KAHDEKSAS LUKU.
Kaarlo Koskimies translation
Nyt olin siis isättömän perheeni päämies ja ainoa tuki; minun tuli sitä elättää, minun tuli turvata sisarteni tulevaisuutta, minun tuli holhoa äitini vanhuuden päiviä. Elinkeinoa ja varoja tuohon tarvittiin — ja mitä minulla oli? Négrin antama lupaus, että hän toimittaisi minulle paikan, sittekun Nauplion olisi valloitettu! Mutta sisässäni puhui ääni ettei minulla ollut uraa tuolla. Sukuni perintötavat ja koko kasvatukseni oli tehnyt minut kauppamieheksi. Tunsin, että kauppa oli ainoa toimi-ala jolla voisin edistyä ja kartuttaa hyötyä itselleni, perheelleni ja isänmaalleni.
Mutta mistä alkaminen? Missä se perusta, johon nojaisin toimeni? Siinäpä vaikeus. Isäni hautajaisista oli jäljillä hiukan rahaa sormuksen myymähinnasta, mutta se oli vähäpätöinen summa ja riitti tuskin päästäksemme pois Spetsasta, sillä lähtöä aloin heti ajatella.
Spetsa ei ollut mikään sopiva paikka minulle. Kauppa vaatii menestyäkseen järjestystä, turvallisuutta ja rauhaa. Mutta kuinka voivatkaan nämä yhteiskunnallisen sivistyksen ainekset päästä valtaan tällä sotaisella saarella, jonka asujamet, uhratessaan henkensä ja tavaransa epätasaisessa taistelussa hurjaa vihollista vastaan, siinä tottuivat halveksimaan omaa ja muiden henkeä ja omaisuutta, turvaumaan oman käden oikeuteen ja arvossa pitämään vain voimaa ja väkevyyttä? Nämä olivat silloisten olojen luonnollisia seurauksia. Ilman ennalta olevaa yhteiskunnallista järjestelmää, ilman voimakasta hallitusta, ilman säännöllisiä apukeinoja ja etevää keskusta kapina varttui ja menestyi ainoastaan yksityisten uhrausten ja ponnistusten kautta, mutta tapausten tyrskyssä voima hallitsi ja kalpa käskyt antoi.
Ja tätä taisteloa käytiin todella kaiken puolesta. Tunnussana "vapaus tai kuolema" ei ollut tyhjä, kerskaileva korulause, sillä vanhastaan oli tiettyä, mitä Turkkilaiset tekisivät, jos vastarinta masentuisi. Chion kohtalo oli hirvittävä enne Spetsalle ja muille meriliikettä harjoittaville saarille. Senpätähden epätoivo innosti miehiä tappeluissa, ja koko ilmapiiri uhkui jotakin hurjuutta ja raakuutta, joka ei mitenkään ollut edullista kaupan varttumiselle. Kuka siellä piittasi poliisista, kuka huoli tuomareista? Kun niin kosolta aina verta vuoti, oli elämän arvo suuresti alennut yleisön mielessä. Niinpä eräänä päivänä minun silmäini edessä torilla murhattiin eräs Ragusan mies, joka joutui ostajainsa kanssa kinaan sardellien johdosta, joita hän myyskenleli!
Ragusalaisen murha voitti kaikki epäilykseni mitä minulla vielä oli lähtöön katsoen. Päätin palata Tinoon. Siellä asukkaat olivat vähemmin sotaisia, tavat lempeämpiä, elämä helpompaa, ja, kiitos olkoon Mavrogénin ja iukuisain Chiosta paenneiden ihmisten, Tinossa saatoin katsoa itseäni vähemmin vieraaksi kuin muualla.
Särkyvin sydämmin jätin siis armaan isäntäni hyvästi, jätimme Spetsan saaren sekä isäni haudan siellä.
Tinossa vuokrasin pienen, matalan huoneen, ostin patjoja ja peittoja, ainoita huonekaluja, joita köyhät varamme sallivat meidän hankkia, ja antausin muutoin Jumalan kaitsennon turviin. Kovaa on köyhyys ja puute, kun ne seuraavat ylöllisen elämän perään, kovaa myöskin jokapäiväisen leivän epätietoisuus, kun on elätettävinäsi harmaapää äiti ja pienet sisaret. Mutta kaikkiin ihminen tottuu, kaikkiin oloihin hän vähitellen perehtyy.
Kun isäntämme kanssa tein sopimusta huoneen vuokrasta, havaitsin hänellä olevan uuden lakin, vaan en sitä asiaa sen enempää tarkannut. Vaan toisenapa päivänä tapasin torilla toisen Tinolaisen, niinikään hiljattain lakistuneena, parin askeleen päästä kolmannen, sitten neljännen j.n.e., joilla kaikilla oli uudet lakit päässä. Lakit olivat kaikki samaa tyyliä ja samanväriset, ja sepä seikka herätti uteliaisuuttani sekä johti heti mieleeni nuo Venetsiasta lähetetyt lakki-arkut. Riensin viipymättä isäntämme puheille:
— Sanoppas, mistä lakkisi sait?
— Ostin sen Englannin konsulilta, mutt'et saa sieltä enää, hän möi ne jo loppuun.
Englannin konsuli möi lakkeja! Epäluuloni varttuivat varmuudeksi. Vielä samana iltana matkasin Mykonoon ja tapasin ystäväni, varakonsulin, joka ilahtui minun nähdessään ja ilmoitti minulle, että nuo kaksi arkkuamme olivat tulleet Smyrnasta Tinoon ja että hän oli antanut sikäläiselle virkaveljelleen toimeksi niiden sisällyksen myymisen. Hän jätti minulle kirjeen tuolle vietäväksi, jotta hän uskoisi minua arkkujen omistajaksi. Mielin maltitonna kohta päästä kotia, mutta ystäväni ei laskenut minua; minun täytyi syödä iltaista ja olla yötä hänen luonaan. Huomenelta heitin hänen hyvästi, lausuen sulimmat kiitokseni hänen alttiudestaan minua kohtaan. Niin tulin taas Tinoon. Onneksi tuuli suosi kaikkia näitä edes ja takaisin retkeilyjä.
Tinoon tultuani astuin laivasta suoraa päätä Englannin konsulaattiin. En muista sen kelpo Tinolaisen nimeä, joka silloin siellä edusti Englannin valtaa, muistan vain hänen sileäksi ajetun naamansa ja hänen kultasankaiset silmälasinsa. Luulenpa vielä näkeväni miehen edessäni. Hän näytti minulle myymälaskun ja suoritti minulle oitis lakeista koituneet rahat, 5,000 grossia.[17] Viisituhatta grossia! Tuo vähäinen summa oli mielestäni silloin ääretön rikkaus. En tahtonut tarkastaa laskun oikeutta enkä arvata, paljoko paremmasta hinnasta lakit olisi pitänyt tai voitu myydä. Saamani summa oli minulle toivomaton voitto, jonka kautta minulle aukeni kaupanteon ura, sillä olinhan jo koko pääoman-haltia, omasinhan 5,000 grossia.
Riensin äitini luo kertomaan hänelle hyvästä onnestamme, näytin aarrettani, pyysin häneltä siunausta ja täynnä tuumia ja toiveita läksin kahden päivän päästä Syroon.
Sataman puutteesta Tinoon ei tullut isoja laivoja, vaan ne menivät Syroon, jonka satamaa Turkkilaisetkin pitivät puolueettomana. Saaren roomalais-katholiset asukkaat eivät ottaneet osaa kapinaan eivätkä sitä hyväksyneet, mutta sen kartiomaisen vuoren huipulla, jolla heidän kaupunkinsa sijaitsi, liehui Ranskan valkoinen lippu, jonka suojeluksen alle he olivat asettuneet.
Syron väestö supistui silloin tuon jyrkän ja köyhän kukkulan rajojen sisään. Koko sillä alalla, jonka nykyään peittää rikas Hermúpolis, et nähnyt muuta kuin alastomia kallioita. Ainoastaan siellä, missä tänään musiikki soittelee ja vallasnaiset laahaavat silkkiliepeitään kadun kivityksellä, silloin muutamat kasvitarhat ja hedelmäpuut todistivat asukasten ahkeruutta. Yksi roomalais-katholinen kirkkonen ja kolme neljä viinimyymälää olivat ainoat rakennukset rannalla. Lähellä niitä oli hiljattain rakennettu pahanpäiväinen kahvila, joka samalla myöskin teki majatalon, konttorin ja pörssin virkaa. Vähän loitompana, siinä, missä nykyään laivoja veistetään ja vasarain tahtimyötäinen kalke kuuluu, virui silloin, aution rannikon vieremällä, haaksirikkoon menneen laivan runko.
Semmoinen oli Syros, kun minä ja kaksi tai kolme muuta Chiolaista, edeltäjinä saaren vastaiselle kauppa-mahtavuudelle, ensikertaa istuimme tuossa erakkomaisessa kahvilassa rannalla, odottaen kauppakalua tuovan laivan tuloa.
Onneksi ei kauan viipynytkään, kun tämmöinen tuli; se saapui Venäjältä.
Tämä oli ensimmäinen raha-asia, johon omin päin ryhdyin ja jonka itse suoritin, sillä minulla ei enää ollut isääni neuvon-antajana ja oppaana. Pelkäsin tuhlaavani rahani huonoon yritykseen; siksi katselin kolmasti ja neljästi laivan tavaroita, katselin, hieroin kauppoja, tuumailin, arvelin. Vihdoin tein päätökseni. Ostin 1,000:lla grossilla kuivatuita kaloja, jotka sälytin Tinohon menevään laivaseen; astuin itse mukaan, tein ristin-merkin ja purjehdimme pois.
Tinossa oli silloin se tapa päässyt valtaan, että ruokatavaroita ensin kolmena päivänä peräkkäin julkisesti kaupattiin torilla, jotta väestö hyötyisi niistä; sen jälkeen kauppiaat keskenään hieroivat kauppaa jäännöksistä. Tietysti täytyi minunkin mukautua vallitsevaa tapaa myöten, mutta eipä minua juuri haluttanut itse istua tynnyrieni edessä ja julkisesti myyskellä kalojani yksitellen. Vaikka olin niin paljo kovia kokenut, oli minussa vielä entistä ylpeyttä jälillä. Koetinpa siis ensin löytää jonkun sopivan sijaisen itselleni tähän työhön, mutta minun ei onnistunut löytää semmoista; se seikka sekä varsinkin muiden kauppiasten esimerkki sai minut heittämään arvokkaisuuteni ja itse myyskentelemään tavaraani.
Istuin nyt siis keskellä toria ja möin kuivia kaloja. Olin saanut soveliaan paikan lähellä rantakatua ja, ehkä alussa vähän ujostellen, aloin huudella ostajia luokseni. Oli vielä hyvin varhaista, mutta ostajia ei puuttunut, kaloillani oli hyvä menekki, kauppa sujui suotavasti. Kuta paremmin myynti menestyi, sitä enemmän totuin siihen; menestys antoi intoa, ja kiivaasti kättelin, kilvan muiden vieressäni olevain kauppiasten kanssa, tavaraani, korotin ääneni houkutellakseni ostajia ja heitin luotani ensimmäisen kömpelyyteni liikkeissä ja tempuissa.
Olin juuri kovimmassa kauppatouhussa, kun äkkiä kuulin kolinaa, ja nostaen silmäni näin vastapäätäni olevassa talossa nuoren keltatukkaisen neidon avaavan akkunaa ja kiinnittävän akkunaluukkuja, joita tuuli paiskeli seinää vasten. Sen tehtyään kallistui hän, nojaten ristiin pannut käsivartensa akkunakarmiin, ulos akkunasta ja käänsi kasvonsa minuun päin. Hänen silmäyksensä pani minut hämille ja vauhtini keskeytyi. Kuinka kehtaan ostajia luokseni luikata kauniin valkoverikin silmäin alla, joka minua tähystelee? Koetin jatkaa työtäni, mutta mieleni väikkyi tuossa akkunassa ja katseeni kohosivat vähä väliä sinne. Yht'äkkiä näin neidon hymyilevän. Mitä hän myhäilee? Pilkanneeko minua? Vai tunteneeko hän ehkä minun ja hänen hymyilynsä on tervehdys minulle? Tunsin hämmennyksen rinnassani ja punastuksen poskillani ja kun en kyllin tähdännyt huomiotani toimeeni, tulin antaneeksi yhdelle ostajalle kaloja kaksi vertaa enemmän kuin makso oli. Äkkäsin sentään heti erhetykseni ja käännyin huutaakseni häntä. Kääntyessäni näin avatun oven kynnyksellä takanani Tinolais-nuorukaisen, käsi vyöllä, olkapää nojattuna ovipieleen ja pää käännettynä ikkunaa kohden. Hänen lemmekkäät silmänsä selittivät minulle koko asian. Säteet immen silmistä lensivät minun pääni ylitse, mutta eivät olleet minua varten eikä minulla ollut vähintäkään oikeutta hänen hymyilyynsä. Tästä oli minulle hyödyllinen opetus. Sain takaisin entisen vilppauteni ja jatkoin myymistä.
Kahdessa päivässä sain kalani kaikki myydyksi, korjattuani voittoa kaksikymmentä sadalta. Uusi matkustus Syrohon. Palatessani toin tynnyrin öljyä, jonka möin 8:n prosentin voitolla, sitten ostin ja möin samminmätiä (kaviaaria) samalla menestyksellä ja jatkoin reippaasti kauppatointani. Sittemmin voitot vähän supistuivat, sillä kilpailu alkoi kasvaa, mutta vaivani palkittiin kuitenkin aina, ja muutamassa kuukaudessa oli pääomani 5,000:sta grossista karttunut 8,000:ksi, paitsi sitä että sen ohessa olin elänyt omaisteni kanssa ja olipa joku määrä varallisuuttakin palannut köyhän asuntomme katon alle.
Sittemmin olen paljo rahoja voittanut, paljo hukannut. Jumalan avulla on sentään saanti yleensä noussut antoa enemmäksi, niin että nykyään mielihyvällä näen lasteni murheettoman toimeen-tulon turvatuksi. Mutta eipä myöhemmän kauppias-eloni suurimpainkaan yritysten onnistumisesta syntynyt mielihyvä ole verrattava noiden ensimmäisten vähäisten voittojeni tuottamaan iloon eikä varsinkaan riemuun, jonka tunsin, kun kuivain kalojeni kauppa niin hyvin onnistui.
Tämä tyhjästä luominen, ensimmäisien ominpäisten hanketteni onnistuminen, se itsetunto että olin siinä tilassa, ettei minun tarvinnut jättää äitiäni ja sisariani nälkää näkemään, se toivo tulevaisuuteen nähden, jonka nuo esikois-hedelmät antoivat minulle, kaikki nämä yhteensä tekivät ensi-voittoni verrattoman arvokkaiksi ja mieluisiksi. En tahdo sanoa, että tämän jälkeen työskentelin muka tietoviisaan piittaamattomuudella. Enpä niinkään! Harrastukseni ei vähennyt, onnistuminen on aina mieluisaa. Mutta innostukseni laimeni ja voiton ihastus väljeni vähitellen. Kun kerran tiesin saavuttaneeni aineellisen itsevaraisuuden ja tulevani omillani toimeen, ei sydämmeni enää levottomasti sykähdellyt, joka kerta kuin tilipäätökset tein. Sillä rikkauden hankinta itsessään ei ole onnen lähde, mutta toimeentulo, omavaraisuus — kas siinä työtä-tekevän ihmisen ainoa todellinen ja terve kiihotin.
En ollut silloin ainoa Chion nuorukainen, joka Tinossa taisteli luodakseen tyhjästä yhden ja kahdesta neljä. Oli paljo muitakin, joihin minut tutusti yhteinen onnettomuus ja alituinen yhtymys Tinon torilla tai Syron autiolla rannalla. Näiden joukossa oli myös vanhemman sisareni sulhainen, joka hänkin oli päässyt Tinohon kestettyään koko Odysseian kärsimyksiä. Nuoremman sisareni sulhainen oli joutunut sotavangiksi eikä koskaan saatu tietää, kuinka hänen oli käynyt. Minäkin olin lapsesta asti ollut kihloissa, mutta, ennenkuin tulin naimisiin, olin jäänyt leskeksi, sittekun morsiameni useita vuosia takaisinpäin oli kuollut; kapinan myrsky yllätti meidän, ennenkuin isäni ehti sommitella uutta kihlausta minua varten.
Tällaiset oli Chiossa tavat. Jokainen perhekunta yritti yhtyäkseen yhdenvertaistensa kanssa, vaan koska valittujen lukumäärä oli rajoitettu, aljettiin aikaisin oikein kilvan puuhata sovelijaita naimiskauppoja. Mutta Chion seurapiirien pienuus ja ylimyksellinen umpinaisuus eli itseensä sulkeuminen tekivät vihdoin läheisten sukulaisten väliset avioliitot välttämättömiksi.
En aio kiitellä vanhempiani näiden varhaisten kihlausten tähden, joilla he edeltäpäin ikäänkuin sinetillä vahvistivat elämän tärkeintä liittoa, asianomaisten tietämättä tai keskenään suostumatta. Mutta heidän menettelyänsä puolusti tämmöisten avioliittojen onnistus. Nuoret kihlatut kasvatettiin pienestä pitäen toinen toistansa varten, ja aviollisen rakkauden edellä kävi pitkä seurustelu ja vähitellen kasvava suostumus toisiinsa. Avioliitto seurasi kihlauksen perästä ilman noita sydänvaivoja, ilman tuota kahdenpuolista tietämättömyyttä menneisyydestä ja epävarmuutta tulevaisuudesta, jotka tavallisesti seuraavat rakkauden rakentamia avioliittoja. Avio-elämää hankittiin ja elettiin ilman ankaroita myrskyjä, mutta siltä ei vähennyt perheen hiljainen onnellisuus. Mutta kansan olojen muututtua tuo vanha tapa ei muuta saattanut kuin huonota ainoastaan aineellisten etujen harkinnaksi ja myötäjäisten tavoitteluksi, niin etten minä ainakaan sure sen lakkaamista.
Muutoinkin ovat olot siitä päivin kaikittain muuttuneet. Silloin nuoret olivat vanhempain ohjattavina ja he pitivät sitä varsin luonnollisena asiana. Tämän tottelevaisuuden sekä yksimielisyyden kautta perhe kasvoi lujaksi ja sen voimaa vartutti vielä noiden suvunsisàisten avioliittojen side. Tämäkin puolestaan selittää Chiolaisten tavatonta menestystä ei ainoastaan ennen kapinaa saaren yhteisten asiain hoidossa vaan myöskin Chion hävityksen jälkeen sen kauppasuhteiden järjestämisessä ja kehityksessä.
Kertomukseni aikaan emme kuitenkaan vielä olleet järjestelmää muuttaneet, vaan pysyimme entistapojemme ja kasvatuksemme vaikutuksen alla. Katsoinpa siis toisen sisareni sulhaista jo veljekseni, ja hartaasti yritin saada toistakin kihloihin. Onneksi ei minun tarvinnut kauan hakea. Löysin ja esitin äidilleni erään nuoren ystäväni, jota olojen tukaluus ei pelottanut avioliittoa rakentamasta, ja näinpä toimitin nuoremmallekin sisarelleni sulhaisen.
Nämä kaksi tulevaa lankomiestäni ja minä suostuimme rupeemaan yhteisiin asioihin, pannen kukin osaltaan liikepääoman varaksi 1,000 grossia, sillä välipuheella, että yksi meistä olisi Syrossa tavaroita ostelemassa, toinen jäisi Tinoon niitä myymään, kolmas kuljettaisi tavarat Syrosta Tinoon. Minun osakseni sattui ostamistoimi. Sainpa siis haltuuni suurimman osan pienestä pääomastamme, jätin äitini hyvästi ja astuin pieneen laivaan, joka oli valmiina purjehtimaan Syrohon.
Mutta samalla kuin ankkuria vivuttiin ylös näin veneen tulevan täyttä vauhtia kaupungista meitä kohden ja siinä molemmat kumppanini, jotka liikuttivat käsiään estääkseen meitä lähtemästä. He toivat sen ikävän uutisen, että eräässä Konstantinopolista Tinon Panormoon tulleessa laivassa oli ilmestynyt ruttotautia, ja että tieto siitä jo oli kulkenut Panormosta Syroon, niin ettei varmaankaan meitä otettaisi siellä vastaan tarttumuksen pelosta eikä sallittaisi keskuuden jatkamista Tinon kanssa. Tämän johdosta päätimme, että lähtisin laivasta ja että Syroon siirtoni jätettäisiin toistaiseksi, kunnes lakattaisiin kulkutautia varomasta. Kovaksi onneksi rutto levisi laivasta saareen. Ei se ollut ankara eikä suurta vauriota tehnyt, mutta riitti kuitenkin pelottamaan ympärillämme olevia saaria ja salpaamaan meidät Tinohon.
Näin hankkeemme raukesivat tyhjiin ja kauppakumppanuutemme hajosi; jäin taas työttömäksi, ja tämä pakollinen toimettomuus oli minulle kahta tukalampi viimeisten kuukausien vilkkaan työn ja toimen perästä.
Muutoin elimme tyynessä rauhassa saarellamme eikä ajatuksiani, niinkuin ennen, häirinnyt Turkkilaisten pelko tai sodan meteli. Ainoastaan eräänä päivänä alussa lokakuuta luulin Tinonkin[18] vuoron tulleen ja turmion peittävän meidät synkillä siivillään. Mutta elin jo miehuullisemmassa ilmastossa, mieleni rohkeentui muiden esimerkistä ja paon ajatusten asemesta varustelin minäkin taisteluun ja vastarintaan.
Merensalmi Syron ja Mykonon välillä alkoi näet vilistä turkkilaisia laivoja, jotka viipyivät siellä tuntikausia täydellisen tyvennön tähden. Näimme yhdestä laivasta veneitä lähtevän Mykonon rantaa kohden ja kuulimme kiväärien pauketta; mutta keskellä savua selitimme, kuinka veneet palasivat laivalle. Nämä enteet näyttivät uhkaavan maalle-nousua ja hyökkäystä laivastosta. Nytpä hätäkellot alkoivat soida kautta Tinon saaren ja aseellisia asukkaita tulvaili kokoon; muiden muassa minäkin laahasin vanhaa kanuunaa, jonka asetimme "Akrotiri-pasha" nimiselle rantakukkulalle. Mutta luoteja meillä ei ollut ja ammuimme siis pelkällä ruudilla, uhaten tai pikemmin ärsytellen Turkkilaisia. Minäkin hääräsin tuossa näytelmässä kukkulalla, vaan kuullessani tyhjiä tykinjäräyksiä ja nähdessäni Turkin laivat muistelin vaiheitamme Chiosta paetessamme ja odotin, sydän ahdingossa, mitä tulisi tapahtumaan.
Onneksi Tinolaisten lujuutta ei pantu sen kovemmalle koetukselle. Pasha ei ottanut huomatakseen meitä eikä yrittänyt Mykonolaisiakaan rangaista, vaikka olivat tappaneet useita merimiehiä, jotka koettivat maalle nousta, ja ajaneet muut takaisin heidän veneihinsä. Tuuli heräsi henkiin; hän käytti sitä hyväkseen ja poistui meidän saartemme vesistä.
Sittemmin meitä ei mitenkään häiritty ja saatoimmepa melkein unhottaa, että olimme sotapiirin sisällä, ellei sodan tapausten kaikua alati olisi kuulunut meille. Kun saimme kuulla Turkin amiraalilaivan palon ja vihollisten laivaston häviön, silloinkos sula ihastus valtasi meitä kaikkia pakolaisia, jotka Kanárin urotyössä näimme oikean rangaistuksen Chion turmeluksesta. Ja Dram-Alin vaurio Dervenin solassa ja Mesolongin ensimmäisen piirityksen lahotus ja kaikki nuo peräkkäiset voitot kapinan ensi vuosina ne siivestivät toivomme lentoon ja vahvistivat luottamustamme. Ei ollut vielä Psaraa ja Kasoa hävitetty, ei ollut Mehmet-Ali ruvennut sotaan raastamalla Kretan saarta, ei ollut urheaa Mesolongia valloitettu, ei olleet vielä alkaneet nuo Kreikkalaisten surkeat sisälliset riidat. Asiat menestyivät hyvin ja Herran käsi näytti siunaavan Hellaan vapauden-taistelua. Ja me kun näimme kapinan varttuvan ja juurtuvan, ennustimme sille pikaista ja onnellista loppua.
Alkoipa jo taistelun kolmas vuosi ja Tinon mantelipuut kantoivat ensi kukkiansa. Minä, kun olin lopen ikävystynyt toimetonna-olooni ja liikuin jos joissakin tuumissa ja aatteissa, tulia vihdoin sille päälle, että päätin lähteä Chioon etsimään noita puutarhamme omenapuun alle kaivetuita aarteita. Muistin isä-vainajani sanoja kun täytimme kuoppaa omenapuun alla. Hän oli poissa, ja minä olin perheen pää ja turva. Tuonpa talletelman takaisinsaanti voisi sekä helpottaa kapion hankkimista sisarteni naittamista varten, että meidän muuttoammekin Euroopaan.
Mitä enimmin tuo aate juurtui ja kasvoi päässäni, sitä vilkkaammin halusin päästä sitä toteuttamaan ja tuumani valtasi minut kokonaan. Sitä yksinään ajattelin vaivoissani, siitä näin unta nukkuessani.
Muutamia kansalaisia oli jo salaa käynyt Chiossa ja palannut eheinä ja vahingoittumattomina. Sikäläiset viran-omaiset olivat saaneet Konstantinopolista käskyn lempeästi kohdella palaavia kristityitä eikä enää häiritä heitä. Tämän tiesin, ja siellä käyneiden kokemus rohkaisi minua vielä enemmin. Uskoin aikeeni äidilleni, joka kaikin mokomin koetti luovuttaa minua siitä, peläten että joutuisin onnettomuuteen. Mutta päätökseni oli järkähtymätön. Näin kyllä vaarat ja ymmärsin yritykseni uhkarohkeaksi, mutta vastustamaton halu ajoi minua sitä toteuttamaan enkä kuullut äitini sanoja. Jätin hänen huostaansa vähäisen omaisuuteni, pyysin hänen siunaustansa ja läksin matkalle talonpojaksi pukeutuneena.
Alus, jonka asujaksi rupesin, vei viljalastia myytäväksi Chion syrjäisempiin satamiin; sen päällikkö, katteini Kefálas, lupasi saattaa minut maalle turvallisesti. Nähdessään minut laivalla, ylläni valkoiset polvihousut ja talonpoikais-mekko, sekä muassani kaksi lekkeriä punaista samminmätiä, naurahti tuo kelpo katteini. Itseänikin vähän nauratti, mutta sillä hetkellä ajattelin enemmän äitiäni kuin aarretta omenapuumme alla.