NELJÄS LUKU.

Chion kylät, varsinkin eteläiset, ovat varustetut kuin linnat ja ahtaat kuin vankilat. Niissä ei ole varsinaisia muureja, mutta niiden neljällä ulkosivulla talojen takaseinät käyvät yhä jonoa, jatkuen toinen toisestaan, ja muodostavat siten ikäänkuin yhtäjaksoisen linnoituksen. Huoneitten ovet ovat kylän sisustan puolella, sen pääkatu, leikaten huonejakson kahdessa paikkaa, muodostaa niissä linnan portit. Sellainen läpi onkin oikea portti, joka suljetaan rautaisella ristikko-ovella.

Nämä kylät johtivat aina mieleeni Smyrnan khania. Erotus on vain siinä, että khania ympäröitsee iso kaupunki meluineen, mutta näitä vihannat kukkulat, ja kylät eivät sulje sisäänsä kalpeita kauppamiehiä, kuin khani, vaan tanakkaita talonpoikia; khanin keskellä olevan pihan asemesta kapeat tiet ja taajaan tungetut rakennukset täyttävät sen paikan, jonka tuo ulommaisten huoneiden nelikulmainen jono ympäröitsee.

Keskellä kylää kohoo tavallisesti torni, jonka sisäänkäytävä on niin korkealla maasta, että sinne pääsee ainoastaan tikapuita myöten tai köyttä pitkin kiipeemällä. Nämä tornit, ollen jäännöksiä Genualaisten vallasta, ovat kylien päälinnoja.

Tämmöinen oli Mesta'n kylä, johon pakenimme. Asukkaat ottivat meitä ystävällisesti vastaan ja antoivat asuttavaksemme tyhjän talon, jonka huoneet ja'oimme äitini sedän ja kahden muun perheen kanssa, joiden yhteyteen yhteinen onnettomuus oli saattanut meidät.

Puutteemme olivat monenlaiset ja suuret, mutta kukapa silloin ajatteli elämän tavallisiakaan tarpeita, saatikka mukavuutta? Olihan tarkoituksemme vaan pelastaa henkemme, mutta siihenkin elantomme tuskin riitti. Ja olipa leivänkin saanti tiukassa eikä onnistunut joka päivä. Viikunat, pavut, leipäpuun hedelmät, kedon kasvit — kas siinäpä enimmäkseen ravintomme. Ja näin päivät menivät, pelon ja toivon vaiheella.

Psaraan pakenemis-tuuma täytyi meidän jättää sikseen, sillä sieltäpäin tulevat tiedot eivät antaneet aihetta mihinkään toiveisin. Saari oli jo täynnä pakolaisia, ja Psaralaiset, he kun tuskin kykenivät näitä elättämään, eivät voineet eivätkä tahtoneet vastaan-ottaa useampia. Veden puute alkoi jo käydä tuntuvaksi heille, ja kun niin paljo köyhiä pakolaisia oli ahdettu yhteen, syntyi siitä tauteja, jotka näyttivät ennustavan kovempaa kulkutautia. Siitä syystä kirjoittelivat he Chion pakolaisille kehottaen heitä suuntaamaan retkeänsä muihin Egean meren saariin, jota varten he alttiisti tarjosivat laivojansa ja merimiehiänsä.

Mutta me Mesta'ssa olijat aloimme toivoa, ettei enää ollut pakko paeta. Kaksi viikkoa oli kulunut turkkilaisen laivaston tulosta; kapinoitsijat olivat purjehtineet pois tai lymyilivät siellä täällä saaren sisä-osissa, kaupungin rauhalliset asujamet ja useimmat talonpoi'ista eivät olleet yrittäneet vastarintaa tehdä turkkilaiselle esivallalle eivätkä sekaantuneet kapinaliikkeesen. Mitä hyvää siis enää vainon jatkannosta? Miksi iät päivät harjoittaa hirmuvaltaa siellä, josta jokainen vastarinnan mahdollisuus oli kadonnut? Eikö jo kyllin monta viatonta uhria ollut surmattu? Eikö Turkkilaisen vimma jo ollut saanut kylläänsä? Näin aprikoiden odotimme päivästä päivään anteeksi-annon julistusta ja lupaa palata kotiliesillemme.

Ja todella, Turkkilaisten tuimuus olikin viime-päivinä lauhtunut. Harvemmin pamahti pyssyt, harvemmin kuultiin murhista ja rosvoomisista, kulkipa jo huhujakin, että ulkovaltain konsulit välityksellään koettivat hankkia armoa "rajah'ille" ja että pasha näytti taipuvan leppeyteen. Ja tämmöiset huhut saapuivat meille saakka ja virkistivät toiveitamme.

Yhdeksäntenä Mesta'ssa olomme päivänä luulimme vaivamme loppuneen. Kaksi konsulia tuli kylään tuoden öljypuun oksia[9] ja lohdutuksen sulosanomaa. He toivat allekirjoitettavaksi anomuskirjan ja lupasivat että, jos nöyristyisimme, pasha antaisi meille anteeksi. Antaisi meille anteeksi! Mitä ja mistä? Emmehän olleet kapinallisia, emme me olleet kellekään vääryyttä tehneet, emme me ryöstäneet vierasta omaisuutta, emme raiskanneet vaimoja, emme murhanneet, emme riistäneet orjiksi. Mitä meidän siis piti anteeksi saaman?

Mutta nämä ovat nykyisiä mietteitäni. Emme silloin harkinneet näitä; toivo vapautua viheliäisestä tilastamme oli meille todellisen ilon aiheena. Sen vuoksi me kaikki halusti allekirjoitimme, nuoret ja vanhat, tutkimatta edes mitä anomuskirja sisälsi, kirjoitimme molemmin käsin, ylistäen kristillisten konsulein ihmisystävällistä välitystä, ja hengähdimme huokeasti, uskoessamme, että vaino oli lakannut ja että eheinä saisimme pian palata kotimajoihimme.

Mutta tokkohan meidän oli suotu nähdä kotîmme samanlaisina kuin ne jätimme? Samolaisten ja Burnia'an johtamain talonpoikain hyökkäyksen jälkeen, linnasta ja laivastosta lasketun tuiman tykkitulen jälkeen ja varsinkin Turkkilaisten hillitsemättömän ryöstön jälkeen, emme siinä kohden saattaneet suuriakaan toivoa. Mutta kuitenkin vallitsi meitä kaikkia siellä Mesta'ssa palauksen kaipuu. Tahdoimme uudestaan nähdä kotejamme, joskin löytäisimme ne missä tilassa tahansa. Ja pelko että löytäisimme ne hävitettyinä ei vähentänyt, vaan päinvastoin enensi haluamme.

Semmoinen on ihminen. Hän tarttuu sitä hartaammin kiinni siihen, jota rakastaa, kuta suuremmassa vaarassa hän on menettää sen. Kun rakas esine jo on auttamattomasti menetetty, silloin vasta orvoksi jäänyt sydän tuntee kuinka paljon hän rakasti tuota. Niinpä harhailemme kalmistoilla ja istuilemme hautakivillä, jotka peittävät iki-menneiden armastemme jäännökset. Samaten tulipalon jälkeen, joka on poroksi polttanut kokonaisen talon, näkee ihmisiä, jotka suitsuavista tuhkaläjistä etsivät liesiensä jälkiä ja mikä minkin rakkaan olopaikan raunioita.

Konsulien lupaukset siivestivät siinä määrin toiveitamme, että mielimme oitis päätä palata. Mutta vanhemmat hillitsivät malttamattomuuttamme, varoen että tuo tarjottu anteeksi-anto oli Turkkilaisten juoni, pettääkseen konsulit, ja paula, jolla sitä helpommin saisivat meidät turmioon kiedotuiksi. Siksi paljo heillä oli kokemusta turkkilais-luonteesta; mutta me muut luotimme rohkeasti konsulein lupaukseen ja suojelukseen.

Monen arvelun ja aprikoimisen jälkeen päätettiin, että muutamat meistä nuoremmista lähtisivät tiedustelemaan tilaa, vaan muut jäisivät Mesta'han odottamaan meidän paluutamme ja tuotaviamme tietoja.

Varhain seuraavana aamuna läksin matkalle kahden muun yhden-ikäiseni kanssa. Tarpeeton lie mainita heidän nimiänsä. Miksi pitäisikään minun aina nimellä mainita niitä, joiden kohtalo kulloinkin sattui liittymään meidän kovaan onnehemme? Toinen näistä nuorukaisista elää nykyään onnellisena vanhuksena erään ulkomailla olevan kreikkalaisen yhdyskunnan esimiehenä. Usein olemme sitten yhdessä ollen toisillemme muistutelleet entispäiviä ja yhteisiä kärsimyksiä. Toinen, päästyään hengissä täältä, kuoli vähän jälkeenpäin Tinos-saarella. Kuinka monta, vaikka ehjinä pääsivät Turkkilaisten kynsistä, korjasi täten ennen-aikainen kuolema niiden vaivojen, vastusten ja kidutusten johdosta, jotka olivat heidän elinvoimansa riuduttaneet?

Jätimme Mesta'ssa olijat hyvästi ja läksimme kolmisin kaupunkia kohden. Äskeisten tuhotöiden mieleemme jättämät jäljet olivat vielä varsin verekset, emmekä suinkaan olleet vapaat pelosta, että yht'äkkiä saattaisimme kohdata aseellisia Turkkilaisia, jotka joko eivät tienneet tai eivät huolineet pashan ystävällisistä aikeista. Mutta olimme nuoria, ja aamu-ilma oli niin virkistävä ja Mestan ympärilliset mastiksia kasvavat kukkulat levittivät niin suloista lemua, että toivo vähitellen haihdutti pelkomme ja astelimme hilpein mielin, lyhentäen matkaa iloisilla puheilla. Eipä kuitenkaan iloisuutemme eikä matkamme ollut sallittu kestää kauan.

Loitolla näimme Elátan kylän, jossa olimme aikoneet levähtää kävelystä ja hankkia tietoja enempää matkaamme varten.

Päivä paahtoi ja joudutimme kulkuamme kylän valkeita huoneita kohden. Tultuamme kylän portille kuulimme äkisti naisten huutoja ja valituksia. Pysähdyimme ja katsahdimme toisiamme. Eihän vaan Turkkilaisia ollut kylässä? Tämä oli minun ensimmäinen ajatukseni. Jännitimme kuuloamme. Huutoja jatkui edelleen. Ne olivat varmaankin naisten itkuvirsiä.[10]

Näiden antamalla johdolla kuljimme kylän autiota tietä myöten, kunnes tulimme kirkon edustalle. Siellä olivat kyläläiset koolla. Heidän päittensä ylitse näimme sillä hetkellä kahden ruumiin-arkun peräkkäin nousevan kirkon portaita ylös, ja näiden ympärillä naisia itki, valitti ja vaikeroitsi.

Kun ruumissaatto oli astunut kirkkoon, kyselin muutamalta talonpojalta noista kahdesta vainajasta, ja hän kertoi minulle kyynelsilmin, että Turkkilais-parvi samana aamuna, kohdattuaan kolme nuorukaista kylän ulkopuolella, oli ampunut heitä ja sitte jatkanut matkaansa. Kaksi oli kaatunut; kolmas, jonka henki pelastui, juoksi pois ja kertoi tapauksen kylässä. Vähän aikaa sitte oli murhattujen ruumiit tuotu kylään.

Siinäkö siis turvallisuuden lupaukset! Siinäkö toivo, että vaivat ja vaarat olivat loppuneet! Vanhukset olivat oikeassa: nuo kaksi kuollutta ja naisten itkut olivat turkkilaisen vilpittömyyden sinetti, turkkilaisen leppeyden takaus! Palasimme heti Mesta'han, kävellen kiireemmin kuin tullessamme ja ilman äskeistä iloisuuttamme. Sikäläiset ihmiset säikähtyivät kun näkivät meidän palaavan, mutta kertomus Elátan näytelmästä masensi heidät kerrassaan, ja entinen alakuloisuus astui tuskin alulle päässeitten toiveitten sijaan.

Isäni yksin ei heittänyt toivoa menneeksi. Se oli — arveli hän — muka vain satunnainen selkkaus. Ehk'eivät pashan säädökset vielä olleet tunnetut; eihän nuo Turkkilaiset myöskään jääneet Elátaan; eipä siis nuo kiväärinlaukaukset todistaneet mitään palaamista säännölliseen vainoon. Kyllä seikat kohta selviäisivät.

Näin isäni tuumaili, mutta menneitten aikain kokemus pelotti meitä muita ja poisti kaiken luoton pashan muka hyviltä aikomuksilta. — Paetkaamme, paetkaamme! huusivat naiset, lapset itkivät ja minä en saanut unhotetuksi noita kahta ruumiin-arkkua, joita kannettiin kirkkoon, enkä naisten parkua, jotka itkivät vainajoitansa.

Tuona samana päivänä enoni runsailla palkinnoilla ja vielä runsaammilla lupauksilla suostutti erään nuoren talonpojan millä tavalla tahansa toimittamaan kirjettä Psara'han. Hän pyysi kirjeessään joitakin paon keinoja. — Anna sinä laivan tulla — sanoi hän isälleni — ja jos tahdot, jää tänne. Mutta jos tulet mukaan, niin tule ajoissa.

Isäni oli vaiti, mutta näytti olevan kahdella päällä. Pelottiko häntä ehkä pakoretken vastukset ja maanpakolaisuuden kurjuus? Vai luottiko hän konsulien välitykseen ja toivoiko että me sillä välin kotimaassa piillen paraiten pääsisimme kovan koetelmus-ajan läpi? Tai oliko hän, niin monen perättäisen mielentäräyksen telmeessä, kadottanut itseluottamuksensa eikä itsekään tiennyt, mitä hän tahtoi ja mitä päättäisi?

Seuraavana päivänä olimme aamusta asti tapamme mukaan kaikki ko'ossa huoneen oven edustalla, jossa oli tavallinen juttelu-paikkamme. Istuen mikä kynnyksellä, mikä porras-astuimilla, tuumailimme tehtävistä toimista, odottaen mitä päivä toisi mukanaan ja aprikoiden, milloin saattaisimme vartoa vastausta Psarasta.

Andriana yksin viipyi poissa. Hän oli tapansa mukaan lähtenyt ruoan etsintään. Ja usein onnistuikin hänen maustaa halpaa ateriaamme kasveilla, joita hän oli poiminut kukkuloilta kylän ympäriltä. Mutta nyt hän jo liiaksi viipyi retkellään. Levotonna availi äitini usein ovea ja kurkisti tielle päin nähdäkseen eikö tyttöä jo näkyisi tulevan.

Adriana oli todellakin se holhoja, joka kaitsi ja hoiti koko pientä onnetonta parvikuntaamme tuolla Mesta'ssa. Täynnä alttiutta ja itsekieltämystä autteli hän hellästi äitiäni ja sisariani ja piti huolta muistakin kaikista. Kaikkiin hän kerkesi, kaikkia hän ajatteli. Hän hankki ja valmisti jokapäiväisen ruokamme, hän toi veden lähteestä, rehuista ja vanhoista vaipoista hän tuota pikaa tekaisi meille kaikille lepovuoteet noihin tyhjiin huoneisiin. Hänpä meille tietoja toi muusta maailmasta, sillä, tehden tuttavuutta talonpoikain kanssa, tiedusteli hän ja sai tietää heiltä kaikkia. Hänen toimellisuutensa oli väsymätön, hänen iloisuutensa lannistumaton. Hänen oli sydämmensä terve ja luja, niinkuin ruumiskin, ja useinpa hän sukkelilla sanoillaan ja hilpeydellään viekoitti hymyn huulillemme keskellä silloin vallitsevaa yleistä nulomielisyyttä.

Sillä välin aika kului kulumistaan ja äitini levottomuus kiihtyi. En tahtonut lisätä sitä lausumalla pelkojani, mutta olin itsekin levoton ja samoin muutkin. Mikä on tytölle tullut? miksi hän viipyy? Tuommoisia sanoja vaihdeltiin.

Silloin äkisti ovi aukenee ja Andriana ilmestyy kalpeana, vapisevana, hiukset hajalla, vaatteet revittyinä, rinta paljaana ja verisenä. Koko hänen ilmiönsä ilmaisi hirveää taistelua, kauhistusta ja — häpeää.

Äitini kavahti heti pystyyn, peitti käsiin silmänsä ja huusi kammahtaen: — Ah! Turkkilaiset, Turkkilaiset! ja hän tempasi tyttärensä syliinsä.

Mutta Andriana, toinen käsi avatun oven lukolla, osotti toisella ulospäin, ja koetti läähättäen sanoa jotakin, vaan ei saanut muuta soperretuksi kuin:

— Paetkaa, lymytkää!

Tuokiossa olimme kaikki ulkona Andrianan kanssa.

Minne menimme? Mitä tahdoimme? Joku synnynnäinen vaisto ohjasi askelemme poispäin kylän portista. Kartoimme Turkkilaisia. Emme kuitenkaan ajatelleet, että etääntyessämme portista suljimme itsemme kylään. Mutta ajatelleeko kukaan mitään semmoisella hetkellä?

Juostessamme näin kauhusta huumaantuneina, tietämättä minne, näki meidät eräs matalan mökkinsä ovella seisova eukko; hän sääli meitä ja sanoi kuroittaen kättänsä meille:

— Rientäkää tänne, kristityt, minä piilotan teidän.

Syöksimme kaikki avatusta ovesta sisään, seuraten vanhusta. Jumalapa hänen mieleensä tämän tuuman johti! Häntä saamme kiittää pelastumisestamme ja elossa-olostamme. En ole häntä sitten nähnyt enkä tiedä hänen nimeänsä, mutta en milloinkaan ole unhottanut hänen laupiasta katsantoansa enkä lakkaa hänen muistoansa siunaamasta. Jumala palkitkoon hänen hyväntyönsä autuasten ikuisissa majoissa!

Huoneen takana oli piha ja sen perällä navetta. Tuohon navettaan akka meidät piilotti. Hänen lehmänsä kävivät ulkona laitumella eivätkä palanneet sinä iltana eikä seuraavanakaan riitelemään meiltä asuntonsa omistusta. Turkkilaiset eivät ryöstäneet ainoastaan vaimoja ja lapsia. Mitä vaan löysivät, se kelpasi heille saaliiksi. Mutta eivät he ainakaan vahingottaneet meitä ryöstämällä akka paralta hänen karjansa.

Sisäänmentävä oli ahdas ja pimeä. Perempänä avautui neliskulmainen ja jotenkin avara navetta. Mutta siinä ei ollut ikkunaa eikä muuta läpeä, niin että, kun pihanpuolinen eteisen ovi suljettiin, siellä oli pilkkoisen pimeä. Neljä vuorokautta me viruimme tuossa piilopaikassa. Meitä oli kaikkiaan kahdeksantoista henkeä.

Ensimmäisen päivän ehtoolla toi ihmisrakas eukko meille säkillisen viikunoita. Kun silmämme tottui pimeään, keksimme yhdessä nurkassa ammeen, jossa oli vettä lehmäin juottamista varten. Vettä liikeni vielä meillekin. Kiitos olkoon tuon veden ja viikunain, emme kuolleet janoon ja nälkään. Navetan seinästä vähän ulkonevalta lavalta löysimme olkia, joita levitimme lattialle, niin ettei ainakaan lasten ja naisten tarvinnut maata haisevassa loassa. Ja näin elimme neljä yötä ja neljä päivää.

Piilostamme kuulimme usein ulkoa Turkkilaisten hurjia huutoja ja kristittyjen vaikeroimista, milloin kauempaa, milloin likempää. Olletikkin viimeisenä yönä olivat vainoojamme varsin lähellä, sillä he olivat yötyneet akan huoneesen. Kuulimme heidän juttelevan ja kerskaavan rumista urotöistänsä.

Turkkilaisten päätarkoituksena oli pakolaisten vainustelu heidän piiloistaan. Miehet he tappoivat, naiset he möivät orjiksi vieden saaliinsa kaupunkiin. Talonpoi'ille he tavallisesti eivät muuta vahinkoa tehneet, kuin että antoivat heille selkään tai korville tai potkivat heitä ja söivät heidän ruokavaransa. Samat Turkkilaiset eivät jääneet kauaksi kylään. Ehtoolla tuli yksi joukkio, söi, joi, makasi, aamulla alkoi tapettavain ja ryöstettäväin etsintä. Ensimmäiset lähtivät saaliineen vankineen, ja sijaan tuli ehtoolla toinen joukkio ja niin edespäin. Me odotimme, että he vihdoin saisivat kyllänsä, että saaliin tyhjiin ryöstäminen lopettaisi tämän pitkitetyn vainon, rukoillen Jumalaa, että jaksaisimme kestää ilmi joutumatta.

Kuinka voisin kertoa näiden äärettömän pitkäin päiväin ahdinkoa ja tuskaa! Emme tohtineet puhuakaan ett'ei vähinkään melu meitä ilmaisisi. Andriana itki herkeämättä ja toisinaan nyyhkytykset puhkesivat häneltä kuuluviin. Isä vaikitti silloin häntä, kuiskaten:

— Tahdotko saattaa meidät turmioon? — Ja silloin tyttö parka peitti päänsä eikä hänen valitustaan enää kuulunut. Äitini lähestyi lohduttamaan häntä, vaan hän sanoi:

— Älä lähesty minua, älä tahraa itseäs!

Onneton tyttö! Hänen kolkko epätoivonsa tuon pimeän, lokaisen hökkelin suojassa todisti kauhistavasti mikä kohtalo odotti muita sikäläisiä naisia, jos Turkkilaiset löytäisivät meidät.

Viimeisen yön vietimme pelossa ett'emme perältäkään saattaisi säilyä joutumasta heidän käsiinsä. Ainoastaan navetan ovi erotti meidät heistä. Aamulla palasi pihaan hiljaisuus, mutta kylästä kuului edelleen meteliä. Kuinka hitaasti hetket matelivat matkaansa! Tulisivatko Turkkilaiset taas likelle meitä? Oliko meidän vielä oltava yksi yö heidän lähellään? Tunsimme kaikki ettemme voisi kestää kauemmin.

Iltapuolella kuulimme heidän pihassa puuhaavan lähtöä. Uskalsimme tuskin hengittää, odottaessamme vainolaistemme toivottua poistumista.

Silloin kuulimme äkkiä Turkkilaisen äänen jyreästi ärähtävän ihan oven vieressä:

— Vaan katsotaanpas, ennenkuin lähdemme, mitä akka tuossa mökissä säilyttää!

Tein ristin merkin. Kylmä hiki valahti iholleni.

Naristen navetan ovi aukeni ja aukolla näin Turkkilaisen kamalan haamun. Hän piti toisessa kädessään välkkyvää miekkaa, toisessa riukua, jonka päästä riippui lyhty. Lyhdyn valo valaisi Turkkilaisen kasvoja ja hänen hartiainsa takaa näimme muita turkin-päitä, jotka loivat urkkivia silmäyksiä pimeään huoneen sisustaan.

Minä makasin pitkälläni navetan perällä vastapäätä ovea. Tuhannen vuotta vaikka eläisin, en unohda tuota kauheaa tarkastusta!

Navetasta ei kuulunut hengähdystä. Turkkilainen ojensi jalkansa ja astui askeleen eteenpäin. Samassa kuului jalan loiske vedessä ja Turkkilaisen törkeä sadatus:

— Lokaa ja kuraa tääll' on, mutt' ei muuta. Mennään pois!

Ovi paiskattiin kiinni että kolahti ja Turkkilaiset menivät tiehensä. Olimme pelastuneet! Yksi yskähdys, yksi huoahdus olisi saattanut ilmaista meidän. Mutta Jumala armahti ja näki hyväksi varjella meitä. Pelastuksemme sinä hetkenä näytti meistä hyvältä tulevaisuuden enteeltä ja odotimme jo rohkeammalla mielellä koettelustemme loppua.

Toivomme ei pettänyt meitä. Samana iltana, pimeän tultua, avattiin navetan ovi taas, mutta tällä kertaa ystävän kädellä, ja keskellemme astui se talonpoika, jonka enoni oli pannut laivaa kuulustamaan. Mitenkä hän oli saanut asiansa ajetuksi, miten hän keksi lymypaikkamme, en tiedä. Hän toi sanan, että erään Psaralaisen laiva oli meitä vartoomassa eräässä autiossa valkamassa vähän matkaa kylästä, ja talonpoika oli valmis opastamaan meitä sinne heti kohta.

Öinen hetki, pelko Turkkilaisia, tietämättömyys tulevaisuudesta, paon vaarat, ensimmäisten turhain harharetkiemme muisto synnyttivät sillä hetkellä monta epäilystä meissä. Mutta jos jäisimme, olisi perikatomme varma tänään tai huomenna, kun me kuitenkin pakenemalla ainakin saattaisimme pelastua. Pako siis päätettiin ja lähdimme talonpojan meitä johdattaissa.

Pitäen toinen toisemme kädestä ja astuen ääneti saavuimme kylän päähän, siihen, joka oli vastapäätä sen sisäänkäytävää. Vältimme porttia, varoen että Turkkilaiset vielä vartioivat sitä. Oppaamme oli ryhtynyt toimiin ja keinoihin. Hän vei meidät asumattomaan huoneesen, jonka takaseinän puolelta meidän oli karkaaminen. Yö oli pimeä, kuitenkin erotimme ikkunasta että alla oleva maa vietti jyrkästi alaspäin. Köysi ripustettiin alas ja ensiksi laskettiin minä. Sidoin köyden vyötäisilleni ja pidin siitä käsilläni, samalla kuin ylhäällä olijat hinasivat minun alas. Sitten muut miehet liukuivat alas yksitellen, ja otimme vastaan vaimot ja lapset, jotka sitten laskettiin alas; viimeiseksi itse talonpoika liukui maahan, asettautui etunenäämme, ja yöllinen retki alkoi.

Tie ei ollut pitkä, mutta matkustus ei ole helppoa, kun vatsa tyhjänä vavahtelevin sydämmin pakenet pimeässä, tietämättä minne astuskelet, ja pelkäät joka silmänräpäys joutuvasi vihollisten käsiin, ja sinulla paitsi sitä on vanhuksia, naisia ja lapsia hoidettavinasi.