SEITSEMÄS LUKU.
Kaarlo Koskimies translation
Millaiset kulkuneuvot olivat siihen aikaan, sitä eivät ne saata helposti käsittää, jotka lapsesta asti ovat tottuneet höyryn voimalla kiitämään maita ja meriä. Ainoastaan Egeean saaristossa on sen, jonka ei sovi viittätoista päivää odottaa höyrylaivaa, pakko vielä nytkin ruveta samanmoisiin harharetkiin kuin Odysseus ja hänen toverinsa. Mutta eipä syrjäisimmänkään saaren asukas ole iäti tuulten orjana. Jos hänellä on kärsivällisyyttä, kyllä höyrylaiva tulee. Silloin ei höyrylaivoista tiedetty mitään. Meidän taivas ei ollut vielä haistellut kivihiilten savua, neitsyeellisiä aaltojamme ei kohisevat vesipyörät vielä lyödä huimiskelleet.
Myötäinen tuuli puhalteli, Mykonosta lähtiessämme, mutta ennen pitkää se laimeni ja tuli täysi tyven. Hetkestä hetkeen näimme edessämme Syron kalliot liikkumattomina, kun kahdella raskaalla airollamme tuskin saimme raskasta alusta paikaltansa huiskumaan. Vihdoin auringon laskun jälkeen alkoi taas tuulla ja purjeet pullistuivat. Mutta tuuli kävi etelästä ja ajoi meidät Androa kohden; me risteilimme koko yön yrittäen päästä Sunion suojiin. Toisena päivänä onnistui meidän töin vaivoin päästä Pireeon satamaan, josta noudimme vettä.
Kun vuosien perästä uudelleen näin Pireeon, kuinka vähäiseltä se minusta näytti! Silloin se oli ääretön, sillä se oli autio ja tyhjä. Meidän aluksemme ja kaksi pientä kalastajan venettä olivat ainoat, jotka uivat tyynten aaltojen avaralla pinnalla. Missä tänään marmori-laiturit torjuvat laineita, siinä meri hyrskyillään huuhteli sileitä rantakallioita. Missä tänään leviää kukoistava kaupunki ja isot tehtaat kohottavat korkeita savutorviaan, siinä ei nähnyt muuta kuin hedelmättömän maan ja hävityksen jälkiä. Yksi ainoa ränstynyt rakennus rannalla teki vielä tuntuvammaksi tuon elottomuuden ja liikkumattomuuden.
Kreikkalaiset piirittivät par'aikaa Atheenaa, ja vähälukuinen joukko sotamiehiä piti hallussaan tuota rappeutunutta rakennusta Pireeon rannalla. Muuten emme kuulleet mitään ampumispauketta emmekä nähneet muuta sodan merkkiä paitsi tuota soturi-vartiostoa Pireeossa.
Julma on sota! Ei se jalostuta ihmistä. Nuo soturit eivät tosin tehneet meille mitään kiusaa eikä vahinkoa, mutta kuitenkin olin iloissani kun laivamme etääntyi satamasta. Heidän käytöksessään ilmestyi raakuutta, ja koko heidän olentonsa kauhistutti, jopa melkein iljetti minua.
Kolmantena päivänä Mykonosta lähtömme jälkeen saavuimme Spetsan satamaan, sillä tuuli esti meitä purjehtimasta Nauplion lähteen. Laivan päällikkö lähti kaupungille. Ikävystyneinä ahtaasen oloomme laivassa lähdimme mekin maalle jaloittelemalla virkistämään itseämme.
Istuimme muutamille kiville kaupungin äärimmäisen talon luo, ja olimme kaikki vaiti nähdessämme isäni olevan synkällä mielellä. En ollut koskaan nähnyt häntä niin alakuloisena. Hän näytti kärsivän, mutta ei tuskitellut. Hän piti päätä käden nojassa ja silmänsä näyttivät raukeilta.
Olimme tuossa itseksemme, mutta alempana rannalla näimme asukkaita vilkkaasti liikkuvan.
Satama oli täynnä laivoja; meidän veneemme kellui tyhjänä sidottuna nuoralla paateen ja odotteli katteinia palaavaksi. Silmäni tähdättyinä tuohon ajattelin, miten meidän kävisi jos isä sairastuisi. Muistelinpa maataloammekin Chiossa ja isäni hauskaa makuukammiota siellä, kun äkkiä näin nuoren Spetsalaisen lähenevän meitä.
— Tervetultuanne tänne, kristityt ystävät. Chiostako ollaan?
— Chiosta — vastasi isäni, vaivalla nostaen päätänsä.
— Ja mitäs täällä ulkona istutte? Miksi ette tule kaupunkiimme?
— Me matkustamme Argoosen.
— Argoosen! Ei Argos ole naisten ja lasten olopaikka. Jääkäät tänne!
Isäni selitti hänelle, että lähdimme sinne elon keinoa etsimään. Mutta mies väitti edelleen, että Argos oli sotaleirinä, että Nauplioa vielä saarrettiin; hän selitti meille kuinka vaikeaa erittäin vaimoväen elämä olisi siellä keskellä sodan sattumuksia ja kehotti meitä kaikin mokomin lykkäämään lähtöämme toistaiseksi. Hänen vielä puhuessaan tuli laivurikin paikalle; hänpä vakuutti Spetsalaisen puhetta todeksi ja sai meidät jäämään Spetsaan. Eikä ollutkaan juuri vaikeaa taivuttaa meitä siihen, mutta minne jäisimme, missä saisimme päämme levolle kallistaa tällä uudella maanpaon pysäkillä? Kelpo Spetsalainen arvasi nähtävästi meidän empimystemme syyn.
— Tulkaat minun kotiini — sanoi hän. — Isäni tapettiin sodassa, äitini on kuollut, ja pesäni on tyhjänä. Asukaa siinä niin kauan kuin tahdotte. Tulkaa!
Heltyen suostuimme hänen tarjoukseensa. Oi tuota armelijasta ja jaloa ihmistä! Siitä silmänräpäyksestä alkain hänestä tuli minun uskollisin ystäväni. Me olimme sitten kuin veljekset ja ystävyytemme säilyi siihen asti kuin hän pari vuotta sitten erosi täältä. Hän kuoli suuresti kunniotettuna, osotettuaan itsensä kelvolliseksi ja vilpittömäksi isänmaansa palvelijaksi sodassa ja rauhassa.
Astuimmepa siis uuden ystävämme asunnolle ja otimme haltuumme sen tilavat ja siistit huoneet.
Isäni tunsi voimansa yhä vaipuvan. Luultavasti arvasi hän kuoleman lähestyvän, eikä tahtonut kuolla, ennenkuin näkisi perhekuntansa tulevaisuuden turvatuksi. Ei hän tosin lausunut mitään tuollaisia pelkoja, mutta samana päivänä neuvoi hän minua viipymättä lähtemään Argoosen yksin, pyytämään suosituskirjeen nojalla Négriltä jotakin virkatointa.
Kahden päivän päästä nousin maalle Nauplion rantaan ja astuin sieltä jalkasin Argoosen.
Spetsalainen ja laivurimme olivat oikeassa. Sen johdosta mitä nämät olivat minulle jutelleet sekä mitä itse olin Pireeossa kokenut, arvasin jo edeltäpäin, mikä minua odotti, mutta Pireeossa olin vain vähin määrin nähnyt sen mitä täällä oli nähtävänäni. Jouduin ihan outoon maailmaan. Tuhansittain vilisi fustanella-pukuisia sotureita kaikkialla; heidän kopea käytöksensä ja törkeät puheensa, ylenkatseelliset silmäykset, joilla mittailivat minua, jyrkät lauseet, joilla vastasivat ujoihin kysymyksiini, leirissä vallitseva melu, kohina ja sekamelska — kaikki tämä pani pääni pyörälle. Ei tämä tosiaankaan ollut naisille ja lapsille sovelijas paikka. Mutta huomasinpa, etten itsekkään sopinut tuossa ilmapiirissä elämään, etten siellä ollut oikeassa elo-ilmassani.
Kun minun vihdoinkin, suosituskirje kädessäni, onnistui päästä ministerin pateille ja näin edessäni pienen vähäpätöisen miehen korkean kirjoituspöydän ääressä, jouduin hämille. En tahtonut ottaa uskoakseni että tuo oli hallituksen ylisihteeri, suuri kuuluisa Théodoros Négris.[14]
Hän kirjoitti par'aikaa; minä jäin odottamaan, paperi kourassani, ja tähystelin esineitä ympärilläni. Pieni huone oli täynnä kirjoja: kirjoja pöydällä, kirjoja tuoleilla ja lavitsoilla, kirjoja arkulla, kaikkialla kirjoja, ja niiden keskellä korkea pöytä ja Négris pöydän ääressä kirjoittaen. Hänen vartalonsa oli minunkin omaani lyhempi. En luule että itserakkauden tunto viettelee minua tätä sanomaan. Katselin häntä ja ajattelin itsekseni:
Kas, hän on pieni, ruma ja aseeton, ja kuitenkin hän komentaa noita hurjia soturijoukkoja ja ne tottelevat häntä. Miksi? Siksi että hänellä on älyä ja tietoja. Älyä ei kukaan voi luoda itselleen, mutta tiedot ovat opittavissa. Järki tulee Jumalalta, opin hankkii ihminen itse. Näitä arvelin. Unhotin että ihmisälyllä on eri asteita ja kehitysvaiheita ja ettei jokaiselle ole annettu kykyä sääntelemään tahtoansa asianhaarain mukaan eikä taitoa taivuttamaan toisia sen alle. Unhotin monta asiaa, mutta katsellessani kuinka Négris kirjoitti, tein lujan päätöksen laajentaa tietojani. Ja todella rupesinkin siitä hetkestä opiskelemaan ja lukemaan. En tosin päässyt pitkälle; mutta mitä sittemmin opinkin, kaikki halu mikä sielussani syttyi tiedon ammentamiseen, se johtaa syntynsä siitä hetkestä, jolloin odotin että Négris lakkaisi kirjoittamasta. Tuo oli älyllisen kehitykseni lähtökohta, jos kohta sen näkö-ala olojen pakosta onkin jäänyt supistetuksi.
Vihdoin Négris laski kynän kädestään ja kysyi, mitä tahdoin. Ojensin ääneti käteni ja annoin hänelle ennen mainitun kirjeen. Luettuaan sen käski hän minua istumaan ainoalle tyhjälle tuolille viereensä ja rupesi kyselemään minulta, mitä tietoja minulla oli ja mitä häneltä halusin. Tunsin punastuvani, kun vastasin luetellen heikkoja tietojani ja lausuin haluni saada kirjurin virkaa hänen luonansa.
— Hyvä — lausui hän lopetettuani — hyvä. Minä tarvitsen nuorukaisia sinun moisiasi. Ehkäpä kohta laitankin sinut sopivaan toimeen. Mutta meidän tarvitsee ensin päästä hiukan tyynemmälle. Vartoo kunnes valloitamme Nauplion ja tule sitte taas minun puheilleni.
Ettäkö vartoisin kunnes Nauplio olisi valloitettu!
Poistuin pahoilla mielin. Jo kolme viikkoa pidettiin linnan antaumusta varmana ja piiritettyjen puolesta oli jo valtuutettuja miehiä käynyt keskustelemassa sopimuksen ehdoista, joka suunnalta tulvaili paikalle aseellisia viettääkseen kukin tavallaan kreikkalaisten aseiden voittoa. Mutta Turkkilaiset eivät antauneetkaan ja Dram-Ali samosi pohjoisesta päin suuren sotajoukon etupäässä. Maine hänen tulostaan levisi ja alkoi jo horjuttaa monen uskallusta.
Tämmöisiä kuulin noina kahtena Argoossa oloni päivänä. Virta näytti kääntyvän meitä vastaan. Olin vielä Chion mielivaikutteiden vallassa ja sydämmeni aukeni alttiisti pelolle. Kuinka saatoinkaan silloin aavistaa että Kolokotrónis oli hävittävä Dram-Alin armeijan Dervenin vuori-solassa?[15]
Toisen päivän yönä, kun unetonna vääntelin itseäni kovalla laudalla, joka oli vuoteenani, sepitsin päätökseni. En ollut minä luotu sota-elämää varten. Kauppa oli minun kutsumukseni.
Aamulla aikaisin astuin takasin satamaan, missä onnekseni tapasin laivan valmiina lähtemään Spetsaan, ja lähdin mukana.
Sitten en ole Naupliota nähnyt, mutta muistiini on jäänyt selvästi piirrettynä Palamidion jyrkkä vuorilinna varjostaen syvää laaksoa, jonka pohjalla kaislistot kätkevät matalan joen juoksua, ja kaupunki, jonka muureilta kaukaa näin puolikuun-lipun liehuvan.
Spetsassa tapasin sekä vanhempani että sisareni kipeinä ja vuoteen omina. Kuinka kipeästi tunsimmekaan silloin, että Andriana parka oli poissa! Kuinka usein muistimmekaan häntä! Minunpa nyt täytyi ruveta hoitamaan ja palvelemaan koko tuota sairastavaa perhekuntaa. Olin yht'aikaa palvelusneitsyt, sairaanhoitaja ja jopa kokkikin. Hyvät naapurinaisemme olivat vähä kummissaan kun näkivät miehen alentuvan tuommoisiin naisväen toimiin, vastoin heidän saarensa tapoja ja mielipiteensä tuosta ilmaisivat he surkuttelevalla hymyllä aina kun tarjosivat minulle avun kättä.
Onneksi äitini ja sisarteni tauti ei ollut pitkällinen, ainoastaan seuraus sielun ja ruumiin väsymyksestä, ja muutamain päiväin kuluttua saattoivat he toinen toisensa perään jättää vuoteen. Mutta isäni ei ollut sallittu enää toipua. En tiedä, mikä hänen tautinsa oli. Lääkäri, jonka kutsuimme kotia, kun täyttä totta aloimme käydä levottomiksi, sanoi isän sairastavan sydäntautia ja lupasi parantaa hänen. Mutta varmaankaan hän ei tiennyt mitä hän sanoi, ja epäilen lieneekö hän koskaan lääketieteellisen oppisalin ovea avannut. Hän oli maltalainen vanhus, joka monta vuotta oli kuljeskellut kaupungista kaupunkiin Itämailla, harjoitellen — vaikk'ei suinkaan ilmaiseksi — lääkärin ammattia. Siihen aikaan kävi jokainen Frankki[16] helposti lääkäristä. Herra yksin tiesi, minkä seikkain suosiessa tämä kunnon mies oli tohtorin-arvon saanut, mutta lopuksi hän itsekin alkoi luottaa siihen tieteesen, jota hän harjoitteli, kun milloin suopea luonto auttoi häntä parantamaan potilaita, milloin tohtori voiteillaan sukkelasti päästi sairas-paran tästä surkeasta maailmasta.
Isäni jäi kun jäikin vuoteen omaksi, kuume kulutti hänen muutoinkin vähiä voimiansa ja polttavat kivut ryöstivät häneltä unen. Hän tunsi tuonen tulevan ja odotti sitä uskalijaasti. Me, hänen omaisensa, unhottaen hetken huolet ja puutteet, ajattelimme vain, kuinka voisimme huojentaa hänen vaivansa ja, jos mahdollista, pelastaa hänen. Mutta päivä päivältä toiveemme kävivät yhä heikommiksi. Nähtävästi kuolon kylmä käsi laskeusi hänen päällensä.
Eräänä yönä istuin yksin sairaan vuoteen vieressä vaivoin suostutettuani äitiäni vähän levähtämään viereisessä kamarissa. Isäni oli vaipunut unen kaltaiseen hortoon. Ristissä käsin istuin ja katselin häntä, mutta mieleni häilyi tukalissa aatoksissa.
Makuuhuonetta valaisi himmeästi pyhäin-kuvain edessä seisova kynttilä ja syvä oli yön hiljaisuus. Äkkiä kuulen mielestäni ulkoa outoa hälinää ja juttelua kadulta. Nousin hiljaa ylös, avasin akkunaluukun ja pimeässä erotin ihmishaamuja kadulla sekä vastapäätä olevain huoneiden ovet avoinna. En uskaltanut avata akkunaa, sillä isäni näytti saaneen vähän rauhaa. Koetin kuulla, mitä ne puhuivat. Kuulin, mutt'en ymmärtänyt, sillä ne puhuivat albanilaista kieltä. Ainoastaan sana "armáta", jota usein toistettiin, herätti epäluulojani. Tovin päästä suljettiin ovet ja varjot poistuivat; ne näyttivät minusta kantavan vakkoja ja säkkejä olkapäillään.
Äänettömyys ja hiljaisuus palasivat, mutta sana "armáta" kajahteli sitten vain korvissani. Tiesin sen merkitsevän laivastoa, mutta mistä laivastosta oli puhetta? Odotin maltittomasti päivän valkenemista, tietämättä mitä oli tekeillä, ja aavistellen uusien kauhujen ilmestystä. Vasten tahtoani tulin muistaneeksi tuota yötä Smyrnassa, jolloin heräsin Turkkilaisten kiljuntaan.
Päivän noustessa tuli äitini ja istuen takaisin paikallensa sairaan vierehen lähetti hän minun lepäämään. En pannutkaan maata, vaan läksin yhtään kolistamatta ulos. Oiva isäntämme salli meidän mielin määrin tepastella talossaan; itse asui hän laivallaan.
Kaupungin ääreltä, jossa asuntomme oli, astuin satamaan; ja mitä enemmän sitä lähenin, sitä vilkkaampi liike oli kaduilla. Kysyin, mikä hätänä on, ja sain tietää että Hydran huipuilla oli vartiovalkeita leimunnut yöllä. — Ja mitä nuo valkeat tiesivät? — Turkin laivasto on tulossa!
Spetsalaiset kanniskelivat jo arvoisimpia kalujansa laivoille ja varustautuivat itsekin astumaan niihin vaimoineen lapsineen, jos viholliset todella hyökkäisivät. He tiesivät että vihollisten laivasto oli lukuisa ja pelkäsivät talojensa puolesta, mutta he luottivat vedellä-liikkuviin linnasiinsa.
Samassa tapasin muutamia tälle saarelle paenneita kotisaarelaisiani. Pakoa nämäkin tuumivat. Mytileneläinen laiva Venäjän lipun alaisena oli ankkurissa saaren takapuolella, ja he olivat lähettäneet muutamia sinne tiedustelemaan, mitä maksaisi heidän kuljetuksensa tästä Anconaan. He ehdottelivat meitäkin tulemaan mukaan, mutta miten me saattaisimme paeta? Kuinka voisimme kuljettaa kuoleman kielissä olevaa isäämme? Mutta kuinka saattaisimme myöskään jäädä saarelle, jos Turkkilaiset astuisivat maalle?
Palasin kotia kovin alakuloisena ja epätietoisena. Viittasin äitiäni tulemaan ulos ja selitettyäni hänelle muutamin sanoin asiain tilan, kysyin häneltä, voisimmeko hänen mielestään siirtää isää laivalle. Hän otti minua kädestä, vei minut vuoteen viereen ja näytti minulle, mitään puhumatta, sairasta. Tämän horrosta kesti vielä, hänen oli silmänsä kiinni, huulet puoli-avoinna ja hän hengitteli raskaasti.
Silloin näin ensikerran ihmisen kuolevan, ja kuoleva oli minun oma rakas isäni. Äitini puserti kättäni lausumatta sanaakaan; hän taisteli hallitakseen tuskaansa. Näin seisoimme kauan aikaa vuoteen ääressä, ääneti ja liikkumatta, ja kuuntelimme tukalaa hengentaisteloa kuoleman kanssa. Kallistin pääni alas ja suutelin äitini kättä, hän laski toisen kätensä minun pääni päälle ja kuiskaisi: — Nouda pappi.
Riensin heti ulos. En tahtonut itkeä äitini läsnä ollen. Ovessa kohtasin lääkärin, joka tuli sairasta katsomaan.
— No, siitähän selvittiin sukkelasti, ystäväni! — huudahti hän iloisesti, kun minun näki. Mutta hänen kasvoinsa sävy muuttui äkisti, kun hän havaitsi minun surkean katsantoni. Alentaen ääntänsä kysyi hän:
— Kuinka täällä on asiat?
En vastannut, vaan ravistin päätäni.
— Taisi säikähtää Turkkilaisia. Ei hätää, ne lähtevät jo tiehensä, ne lähtevät. Sievästi selvitään.
Jätin hänen kömpimään portaita ylös ja jatkoin juoksuani, sydän keveämpänä. Saapa isäni edes rauhassa kuolla ja Turkki antaa meidän rauhassa itkeä häntä. Mielikuvastimeni loi kuitenkin eteeni kaikki turkkilaiseen ryntäykseen liittyvät kauhut, ja juostessani rukoilin Jumalaa että tuo lääkärin tuoma tieto, että olimme vapautuneet heidän hirmuisesta ilmestymisestään, näyttäytyisi todeksi.
Kun palasin papin kanssa kotia oli isäni yhä vaan tunnottomana. Ainoastaan kerran avasi hän silmänsä; hänen katseensa todisti, että hän tunsi meitä, mutta ei hän kyennyt sanaakaan sanomaan ja ummisti kohta taas silmänsä. Hänen hengityksensä kävi vaikeammaksi ja hengenahdistus näytti vaivaavan häntä. Lääkäri nosti hänet istualleen sänkyyn, äitini asetti pään-alaisia nojaksi hänen taakseen ja minä leikkasin saksilla hänen paitaansa auki rinnasta antaaksemme enemmän vapautta hänen uupuneille keuhkoillensa.
Mikä tunne silloin vallitsi henkitoreissa olevaa isääni? Miksi rypisti hän kulmiansa ja liikutti kättänsä, ikäänkuin tahtoen estää paidan repimistä?
Tämä kohtaus on lähtemättömästi painunut mieleeni ja tahtomattani muistan sitä aina, ajatellessani maallisten olokappalten katoovaisuutta. Katso ihmistä! Kuolema levitti jo mustat siipensä, jo läheni pimeys, lepo, loppu; ja kuolija, tuo hyvä, jalo, lempeä vanhus liikutti kättänsä varjellakseen — paitaansa! Turhuuksien turhuus!
Kuolintaistelua kesti koko päivän. Sillä välin Turkin laivasto etääntyi suunnaten kulkuansa etelää kohden ja Spetsalta oli vaara ohitse. Asukkaat rauhoittuvat taas.
Ehtoolla isäni veti viimeisen henkäyksensä.
Seuraavana päivänä möin äitini sormuksen ja kätkimme kuolleemme halpaan nimettömään hautaan.
Se oli 15 p. heinäkuuta 1822. Semmoiset päivät eivät unhotu mielestä.