TOINEN LUKU.

Auringon valo oli jo sammunut, mutta yön pimeys ei ollut vielä tullut, kun suljimme myymälämme ja läksimme khanista.

Portti oli vielä auki. Ei meillä ollut reppuja, ei myttyjä eikä muuta, mistä aikeemme olisi saattanut ilmi tulla. Ainoastaan poveen ja vaatetten alle olimme kätkeneet, mitä salaa ja turvallisesti saatoimme viedä mukanamme.

Ei kukaan talon muista asujamista tai naapureistamme tietänyt salaisuuttamme. Mutta sillä hetkellä tuntui minusta, kuin jos koko mailma sen tietäisi; minusta näyttivät nuo vielä avoimet ovet ja pihan-puoliset akkunat olevan silmällisiä ja katsovan vaatettemme läpi poveemme, jopa syvemmällekin, sydämmemme ajatuksiin asti.

Portin suulla seisoi vanha vartia kädet selän takana.

Minnekkä nyt näin myöhään ehtoolla? — kysyi hän meiltä.

Lähdemme kirkkoon — vastasi isäni.

Ei ollut iltamessun päivä eikä hetki. En uskaltanut virkkaa sanaakaan isälleni, mutta olin varma siitä, että tuo vanha Othomani arvasi pako-aikeemme ja että hän heti juoksisi ilmi-antamaan meitä. Jokainen varjo näytti minusta etäältä janitsharilta tai zeibekiltä, joka käsissään heilutti miekkaa. Joka askeleelta odotin jotakin arvaamatonta kommelusta.

Jumalan armosta ei kuitenkaan mikään onneton kohtaus häirinnyt pakoretkeämme. Laivuri oli määrännyt, millä paikkaa tapaisimme hänen, etäisellä kaupungin kulmalla. Siellä hän odotteli meitä rannalla, ja vene oli vieressä. Rannalla vallitsi täydellinen hiljaisuus ja autius, ja ilta oli pimeä. Me hyppäsimme veneesen — ja eteenpäin!

Vasta noustuamme laivaan tuntui rintani keveemmältä ja hengittelin vapaasti. Vieraita laivoja eivät Turkkilaiset tähän asti olleet ryöstelleet, jonkatähden minä laivamme venäläisen lipun suojissa arvelin kaiken varsinaisen vaaran olevan ohitse. Kuvailin mielessäni, että Smyrnasta paetessamme vältimme vaarat, kauhut, kidutukset, ja unhotin, mitä itse aluksi olin älynnyt, että Chioon siirtymällä emme suinkaan pääsisi Turkkilaisten käsistä.

Vaan kuta enemmin ajattelin asiaa, sitä enemmin uskottelin itseäni, että siellä säilyisimme vaaroilta ja vahingolta. Turkkilaisia oli saarella vähä, ja nämä olivat verrattain sivistyneitä. Chiolaiset taas olivat uutteraa ja rauhallista kansaa. Ollen hyvissä varoissa ja itse hoitaen asioitansa olivat he onnellisimmat silloisista Helleeneistä.

Eipä siis ollut luultavaa, että kapinan liekki leviäisi Chioon ja että Turkkilaisten uskonvimma ja kiukku puhkeisi sen asukkaita kohtaan riehumaan. Senpätähdeu minä tyvenillä mielin katselin lähtöpuuhia. Ankkuri riippui jo etukeulassa; samalla kuin astuimme kannelle, hinattiin vene ylös, purjeet laskettiin leveälle ja lähdimme vesille.

Makasin yöni makeasti. Siitä saakka kuin nuo yölliset pyssyn paukaukset alussa maaliskuuta olivat herättäneet minun, oli uneni ollut katkonaista ja levotonta; viime-aikoina karttuneet vaarat ja pako-tuumat pitivät silmä-luomeni auki ja vietin unettomia öitä. Mutta laivassa tunsin itseni turvatuksi. Aattelin hiukan tyhjiin mennyttä Englannin matkaani, mieleeni johtui tuo kauhistukseni, kun vastoin tahtoani juoksin keskellä Turkkilaisia, tuon tuostakin olin näkevinäni vanhan patriarkan roikkuvan hirsipuussa — mutta nuo vastenmieliset kuvitelmat hälvenivät vähitellen tuntiessani pelastuksen suloisen tunteen, odotellessani yhtymystä äitini ja sisarteni kanssa ja muistellessani lapsuuden ihania päiviä kotinurmen vierteillä. Nuoruus on luonnoltaan huoleton ja toivollinen. Ei se mielellään jää surullisia seikkoja miettimään. Smyrnan muistot väistyvät vähitellen suloisten unelmain tieltä, ja vaivuin tyyneen uneen, natisevan aluksen minua tuutiessa ja kohisevain aaltoin, joilla se tasaisesti kulki, laulaessa mulle tuutulaulua.

Aamulla, laivan kannelle tullessani, oli aurinko tuskin noussut. Vastapäätä meitä kohosi Chios vielä verhottuna kuulakkaan aamu-utuun.

Isäni ojensi ääneti kätensä ja osotti kauas vasemmalle päin pitkää purje-jonoa, joka, niinkuin parvi valkoisia joutsenia, sukelsi taivaanrannalta näkyviin. Ukko Visvilis — olen näkevinäni hänet edessäni kun tätä kirjoitan — seisoi suorana peräkeulassa ja molemmin käsin varjostaen silmiänsä, tähysteli hän laivoja tarkasti, ikäänkuin laskeakseen niiden lukua.

— Tulevatko ne, vai menevätkö? — kysyi isäni.

— Ne laskevat Samoon päin — vastasi laivuri. Jumala niitä varjelkoon!

— Amen — lisäsi isäni. Ja molemmat ukot ristivät silmiänsä.

Silloin ilmestyi ensikerran eteeni ilmi elävänä kansalliskapinan aate. Nuo valkojoutsenet olivat kreikkalaisen laivaston aluksia. Niiden mastoista liehui ristin lippu. Ja nuo laivat liikkuivat vapaina kreikkalaisia meriä, ja niissä oli jaloja, pelottomia miehiä, ja rannikolta rannikolle liehuttivat ne lippuansa, elvyttäen kristityitä ja uhmaillen Turkkilaisia, ja tuohon lippuun oli piirrettynä sanat "Vapaus tai kuolema!"

Kun näin noiden kahden vanhuksen mielen niin kuohuvan, tunsin itsessäni tunteen, sanoin selittämättömän sitä enemmin kun se oli epämääräinen ja hämmentynyt. Tunsin rintani ikäänkuin väljenevän ja vartaloni ylenevän. Mutta tuo tunne oli tuokiollinen ja ohimenevä. Ja ehkäpä myös, tätä nyt kirjoittaessani, enemmin kertoilen mitä silloin saatoin tuntea, kuin mitä todella täsmälleen tunsin.

Muutamia tuntia sen jälkeen laskimme Chion rantaan.

Odotin saavani nähdä, tavallisten olojen mukaan, rannan vilisevän ihmisiä, ystäviä ja tuttuja seisovan laiturilla, sekä kuulla iloisia tervetulijais-sanoja ynnä pilapuheita, joita muulloin, tämmöisissä tiloissa, vaihdeltiin laiturin ja laivan välillä. Mutta laivasillan viereinen kahvila oli tyhjä, ranta autio, tori autio. Ainoastaan muutamain myymäläin ovissa omistajat alakuloisina ja äänettöminä katselivat meitä epäilevästi ja tervehtivät meitä ohi astuessamme.

Tuon yleisen alakuloisuuden näkö hämmästytti minua, ja vähältä olin kysyä noilta myymäläinsä edessä istuvilta kauppiailta: — Jumalan nimessä, mikä on Chioon tullut? Mikä on hätänä? — Mutta astelin isäni perässä seuraten hänen askeliansa, enkä ollut tottunut, hänen läsnäollessaan, omin päin mihinkään ryhtymään.

Onneksi ei hänkään enää voinut malttaa mieltänsä, vaan astuen sisään erään vanhan tuttavansa myymälään, kysyi hän tältä, selittämättä täällä-olomme syytä minkäänlaisella esipuheella, ihan samaa seikkaa, joka pyöri minun kieleni päässä.

— Kyllähän, ystäväni, palasit kotia parhaasen aikaan! Täällä on tulossa mailman loppu!

Nämät olivat kauppiaan ensimmäiset sanat. Mutta tuo murheellinen vastaanotto ei estänyt häntä osottamasta iloansa isäni jälleen-näkemisestä. Hän vaati meitä istumaan, tarjosi meille viiniä juoda ja kestitessään meitä, kertoi hän meille mitä oli tapahtunut.

Silloin saimme tietää, että se laivasto, jonka aamulla näimme purjehtivan Samoa kohden, oli viipynyt kymmenen päivää Chion rannikolla,[6] amiraali Tombazin johdolla, yllyttääkseen saarta kapinaan. Mutta heti kun Turkkilaiset näkivät kreikkalaisten laivat, olivat he kiinniottaneet arkkipiispan ja etevimmät miehet, joita vielä pitivät linnassa panttivankeina. Mutta maakansa ei ollut liikahtanut, ja laivaston täytyi tyhjin toimin palata.

Kauppias kertoi meille asiallisesti näiden viimeisten kymmenen päivän vaiheet, ja luetteli kiinnipantujen vankien nimet, kaikki suuresti suosittuja ja arvossa pidettyjä miehiä, ja kuvaili mielenliikutuksella sitä peljästystä, jonka heidän vangituksensa vaikutti koko saarella. Koska Konstantinopolissa tapahtuneet surmatyöt jo olivat tunnetut, pidettiin noiden miesten vangitusta, syystä kyllä, kovempain kärsimysten enteenä. Nytpä ymmärsimme, miksi kaupunki oli niin autio ja alakuloinen. Samalla myös ymmärsimme, että Smyrna ei ollut ainoa vaarallinen olopaikka; että, missä oli aseellisia Turkkilaisia, siellä oli myös toiselta puolen petomainen julmuus, toiselta alituinen kuolonkammo.

Mitään puhumatta astuimme kotoa kohden. Kun isäni kolkutti sen ovea, näin salaisen kyyneleen hänen poskellaan. Mutta minäpä tunsin sydämmeni hauskasti heiluvan vanhojen iloisten muistoin laineilla, ja kun Andriana, vanhan imettäjäni orpo tytär, hilpeä kisakumppalini lapsuuden ajoilta, äitini uskollinen palvelija, kun hän avasi oven, ja, äkkiarvaamatta nähdessään meidät edessänsä, iloissaan ja ihmetellen riensi julistamaan tulomme sanomaa, niin minä syöksin perään ja, ennenkuin hän vielä ehti huutaa, suljin toisella kädelläni hänen suunsa ja toisella vedin hänen valkoisen chiolaisen päähineensä nipukasta, niin että hiuspalmikot valahtivat alas ja käteeni jäi tuo valkoinen liina. Sillä hetkellä unhotin sekä kunnioituksen isääni kohtaan että ne seitsemän vuotta, jotka olivat kuluneet kotoa lähdettyäni, jopa ne surulliset olotkin, joiden ollessa nyt palasin isäni majaan.

Äitini riemu, kun hän meidät näki, vajotti varjoon hänen kaikki muut tunteensa. Huomasin hänen vanhentuneen, tuon äiti kultani, siitä kuin hänet viimeiksi näin; mutta siskoni, jotka jätin pieninä tyttösinä, olivat nyt hehkeitä neitosia.

Oi, millä ilolla pitkän poissa-olon perästä palajaa siihen huoneesen, jossa on syntynyt, niiden luo, joita on pienestä pitäin rakastanut! Kuinka suloiset nuo ensi yhtymyksen hetket ja armaan äidin jutut, kun hän opastaa vastatullutta poikaansa tuttuun kammioon, vuoteen luo, jossa poika ei vuosikausiin ole nukkunut, ja nuo säännöttömät hellyyden ilmaukset, nuo ilon kyynelet, jotka keskeyttävät hänen haasteluansa, nuo hartaat syleilykset ja äidilliset suudelmat! Onneton äitini, kuinka paljo täytyi hänen vielä kärsiä, ennenkuin hän iäksi sulki silmänsä!

Isäni tahtoi, että viipymättä siirtyisimme maatilallemme, mutta kaupunginhallitus ei sallinut sitä. Ei minkään varakkaamman perheen sallittu lähteä kaupungista. Turkkilaiset tahtoivat, paitsi linnassa vartioituja, pitää meitä kaikkia muitakin käsillä, silmänsä ja kalpansa likettyellä.

Jäimme siis, joko tahdoimme tai olimme tahtomatta, kaupunkiin, luuletellen itseämme että asiat jollakin tapaa palaisivat entiselleen. Ei kukaan silloin saattanut aavistaa, että taistelua niin pitkältä kestäisi. Me Chiolaiset — se tulee minun tunnustaa — emme alusta pitäen uskaltaneet suuresti toivoa lopullista onnistusta. Päinvastoin. Läheltä näimme me Turkin voiman ja mahtavuuden, joka näytti kahta kauheammalta, katseltuna vanhain käsitelmäin suurennuslasilla, ja pelon meitä masentaessa. Kapina ei ollut vielä näyttänyt tenhoansa ja kykyänsä loistavilla urotöillä maalla ja merellä.

Ja myöhemminkin, kuin helleenisten aseiden loistovoitot jo olivat alkaneet, eivät sanomat näistäkään kyenneet haihduttamaan sitä alakuloisuutta, joka ylt'ympärillä kuuluvain tuhotöiden johdosta hervostutti sydämmiämme. Sillä jokainen kapinallisten sankarityö sai heti palkkansa, missä vaan Turkkilaiset olivat vallalla.

Ensimmäisen turkkilaisen linjalaivan paloa[7] seurasi Kydonian surkeus ja Smyrnan hirveät surmat; vihollisten häviötä Samon saarella kosti veriset murhakemut Kyprossa; Tripolitsan valloituksen jälkeen tuli Kassandran hävitys.

Ja tällä välin arkkipiispaa ja etevimpiä miehiä säilytettiin linnassa; linnanväen lukumäärä karttui apujoukkojen alati lisää tulvaillessa. Asema kävi yhä tukalammaksi. Turkkilaiset loivat meihin tylyjä silmäyksiä ja hioivat miekkojansa, samalla kuin vastapäätämme, Vähän-Aasian rannikoille, kokoontui julmia joukkoja, valmiina hyökkäämään saareemme. Ei! ilmakehä ympärillämme ei ollut sovelijas virkistämään mieltämme. Päämme kallistui maahan myrskyn puuskan alle ja uskalijaat toiveet eivät enää mahtuneet sydämmiimme.

Isäni ainoa toivo — ei ikeen murtamisen, vaan rauhan ja sovinnon saamisen toivo — turvausi kristikunnan apuun. Mutta hänen ystävänsä Zenakis ei ensinkään myöntänyt tämmöistä apua luultavaksi. Sydäntäni kuristutti, kun kuulin hänen surkuttelevan kapinaliikettä ja vaikeroivan sen surkeita seurauksia. Isäni ei näyttänyt tästä taipuvan, vaan pysyi toiveissaan, mutta Zenakis oli varakonsuli, en muista minkä tois-arvoisen valtakunnan — luulenpa Hollannin — jonkatähden hänen sanoissaan minun mielestäni oli suurempi arvo ja merkitys.

Ollen isäni vanha ystävä ja naapuri, oli hän niitä harvoja, jotka siihen aikaan usein kävivät meillä. Virkansa johdosta joutui hän jokapäiväiseen keskuuteen muiden konsulein kanssa, ja valtojen silloinen epäkreikkalainen politiikka, joka määräili Ohiossakin olevain konsulien mielipiteitä, kuvastui selvästi Zenakin puheista. Hänen lauselmansa kapinasta eivät olleet, nykyisyyteen nähden, kiittäviä eikä, tulevaisuuteen katsoen, kehottavia.

— Ei Euroopa astu väliin, ole varma siitä — hoki hän ehtimiseen isälleni. — Ei kuninkaat käy kapinoitsijain puolelle.

— Ja sallivatko sitten sulttaanin surmata kaikki kreikkalaiset? — huudahti isäni.

— Ei, jos he nöyrtyvät ja rukoilevat häneltä armoa — vastasi Zenakis.

Ja luulenpa kuulevani hänen laskevan tavallisen lauseensa, kapinallisista puhuttaissa:

— He ovat sysänneet kansansa perikadon partaalle!

Ja näin kului kesä, kesän jälkeen tuli syksy, ja syksyn sijaan astui talvi. Kuinka nuo kymmenen kuukautta kuluivat, joina elimme vasaran ja alaisimen välillä, unhottaen eilispäivän, huomista odottaessamme?

Oletko, lukijani, koskaan koettanut nousta korkealle vuorelle? Rohkeasti alotat retkesi; tie nousee jyrkkänä ja koleisena, ja pian hiki valuu otsaltasi. Mutta päämäärää läheneminen vähentää väsymyksen tunteet. Näet huipun tuolla pääsi päällä. Pyrit sitä kohden. Lähenet lähenemistäsi. Vielä muutama askel — ja nyt olet perillä. Vaan ei! Se ei ollutkaan huippu. Vuori vaan yleni tuolla kohtaa, ja se sun petti. Taempana, ylempänä on todellinen huippu. Ei sinne näytä olevan pitkä matka. Siis eteenpäin! Ja alat uudestaan kiivetä, vaikka polvet jo vähän horjahtavat ja sydän tykyttelee taajemmin. Ja pääset tuonne, ja näet oikean kukkulan taas edempänä. Ja voimasi olet tyhjiin kuluttanut, pyrkiessäsi päämäärään, mutta päämäärä etenee, mitä lähemmäs luulet tulevasi sitä. Uuvuksissa, läähättäen näet vihdoin taivaan siintävän viimeisen kukkulan takaa, ja silloin vaipuen maahan, saadakses uusia voimia, vilkaiset alaspäin laaksoon ihmetellen sitä korkeutta, jonne olet ehtinyt.

Näinpä myös nuo kuukaudet kuluivat. Kiipesimme vuorta ylös, mutta heti alusta pilvet peittivät sen kukkulan silmistämme. Kun vihdoin pääsimme kukkulalle, näimme edessämme jyrkänteen ja kuilun, vaan sen sijaan että ylängöillä saisimme levähtää, syöksyimme päistikkaa syvyyteen. Niinkauan kuitenkin kuin Turkkilaiset meillä eivät surmanneet ja ryöstäneet ihmisiä, olimme mielestämme onnelliset, aatellessamme mitä muualla tapahtui. Naiset eivät lähteneet kotoa ulommaksi, ja me, mikäli mahdollista, kartoimme kaikkea yhtymystä Turkkilaisten kanssa, ja eläen hiljaisuudessa odotimme kärsivällisesti, ehkä suuressa kuolon pelossa, että Herran viha lauhtuisi.

Sillä välin panttivankien yhä pitkitetty pidätys, taukoomaton Turkkilaisten tuonti Aasiasta, aseiden täydellinen riistämys kaikilta saaren asukkailta, kaikki nämät eivät ennustaneet meille mitään hyvää. Aavistimme turmion lähenevän, kuta lähemmältä näimme kapinan hyrskyn huuhtovan rantojamme. Toisella puolellamme oli Psaran saari, toisella Samos jo kuukausia sitten olleet vapaina; Mitylenessä oli tehty metelin yrityksiä, ja kreikkalaiset laivat, kiidellen voittoriemussa merta, liikkuivat yhä useemmin Chion kulkuvesissä.

Muutamana iltana ilmaisi Zenakis salaperäisesti meille sen tiedon, että pasha odotti kohta tehtävän ryntäystä saareen.

Seuraavana päivänä kutsuttiin 40 etevää miestä ja vietiin ylös linnaan vartioitaviksi, joten panttivankien lukumäärä karttui kaksinkertaiseksi. Onneksi isäni ei ollut Chion rikkaampia porvareita ja hänen nimeänsä ei ollut luettelossa.

Muutamain päiväin perästä kuultiin huhuja, että samolaisia laivoja oli käynyt maalle laskemassa lähettiläitä ja että nämä lymyivät kaukaisissa sivukylissä saarella.

Turkkilaiset olivat nähtävästi levottomat. Patrullit kiertelivät saarta ristin rastin; muutamat vangeista lähetettiin Konstantinopoliin. Tila kävi varsin totiseksi. Näimme, että ratkaisevia tapahtumia oli tulossa.

Ei aikaakaan, jo pelkomme toteutui. 9 p. maaliskuuta 1822 jälkeen puolisten ilmestyi noin 40 laivaa merelle vastapäätämme ja talosta taloon lensi tieto, että kapinoitsijat tulevat. Talomme ylisiltä näimme laivojen lähestyvän satamaa, ja linnasta kuulimme rumpujen pärisevän vaaran merkiksi. Turkkilaiset sulkeutuivat sinne odottaen hyökkäystä.

Samana iltana, auringon laskun aikana, samosimme kiireesti maatalomme turviin. Me emme olleet ainoat karkurit. Uhkaavan vaaran edessä unhotettiin sekä hallituksen kielto että Turkin vallan pelko.

Ja täten jätimme isänmajan hyvästi.

Kolmekymmentä vuotta sen jälkeen kävin vieraana kotimaassani, näin Chion häviön alaisena ja talomme raunioiksi rauenneena. Isäni oli kuollut harhaillen maanpaossa, saamatta ennen kuolemaansa sitä lohdutusta että näkisi edes lapsensa vieraassa maassa pääsevän paremmille päiville. Hän kuoli, kun vielä kesti hävityksen kauhua ja maanpaon kurjuutta. Vaan silloin pakenimme saattamatta aavistaa, että jätimme kotilieden ainiaaksi ja että meidän oli kaikki ne kärsittävät, mitä tulimme kärsimään.

Mikäli etenimme kaupungista, kohtasimme talonpoikia, jotka joukottain lappoivat sinne. He olivat aseettomia, mutta luulivat laivastosta saavansa aseita. He tiesivät mitä me emme tienneet. Logothétis ja Burniás olivat noissa laivoissa kolmentuhannen Samolaisen etupäässä tulleet Chioa vapauttamaan. Onnettomuudeksi he eivät tuoneet meille vapautta, vaan perikadon.

Seuraavana aamuna he astuivat maalle ja valloittivat kaupungin taistelutta. He toivoivat, että linnaan suljetut Turkkilaiset, hädän pakosta, eivät kauan viipyisi antaumasta.

Näiden tapausten aikana me pysyimme levollisina lepolassamme. Ainoastaan silloin tällöin kanuunain jyske häiritsi rauhaamme ja muistutti minkä tulivuoren päällä me asuimme. Ei kanuunan-ammunta sentään kulloinkaan ollut pitkällistä. Mitä minuun tulee, en ymmärrä, miten ja miksi, mutta siellä maatilallamme unhotin huolet ja pelot. Olinko sitte jo enemmin tottunut tuohon ikihäälyvän levottomuuden elämään? Olinko ehkä innostuneena siitä aatteesta, että vapauden lippu liehui kotimaassani? Vai ehkäpä vainen kevään elpyvä henki ja uudesta-syntyvän luonnon salaperäinen suloisuus levisi sydämmeeni, ja elin ehkä kuin kukkaset elävät ja aattelin kuin linnut aattelevat? En tiedä. Mutta aina kun muistelen tuota pahimmoiksi niin lyhyttä maatalossa oleskelun aikaa, en muista kauhuja, en kammoja, en unettomia öitä, en murheellisia päiviä. Muistan vain kukkivia oransipuita ja hyvänhajuista ilmaa ja lintujen viserrystä ja kaivopyörän ritinää ja vanhaa puutarhuria, joka perkasi puiden juuria, ja kaunista näkö-alaa talomme lakkaparvelta kentälle ja merelle päin. Yksin näitä muistan.

Kuitenkin olin silloin yhdenkolmatta vuoden ikäinen. Tällä hetkellä kun näitä muistelmiani kirjoittelen, kummastelen ja kiivastun itselleni, kun, sen sijaan että pakenin maatalon turviin iäkästen vanhusteni ja sisarteni kanssa, en ase kädessä rientänyt vapauden lipun alle taistelemaan jopa kuolemaankin sen etehen. Mutta nyt ajattelen ja tunnen toisin kuin silloin. Silloin — niin, lukijani, koska kerran olen ruvennut esittämään sinulle eloni vaiheita, täytyy minun tarkemmin tutustuttaa sinua minun halpaan olentooni. Minun täytyy, kaikessa nöyryydessä ja vilpittömyydessä sinulle tunnustaa, miten ja miksi minulta sekä henkisesti että ruumiillisesti puuttui ne omaisuudet, joita olisin tarvinnut, voidakseni silloin niin tehdä, kuin nyt, samallaisten olojen ollessa, vaatisin lapsiani tekemään. Tämä tunnustus ei suinkaan ylennä arvoani sinun silmissäsi, mutta aikeeni ei olekaan pettää sinua esittämällä itseäni paremmaksi kuin olin ja olen.

Sanoin: henkisesti ja ruumiillisesti.

Ruumiisen katsoen, rakas lukija, on se katkera totuus sanottava, että olin perin pieni ja etten milloinkaan saanut vartaloni pienuutta ja mataluutta unhotetuksi. Ja kun itse pienuuttani halveksin, luulen muidenkin samoin tehneen. Vielä nytkin, vaikka nautin kunnioitusta kansalaisiltani ja usein johdan keskusteluita istunnoissamme, joko edistyneen ikäni vuoksi tai koska heidän mielialansa minua kohtaan on niin ystävällinen, en, sen tunnustan, en milloinkaan voi peittää ujoutta, jonka minussa synnyttää ruumiillisen pienuuteni tieto.

Nyt olen tosin terve; mutta, siihen asti kuin miehistyin, teki joku synnynnäinen kivulloisuus ruumiini hennoksi ja pienipuiseksi. Paitsi sitä poikain kasvatus silloin ei ollut sama kuin nyt. Eivät he koulussa eikä jälestäpäin saaneet tilaisuutta säännölliseen voimisteluun. Vanhemmat eivät silloin ymmärtäneet, kuinka tärkeä lasten on ruumiillisesti varttua ja kehittyä.

Sellainen siis olin: pieni ja heikko ruumiiltani. Ukko Flútin koulussa olin toverieni pilana; ja Smyrnan khanissa olin tunnettu Pikku-Lukín nimellä. Tuollainen muiden halventelu, yhtyen minun omaan huonouteni tuntoon, ei tosiaankaan ollut omansa kehittämään minussa sankarin taipumuksia.

Jos silloin olisin tietänyt mitä nyt tiedän, olisivat sieluni pohjalla piilevät tunteet varmaankin etsineet ja löytäneet ulospääsy-tien ja voittaneet ruumiillisen vajavuuteni. Mutta sielunikin oli silloin yhtä pieni ja harjaantumaton kuin ruumiini. Sillä minä olin oppimaton, varsin oppimaton, kuten jo ilmoitin sinulle, rakas lukija.

Eipä hyvän Flútis ukon ollut onnistunut opettaa minua edes virheettömästi kirjoittamaan, vaikka hän selitti minulle Aesopon satuja ja kirkko-isäin puheita. Mitä osasin italiaa ja ranskaa, sen olin oppinut Télémaque'sta, mutta en sitäkään kirjaa lukenut päästä päähän. Koulusta erottuani en koskaan avannut kirjaa luettavakseni, paitsi kauppalaskujamme. Minulla oli muutamia hämäriä ja sekavia kuvitelmia Leonidasta ja Marathonista sekä Ranskan vallankumouksesta, mutta vapaudesta, itsenäisyydestä ja ihmisen ylevämmistä tunteista oli minulla varsin niukalta tietoja ja selkoa. Mailmani oli khani, isänmaanrakkauteni supistui kauppapuotiimme.

Minun oli tarpeellista ensin olla kovan-onnen viskeltävänä, nähdä omaisteni hätä ja vaivat, katsella uudestasyntyvän Hellaan syntymätuskia, läheltä nähdä sen taistelevain lasten uhreja ja yleväksi ymmärtää heidän tointensa perussyitä, saadakseni sieluni silmät avatuiksi ja siinä kytevän isänmaallisuuden tulen kirkkaasti leimuamaan sekä janotakseni oppia ja tietoa, oivaltaakseni mailmaa, jotta minusta tulisi ihminen, ehkä kuitenkin aina edelleen — pieni ihminen.