ja atrioitsimme neljän kuin kuninkaat.

Tuskin olimme lakanneet syömästä, kun ovea kolkutettiin.

— Ne ovat kai kylän-vanhimmat — sanoi Pantelis. Ja ne olivat todella sen kylän vanhimmat. He astuivat sisään, tukevat ryhmysauvat käsissään, sanoivat "hyvää ehtoota" ja istuivat tuoleille, jotka oiva Paraskevi nosti esiin. Mekin istuimme ja jäimme kaikki ääneti kököttämään. Maltittomasti odotin, että puhe alkaisi, jotta tietäisin mitä ukot mielivät, mutta ei kukaan hiiskunut mitään; naamat ympärilläni eivät vaan osottaneet suopeutta. Vihdoin vanhin ukoista katkaisi äänettömyyden:

- — Minkä miehen olet tuonut tänne meille, Pantelis? Nakkaathan tulihiiliä päämme päälle! Parempi, että tuo hukkuu kuin me kaikki täällä.

Äijän sanat säikähyttivät minua, mutta Pantelis puuttui puheesen, hartaasti puolustaen minua; hän sanoi minun olevan köyhän nuorukaisen Ikariasta, että aikeeni oli vain myydä tavarani ja sitte lähteä pois, kellekkään haittaa tekemättä, ettei Turkkilaiset ollenkaan ottaisi minua huomioonsa. Noita ja samanlaisia sanoja virtaili hänen sujuvalta kieleltään. Kylänvanhimmat kuultelivat, pudistellen päätänsä epäuskoisesti, eivätkä, sittenkun hän lakkasi puhumasta, vastanneet mitään, vaan lähtivät ääneti, jörönnäköisinä ja levottomin katsein.

Niin suuri oli pelkoni, että he heittäisivät minut Turkkilaisten käsiin, että milt'en jo päättänyt jättää sinne lekkerini ja luopuen koko tuumasta, joka oli minut Chioon tuonut, yöllä mennä satamaan, jossa vielä toivoin tapaavani laivan, jolla olin tullut, ja paeta. Mutta Pantelis rauhoitti minua:

— Kyllä siitä vielä selviämme — sanoi hän. — Nuku nyt vain yösi hyvin ja huomenna saamme nähdä.

Kysyin häneltä, luuliko hän sopivaksi, että tarjoisin kylänvanhemmille kullekin käärösen samminmätiä.

— Lahjaksiko? — kysyi Pantelis kummeksien.

— Lahjaksi — vastasin.

— No silloin ei sinun tarvitse yhtään pelätä, Lutsis. Silloin ovat he sinun ominas kaikkineen päivineen.

Sen jälkeen selitti hän minulle lavealti kylän valtiollisia oloja. Pitkän puheen pääsisällys oli tämä: kylässä oli kaksi puoluetta, jotka taistelivat keskenään ja pelkäsivät toinen toistansa. Milloin pääsi toinen, milloin toinen valtaan ja kumpikin koetti olla ystävyksin Turkin kanssa. Pantelis ei kuulunut kylänvanhinten puolueesen, jotka olivat käyneet meitä katsomassa, mutta hänen luultensa mätikääryt saisivat heissä ihmeitä aikaan.

Pantelin sanat loivat minuun uutta uskallusta ja toivat samalla myös unta minulle. Uuvuksissa kun olin matkan vaivoista, vaivuin maahan karvasäkin päälle ja nukuin pian sikeästi.

Tuskin oli huomis-aurinko noussut, kun kylän vanhimmat taas koputtivat ovella ja astuivat sisään, ääneti ja synkännäköisinä kuin eilen. Mutta minäpä olin ennättänyt heidän edelleen. Olin näet noussut varhain ylös ja käärinyt samminmätiä kaalinlehtiin. Kääryni olivat nyt valmiit ja tarjosin heille kullekkin hyvänpäiväisen mätikääryn. He ihastuivat suuresti lahjastani ja heidän ynseä käytöksensä minua kohtaan muuttui kuin lumouksesta. Hymyhuulin häärivät he ympärilläni ja taputtelivat suojelevasti olkapäitäni.

— Älähän nyt pelkää, Lutsis! Ei yhtään hätää. Olethan meidän omia miehiämme. Ennen me saamme hukkua kuin sinä.

Vaikka Pantelis oli minulle ennustanut lahjani tenhotehon, suututti ja iljetti se minua kuitenkin. Eilen uhkasivat uhrata minut Turkille ja tänään olivat samminmäti-kääryn vuoksi; valmiit itse uhrautumaan minun edestäni! Mutta salasin tunteeni ja lausuttuani kiitollisuuteni pyysin heiltä lupaa myyskennellä tavaraani. Lupa annettiin minulle; hankin itselleni puntarin ja asetuin kaksine lekkereineni torille myymään.

Seuraavana päivänä kylänvanhukset määräsivät minua tulemaan heidän parissaan Katarraktin kylään, johon oli muutaman hetken matka. Siellä majaili turkkilainen Aga. Heillä kuin oli muitakin syitä käydä siellä, katsoivat he viisaaksi ottaa minut mukaansa, jotta ololupani vahvistettaisiin ja siten jokainen moitteen syy vastapuolueelta poistettaisiin.

Tämä heidän toimenpiteensä soveltui hyvin tuumihini, sillä siten pääsisin edemmäksi saarelle ja lähemmäs maataloamme, jonne tarkoitukseni olikin tulla. Kylänvanhukset lupasivat pyytää Agalta lupaa minulle käyskelemään kylissä kaupitellen, ja Pantelis tarjousi alttiisti seuraamaan muassani heti kun olisin palannut lupakirjan kanssa. Läksimme matkalle, kylänvanhimmat aaseinsa selässä, minä jalkasin, ja saavuimme Katarraktiin, Agan asunnon edustalle, jonne he menivät sisään jättäen minut pitämään silmällä juhtiansa.

Odottaessani siinä aasien luona näin erään Turkkilaisen lähestyvän minua, aseilla varustettuna kiireestä kantapäähän. En ollut nähnyt Turkkilaista niin likeltä, siitä saakka kuin jätimme asuntomme Chiossa, enkä kaukaakaan, siitä kuin pyssynkuulat vinkuivat perässämme saarelta paetessamme. Lähestyvän soturin näky palautti heti muistiini vainon tukalat päivät, Smyrnan ajat ja Andrianan surkean lopun. Minut valtasi kaksinainen tunne, viha ja pelko, ja paikalta liikkumatta katselin tuimaa miestä. Hän kysäisi jyrkästi minulta jotakin, jota en ymmärtänyt. Kun en vastannut mitään, ampaisi hän minuun vihaisen katseen, päästi törkeän kirouksen ja meni huoneesen. Onneksi en enää nähnyt tuota ilkeää olentoa.

Hetki kului ja levottomasti odotin kylänvanhimpia. Vihdoin tulivat he taas esiin, mutta eivät olleet yksin. Heitä seurasi yksi Turkkilainen, yksi pappi ja nuori talonpoika. Saimme kaikki kolme kumppaneiksi paluumatkalle. Pappi ja Turkkilainen hankkivat itselleen ajokkaita kylästä, nuori talonpoika ja minä kuljimme jalkasin.

Tahdoin kysyä, miten minun oli käyvä ja miksi matkueemme oli lisääntynyt, mutta Turkkilaisen läsnäolo sitoi kieleni. Häntä nimitettiin Mula Mustafa'ksi, hän oli Kretasta ja osasi kreikan kieltä, mutta ei puhellut paljoa, koska muka Turkkilaisena ei tahtonut sillä antaa liikaa rohkeutta muille, jotka seurasivat häntä jonossa kukin aasin selässä.

Kylänvanhinten käskystä astelin minä, palvelijan tavoin, Mulan aasin rinnalla. Ainoastaan kerran hän puhutteli minua. Tien varrella huomasi hän ojan, joka oli aivan täynnä kukkasia, ja käski minun taittaa hänelle yhden niistä, jota hän näytti sormella ja jonka nimen hän mainitsi Turkin kielellä. Kun en tarkoin tiennyt mitä kukkaa hän tarkoitti, repäisin ojasta monenlaisia kukkia ja juosten saavuttaakseni edelle ehtinyttä matkuetta tarjosin hänelle nöyrästi kukkaisvihkoani. Kovaksi onneksi siinä ei ollut sitä kukkaa, joka oli Mulan huomion puoleensa vetänyt.

— Eihän se ole se kukka, jota tahdoin, sinä pöllö. Mistä olet kotoisin?

— Ikariasta.

— Siksipä oletkin niin tyhmä. Et ole Chiolainen.

Tämä mielistelevä viittaus kotimaahani lohdutti minua Turkkilaisen epäedullisesta ajatuksesta minun omaan itseheni katsoen, mutta ennen kaikkea minua ilahutti hänen hyvänsävyinen olentonsa.

Kylään tultuamme sain kuulla, miksi Mula oli tullut kanssamme. Hän tahtoi väkisin tuolle nuorelle talonpojalle, joka meitä seurasi tiellä, naittaa erään talonpoikais-tytön, jonka naittajaksi rupeemaan hänellä näytti olevan eräitä tärkeitä syitä. Nuori mies ei tahtonut suostua väkinäiseen naimiseen ja oli sentähden heitetty vankeuteen; kylänvanhukset tahtoivat sekaantua seikkaan, mutta Aga puhui avioliiton eduksi, ja nytpä Mula Mustafa tuli ylkä paran ja papin kanssa vihkiäisiä laittamaan. Tosiaankin isällinen hallitus! Mutta oli miten oli, seikassa ilmestyi sentään edistys-askel. Ei ollut miekka asiaa ratkaissut eikä tyttöä työnnetty haaremiin. Mula oli siivo mies. Antakaa keisarille, mikä keisarin on.

Vaan mitähän minusta oli päätetty? Niin, sain tietää, että minun tuli matkustaa Tholón-Potámiin saamaan sitä lupaa, jota pyysin. Siellä oli suur'-Agan asunto, ja kylänvanhinten piti kahden päivän perästä lähteä hänen pateillensa.

Kahden päivän päästä läksimme siis taas retkelle. Sillä kertaa oli matkue suurempi, sillä kylänvanhimmat kuljettivat viinikuormaa lahjaksi Agalle; minulla oli toverina Pantelis, vetäen perässään aasia, jonka selkään toinen lekkerini oli sälytetty. Toinen, joka jo puoleksi oli tyhjätty, jäi kylään joksikin takeeksi minun puolestani Paraskevin huostaan.

Lähes viiden-tuntisen matkan päästä saavuimme Tholón-Potámiin; mutta varovainen Pantelis ei katsonut otolliseksi, että veisimme samminmätimme Agan ja hänen Turkkilaistensa haisteltavaksi, ja jäi siis ulkopuolelle kylää, erään tuttavansa talonpojan majaan, jossa sovimme että hän vartoisi minua. Minä seurasin kylänvanhinten muassa kaupunkiin.

Kauhistus värisytti minua, kun astuin sen kapeille kaduille ja näin selvät jäljet Turkkilaisten tuhotöistä. Silloin näin ensikerran omin silmin hävityksen kauheat hedelmät. Siihen saakka olin paennut sen edellä ja kuullut myrskyn takanani riehuvan, vaan en ollut vielä käynyt sen jälkiä katsomassa.

Vuosi oli melkein siitä kulunut kuin Turkkilaiset tallasivat maahan Tholón-Potámin, tuoreet oli vielä turmion jäljet. Useimmista taloista ovet ja ikkunaluukut joko puuttuivat tai retkuivat puoleksi särjettyinä saranoistaan; seinissä näkyi vielä moniaalla luotien lovia tai tuhoisan tulipalon hiiltämiä kohtia. Erään muserretun alttaanin alla oli valkoinen muuri vielä verellä tahrittu. Ken tietää, mikä surman työ lie suorittu tuon alttaanin alla!

Hävitettyjen tai kylmille jääneiden talojen joukossa oli myös muutamia, joitten säilyneet asukkaat koettivat korjata vaurioitansa, mutta kylän koko ulkonäky todisti sentään selvästi, mikä surkeus siellä oli vallinnut ja selitti tarpeeksi kylänvanhus-raukkain pelkoa Turkkilaisia kohtaan. Heidän oma kylänsä oli tähän saakka säilynyt ehjänä, mutta kuinka saattoivat kurjat olla levollisina tulevaisuuteen nähden? Eikös Tholón-Potámkin samaten ollut välttänyt Turkkilaisten ensi hyökkäystä? Kun he kaksi vuotta sitten olivat karanneet saaren kimppuun ja turmelleet sen perinpohjin, olivat he armahtaneet tai unohtaneet tuon eteläisen kulmakunnan, ja talonpojat luulivat vaaran siirtyneen sivutse, surmalaisten kyllästyneen, saaren jo maksaneen riittäväisen veriveron. Mutta he pettyivät surkeasti. Kun Kanárin tuli oli kostanut Chion ensimmäiset kärsimykset, kun meren ääret kajahtivat palavan amiraalilaivan räjähdyksestä ja meri peittyi ruumiilla ja Kapetán-Pasha puoleksi palaneena heitti henkensä rannalla, silloin Turkkilaiset uudestaan vimmastuivat. Joukottain hyökkäsivät he n.s. mastiksi-kyläin rauhallisia asukkaita vastaan, taaskin kastaen kahvaa myöten miekkansa viattomaan vereen.

Saavuttuamme suur'-Agan asunnon eteen, menivät kylänvanhimmat sinne sisään; minä jäin kadulle, niinkuin Katarraktissakin, odottamaan ja mietiskelin itsekseni kaikkia mitä näin, ja ennen kaikkia tuota seinälle pirskotettua verta.

Hetkisen kuluttua minua huudettiin ja astuin ylös saliin, jossa Aga istui. Hänen vieressään oikealla ja vasemmalla istui muita Turkkilaisia, neuvojina ja virkamiehinä, syrjempänä oven suulla seisoivat kylänvanhimmat ja muutamia muita kristityitä.

Taivutin nöyrästi niskaani hänen korkeutensa Agan edessä. Hän kyseli minulta tulkin kautta ja minä vastasin seuraavaan tapaan:

— Mistä tulet?

— Ikariasta.

— Mitenkä olet tullut?

— Laivalla.

— Milloinka?

— Neljä päivää sitten.

— Mitä tahdot?

— Lupaa myydä kylissä täällä kauppatavaraani.

Siinä aseellinen neekeri lähestyi Agaa, käsi sydämmellään ja pää kumartuneena lattiaa kohden.

— Agani, sanoi hän, tällä nuorukaisella on frankkilaiset kengät ja hän lienee vakooja.

Ja hän osoitti mustalla kädellään minun jalkojani. Kaikkien katseet ja omatkin silmäni kääntyivät niihin. Ja tosin kenkäni eivät olleet tavallisia talonpojan jalkineita. Olin ostanut ne Tinossa ja leikannut ruojut paulojen kohdalta pois, arvellen tuon riittävän varokeinoksi. En arvannut ma poloinen että kenkien muoto saattaisi minun ilmaista, mutta eipä mieleeni ollut juolahtanutkaan, että minua koskaan vakoojaksi luultaisiin.

— Heittäkää hänet vankeuteen — määräsi Aga.

Heti paikalla neekeri tarttui käsivarteeni ja, ennenkuin ehdin sanaakaan sanoa ja Agan pitämättä mitään sen enempää tutkintoa niiden epäluulojen varmistamiseksi, jotka kirotut kenkäni olivat herättäneet, vei hän minut ahtaasen kammioon, jota kurja lamppu vain puoleksi valaisi, sysäsi minua kovasti hartioista ja salpasi minut lukon taa.

Kaikki tämä tapahtui niin kerrassaan, niin nopeaa, niin arvaamattani, että olin kuin houreissani, kun tyrmästä havahdin. Tunsin vielä neekerin kovat kädenkosketukset hartioissani ja käsivarressani, kuulin Agan äreän käskyn että minä olin vankiuteen heitettävä, muistin samalla tinolaisen suutarini naaman ja puodin — ja vankilan hämärässä ollessani luulin ensin näkeväni unta.

Kun silmäni tottuivat pimeään, näin etten ollut yksin. Kaksi talonpoikaa virui permannolla. Heidän näkynsä lohdutti minua hiukan. On hetkiä, jolloin ihminen etsii yksinäisyyttä, mutta yleensä haluaa hän lähimmäistensä seuraa.

Nuo kaksi vangittua olivat isä ja poika; heidän rikoksensa oli luvaton mastiksin myynti. Sillä lähes puolet koko saaren mastiksi-sadosta oli, kuten tunnettu, määrättynä sulttaanin haaremia varten. Loppuja talonpoikain ei sallittu myydä muille kuin Agalle, joka yksinään määräsi mastiksin hinnan ja maksoi sen milloin ja miten hän tahtoi.

Vanhus puhutteli minua ensin, kysyen kuka olin ja miksi olin vangittu, ja kertoi sitten pyytämättäni oman historiansa. Nuorukainen ei puhunut mitään, vaan itki hiljaisesti; ottaen poikansa kädestä keskeytti isä usein kertomuksensa, lausuakseen lohdutuksen ja rohkaisun sanoja hänelle.

Nähdessäni nuo kaksi oli mieleni murtua. Muistin isääni ja hänen autiota hautaansa Spetsan saarella, muistin äitiäni ja sisariani, jotka Tinossa odottivat paluutani, ja silmiini nousi surun itkutulva, murhe ja valitus voitti minut ja vuodatin kuumia kyyneliä. Pelkäsin Turkkilaisia. Niinkuin he tutkimatta olivat vanginneet minut vakoojana, samoin saattoivat he myös tuomita minut rangaistavaksi. Mitäpä kristityn henki heidän mielestään maksoi! Äiti parkani oli oikeassa evätessään minua lähtemästä. Miksi tulinkaan tänne?

Iltapuolella annettiin meille oliiveja ja leipää. Pian sen jälkeen tuli neekeri, vei minut ulos tyrmästä ja johti minut puutarhaan varjokseen, jossa kaikenlaisilla hedelmillä katetun matalan pöydän ympärillä istui koreilla matoilla kolme Turkkilaista ja kaksi kristittyä. Edellisistä tunsin Mula Mustafan, ja hänen näkönsä viritti minuun vähän uskallusta, sillä viime matkallamme hän ei minusta tuntunut olevan mikään paha ihminen.

He rupesivat uudelleen tutkimaan minulta, kuka ja mistä olin ja mitä tahdoin. Toistin entiset vastaukseni. Puheeni vahvikkeeksi tahdoin turvata Mulan todistukseen.

— Agani, etkö nähnyt minua…

Mutta Mula käänsi kasvonsa minusta ja huomasin, että hän ei tahtonut minua tuntea. Tahdoin muuttaa puhetta muihin asioihin, mutta hämmennyin, ja hämminkini vahvisti sen ajatuksen, jonka ennenmainitun nuoren talonpoikais-tytön naittaja oli järjestäni saanut, siitä asti kuin en osannut täyttää hänen käskyänsä tuon kukan suhteen.

— Ystäväni — lausui hän turkinkielellä pöytäkumppaneilleen — ei tuosta poika raukasta ole vakoojaksi. Hän on siksi liian typerä. Ei hänellä ole kaikki kairat tallella.

Ja sitten jatkettiin matalammalla äänellä haastelua minusta, vaan en kuullut mitä sanottiin. Neekeri veti minut varjoksesta ulos ja johti minut tyrmään takaisin.

Ei tuo ollut minun hauskimpia öitäni eikä tulevakaan yö, lukijani hyvä.

Seuraavana päivänä vietiin nuo kaksi talonpoikaa vankilasta eivätkä he enää palanneet; minä vain jäin sinne ihan yksin olemaan, mitellen hetkien kulkua ja valittaen kohtaloani. Ajattelinpa myös, miten Pantelis ystäväni oli käynyt.

Seuraavana aamuna vei neekeri minut taas Agan eteen. Kävelin murheellisna ja alakuloisena. Yksi ainoa toivo oli jäänyt minulle, heidän luulonsa, että olin heikkomielinen, ja päätinpä turvata tuohon kuin hukkuva lautapalaan. Aga istui imien nargilé-piippuansa, tavallinen seurueensa ympäröitsi häntä. Tulkki seisoi lähellä häntä, kädet rinnalla ristissä.

— Tervehdi nöyrästi Agaa — sanoi hän. — Hän antaa sulle vapauden, mutta sillä ehdolla, että kuljet maakuntaa edespäin, etkä niihin kyliin, joista tulet.

Kumarsin ja suutelin Agan kauhtanan lievettä ja peräydyin pari askelta. Mutta ajattelin Pantelia ja lekkereitäni ja satamaa, jossa toivoin tapaavani keinon palatakseni Tinoon.

— Mitäs vielä puuttuu? — kysyi Aga.

— Agani, sanoin, unohdin paitani kylään ja minun tarvitsisi mennä sitä noutamaan.

Turkkilainen ei ymmärtänyt mitä sanoin ja kysyi tulkilta. Hän pyrskähti nauruun, kun pyyntöni hänelle selitettiin.

— Hyvä, hyvä — sanoi hän. — Kyllä paitasi sulle tuodaan, mutta kulje sinä maakuntaa eteenpäin.

Kumarsin syvästi ja peräydyin. Ovella odotti minua neekeri, ojentain kättänsä ylevästi.

— Koppivero — sanoi hän.

Olin unohtanut, että vankien on tuonniminen vero maksettava. Vedin esiin povestani kukkaron, jossa minulla oli muutamia piastereita, siihen asti koitunut tulo kaviaari-kaupastani, ja aloin kirvottaa kukkaronnauhoja silminnähtävällä vastahakoisuudella. Mutta nauhoja oli paljo ja nekin toisiinsa kietoutuneet, eikä sormeni juuri kovin kiiruhtaneetkaan niitä selittelemään. Neekeriltä loppui kärsivällisyys, taikka kukaties hänen tuli minua surku, ja nostaen raskaan kätensä sysäsi hän minua niskasta, lausui pari törkeänlaista sanaa ikäänkuin hyvästijätöksi ja meni tiehensä.

Olin siis vapaana, ja ovi oli avoinna. Läksin ulos viipymättä ja kävelin suoraa päätä kylän portille. Mutta portti oli suljettu eikä ketään siellä. Oli sunnuntai ja kristityt viettivät vielä jumalanpalvelustaan kirkossa. Ensimmäinen viettini oli että minäkin menisin sinne kiittämään Jumalaa vapahduksestani, mutta minussa voitti halu niin pian kuin suinkin lähteä Tholón-Potámista ja rientää etsimään Pantelia. Tein siis ristinmerkin siinä taivasalla, kiipesin puuhun, joka kasvoi portin vieressä, hyppäsin muurille, sieltä maahan. Juoksujalassa riensin mökille, jossa Pantelis lupasi odottaa minua. Mutta siitä oli jo kaksi vuorokautta kulunut. Tokkohan hän siis enää odottikaan?

Mökki oli suljettu. Kolkutin ovea, huusin: Pantelis, Pantelis! mutta ei kukaan vastannut.

Töllin takana oli talli. Avasin sen, astuin sisään ja näin — oi suurta iloani! — näin Pantelin aasin tyynesti siellä odottavan. Älä naura, lukijani! Syleilin ja suutelin elukkaa! Oivalsin, että sen hurskas isäntä oli kirkossa. Eipä oiva Pantelis siis ollut jättänyt minua. Eikä aikaakaan, niin näin hänen palaavan. En rupee kertomaan yhtymyksemme kahdenpuolista riemua.