KOLMAS LUKU.

Maatalomme ja puutarha sen ympärillä olivat äitini tuomia myötäjäisiä. Hänen isänpuolinen sukunsa oli vanhastaan niillä seuduin omannut isoja tiluksia, joita perintöjakojen ja myötäjäisten kautta suvusta sukuun oli pienitty ja palstottu, niiden kuitenkaan joutumatta vierasten käsiin. Ympärillämme asui siis siellä äitini sukulaisia, joiden maatilat rajoillaan koskettivat meidän omaamme.

Siihen aikaan tuskin yksikään näistä maatiloista oli tyhjänä. Sillä toiset isännistä asuivat niissä vuoden nmpeensa, toiset olivat jättäneet kaupunki-asuntonsa samana päivänä kuin mekin. Samolaisten ilmestyessä olimme karanneet, huolimatta esivallan kiellosta.

Maalla jouduimme siis sukulaisten seuraan. Ja meidän olikin sitä mieluisampi nyt nähdä ja puhutella tuttavia, koska emme kaupungissa, eläen sikäläisen hirmuvallan alla, viime-aikoina uskaltaneet astua ovesta ulos, saatikka käydä kyläilemässä. Ovet olivat olleet suljettuina ja akkunat puoli-avoinna. Tuskin muistan, näinkö kuukausiin vieraan astuvan portaitamme ylös, paitsi Zenakin, jonka naama aina oli synkkä ja alakuloinen.

Etenkin tapasimme toisiamme usein maakirkossa, ja jumalanpalveluksen päätyttyä seurustelimme kirkkopihalla.

Oli taaskin suuren paaston aika käsissä. Usein istuessani kirkkopihan puiden alla aattelin niitä mielenliikutuksia, joiden alaisina isäni ja minä vuosi sitten vietimme tätä juhlaa, kun me arkoina riensimme Smyrnan kapeita katuja käydäksemme kirkossa.

Kirkkomme tai, pikemmin sanoen, kappelimme oli äitini iso-isän rakentama, joka vanhoilla päivillään rupesi munkiksi. Rakennus on vielä säilynyt, mutta alastomana ja ränstyneenä. Kuvat, koristeet, alttaripuvut ja pyhät astiat ovat Turkkilaiset siitä ryöstäneet tai hävittäneet. Mutta silloin kohosi vielä kirkkosemme kauniina puitten keskeltä ja kaikki sen sisällä oli somaa ja siroa. Sen sisäänkäytävää suojasi pieni, edestä avonainen eteinen. Tämän pylväskatoksen alla oli kahden puolen ovea kaksi marmorirahia. Niillä istuelin useasti ja lueskelin niiden hautakivien kirjoituksia, jotka muodostivat eteisen laattian.

Siellä oli, perustajasta alkain alaspäin, useimmat äidinpuoliset sukulaiseni haudattuina. Tuossa kappelissa oli vanhempani vihitty ja heidän halunsa oli kerran päästä lepoon tuon eteisen laattiapaasien alle, vierekkäin. Mutta eipä vanhemmilleni ollut sinne leposijaa suotu eikä minunkaan luitteni ole sallittu maatua tuossa rakkaassa kotimaani kolkassa. Nykyään elämme ja kuolemme, yksi siellä, toinen täällä, maankiertäjinä eläissämme, pakolaisina kuollessamme, ja hajoituksen tuulispää on rikkonut ja repinyt ne pyhät siteet, jotka liittävät lasten sydämmet heidän vanhempainsa hautoihin. Mutta mikäli vanhenen, mikäli tunnen ikilevon ajan lähenevän, huolestun aatellessani, että lapseni, vanhetessaan kuin minä, eivät voi lepäyttää muistiansa missään kotikartanossa, joka kätkee suvusta sukuun periytyviä muistelmia, eikä missään muussakaan sopessa maan päällä, missä heidän isänsä lepäävät likitysten haudan povessa. Nuorna ollessani en tuollaisia paljo aatellut. Nytpä sentään sieluni, yhä enemmin mieltyen menneisin, aina palajaa niihin ja elelee vanhojen muistelmien keskellä.

Mutta jatkan keskeytynyttä kertomustani.

Kiristuorstain aamulla kuulimme messun ja kävimme pyhällä ehtoollisella. Oli kirkas kevät-aamu, ja palattuamme kirkosta, minä en jäänytkään muiden kanssa huoneesen, vaan otin paastoruokani ja menin alttaanille sitä syömään. Mutta samalla kuin avasin sen oven ja loin silmäni merelle, näin näytelmän, joka minua hämmästytti. Jätin ruokani ja juoksin isäni luo. Hän seurasi minua alttaanille ja katselimme molemmin merelle.

Näimme pitkän jonon isoja laivoja purjehtivan satamaamme kohden. Ne olivat vielä etäällä, mutta ilma oli niin kuulakka, että selvästi erotimme purjeet, joita tuulen henki pullisteli, ja valkoiset kaksin- ja kolminkertaiset tykinaukko-raidat laivain mustissa kyljissä. Samalla kuin nuo isot laivat näyttivät lähestyvän, näkyi toinen jono pieniä aluksia, jotka sivutuulella täyttivät kolmikulmaisia purjeitaan, pakenevan pitkin rantavesistöä Samoa kohden. Sillä välin nuo isot laivat, ikäänkuin kahden vaiheilla, äkkiä muuttivat kulkunsa suuntaa, jatkamatta sitä satamaan. Luulin jo, että ne lähtisivät tiehensä. Mutta ei! Eivät ne menneetkään, ne vain luovailivat Chion edustalla. Pikkulaivat taas, paeten meistä oikeaan päin, katosivat toinen toisensa perään saaren perimmäisen niemen ta'a.

Ei ollut vaikea arvata, mitä tuossa tapahtui. Turkkilainen laivasto saapui ja vankka, kapinoitsijat lähtivät pakoon. Mutta Chiolaiset — kuinka heidän oli käypä? En tiedä, kauaksiko aikaa isäni ja minä jäimme alttaanille seisomaan ääneti ja liikkumatta, silmät tähdättyinä merelle päin.

— Paetkaamme, paetkaamme — sanoi äkisti isäni ja kääntyi huoneesen mennäkseen. Minäkin käännyin ja näin silloin että takanamme alttaanilla seisoi äitini ja molemmat sisareni ja Andriana, nekin äänetönnä katsellen edessämme olevaa näytelmää merellä.

Isäni lähti oitistaan huoneesta ja käski minun tulla mukaan. Hän tahtoi, että neuvottelisimme sukulaistemme kanssa tehtävistä. Tuskin olimme päässeet aitauksemme portista ulos, kun näimme Kalanin, äitini orpanan, tulevan vastaamme, taluttaen kädestä pientä tytärtään. Kalanis oli muutaman kuukautta sitte jäänyt leskeksi; nyt hän kohdisti kaiken huolensa ja rakkautensa äidittömään lapseen, eikä laskenut sitä luotaan milloinkaan. Yksitoista-vuotiaan tytön soma muoto ja hänen suloisissa kasvoissaan ilmestyvä suruisa mieli olivat, maalle-tulomme ensi päivistä asti, vetäneet puoleensa koko sieluni myötätunnon.

Kalanis tuli isäni luo samassa tarkoituksessa, kuin mikä meitäkin ajoi liikkeelle. Kuljimme kaikki yhdessä kappelille. Molemmat ukot astuivat edellä puhellen, minä tulin perässä muutaman askelen päässä, taluttaen kädestä pikku Déspinaa. Katselin tuon viattoman pään kellerviä hiuksia, ja ajattelin kauhumielin laivoja, jotka olimme nähneet alttaanilla, sekä mitä kaikkia ilkitöitä olin kuullut Turkkilaisten tehneen Smyrnassa ja Kydoniassa.

Kävelin vaiti ja suruissani. Pikkutyttö oli myöskin vaiti, mutta tunsin hänen sormensa levottomasti liikkuvan kädessäni. Huomasin hänen olevan peloissaan, ja kun en tiennyt, mitä sanoisin rohkaistakseni häntä, kumarruin ja suutelin hänen pientä kättänsä. Silloin hän loi minun kirkkaat sinisilmänsä ja kysyi minulta vapisevalla äänellä:

— Lukís, tokkohan Turkkilaiset tappavat meidät?

— Ei, Déspinani, me pakenemme. Älä pelkää! Ei kukaan tee meille pahaa.

— Ne tappavat minun isäni, minä sen tiedän. Ne tappavat hänen. — Ja nyt alkoi hän katkerasti, mutta hiljaa itkeä, ja kyynelten vieriessä toisteli hän:

— Ne tappavat hänen! Turkkilaiset tappavat isäni.

— Älä itke, Déspina, älä pelkää.

Tahdoin lohduttaa häntä, mutta en löynnyt sanoja, ja nähdessäni hänen hiljaisen murheensa, minun ääneni tukehtui nyyhkytyksiin.

Kirkon eteisessä istuivat jo useimmat naapurimme ko'olla. Mekin istuimme marmori-raheille. Kalanis nosti syliinsä tyttärensä, ja vanhimmat rupesivat puheille.

Päätös syntyi viipymättä. Selvän selvä oli, ettei meillä ollut likimainkaan riittäviä keinoja vastarinnan tekemiseen ja että Turkkilaiset saisivat saaren haltuunsa. Ja ennestään tiesimme miten Turkkilaiset käyttäytyvät valloitetuissa maissa. Päätettiin siis, että lähtisimme saaren läntisempiin osiin ja hajaantuisimme siellä piilopaikkoihin, missä niitä oli saatavissa. Täten etääntyisimme Turkkilaisista ja lähenisimme rantaa vastapäätä Psaraa, josta toivoimme pelastuksen tulevan.

Sydän tuskassa hyvästelimme toisiamme, menimme kirkon sisään, suutelimme pyhäin kuvia, ja erottuamme käännyimme kukin kotia.

Sen koommin en nähnyt kappeliamme.

Matkalla isä ilmoitti minulle päättäneensä pyytää kahta vanhaa enoa suojaamaan ja holhomaan meitä muutamaksi päivää. Nämät asuivat maatalossaan niiden vuorten takana, jotka ympäröivät Chion "kenttää". Päästyämme kotiin, määräsi isä puutarhurin oitis sälyttämään kahden muulin selkään sänkyvaatteita ja muonaa, lähtemään tuonne, ilmoittamaan vanhuksille tuloamme sekä siellä muulinensa vartoomaan meitä.

Heti puutarhurin lähdettyä huusi isä minua makuusuojaan, johon hän oli sulkeutunut äidin kanssa. Tapasin heidät sullomassa säkkiin hopea-astioita ja muita kallis-arvoisia kaluja. Toinen säkki oli jo sängyllä täynnä ja valmiina. Kun toisenkin suu oli sidottu, nosti isä sen ja käski minun kantaa sängyllä olevaa säkkiä; äiti avasi oven ja läksimme ulos.

Isä edellä, minä perässä, kantaen sylissämme säkkejä, menimme puutarhan perimpään puoleen, missä puita kasvoi taajimmassa. Laskin säkin maahan ja läksin kahta kuokkaa noutamaan. Täällä, vanhan omenapuun varjossa, lähellä kaivoa, paikalla, jonka, isäni vaatimasta, tarkasti panin merkille ja painoin mieleeni, aloimme molemmat kaivaa syvää kuoppaa. Kuopan pohjalle panimme säkit päälletysten, peitimme ne sitten mullalla, jonka tallasimme tanteren tasalle, ja varmistettuamme itsemme, ettei kukaan ollut havainnut meitä, palasimme sisään.

— Älä unhota tuota kätköpaikkaa — sanoi minulle isäni. — Jos minä kuolen, olet sinä äitisi ja sisartesi ainoa turva.

Oven edustalla keksimme neljä juhtaa valjaissa ja Andrianan jouduttamassa kaikkia lähtöön. Vanhempani ja sisareni nousivat aasien selkään ja läksimme liikkeelle. Andriana ja minä seurasimme jalkaisin.

Sillä tuokiolla kuului äkisti kaukainen kanuunan jyrinä, jonka perään kohta pamahti tykin laukauksia paljo lähempää.

Me käännyimme ääneti toinen toiseemme. Ammuntaa jatkui keskeytymättä. Laivastosta ja linnasta Turkkilaiset näin jyrisevästi viettivät hirvittävän voittojuhlansa alkajaisia.

— Voi poloista Chios parkaa! — huudahti isäni ja joudutimme pakoamme.

Se maatalo, johon riensimme, oli vuorinotkelman pohjassa. Näköala oli rajoitettu eikä sinne siintänyt merta. Siellä isäni vanhat enot elelivät aikojansa hiljaisessa yksinäisyydessä.

Vanhempi näistä, varsin järkevä ja kokenut mies, oli oleskellut monta vuotta Amsterdamissa kauppiaana. Siellä oli hän tutustunut Korain kanssa, joka silloin samaten harjoitteli kauppaa, ja siitä asti oli hän ylläpitänyt ystävyyttä jopa silloin tällöin kirjevaihtoakin tuon oppineen vanhuksen kanssa, itsekin harrastaen kirjallisuuden viljelemistä. Kaikki tämä korotti enoni arvoa hänen kansalaistensa silmissä. Oppineet, heitä kun oli harvassa, nauttivat silloin suurempaa kunnioitusta; ja yleensä he ansaitsivatkin sen, sillä he työskentelivät hartaasti kansan valistamisen eduksi.

Lapsuudestani saakka en ollut tuota enoa nähnyt, mutta muistelin häntä aina kunnioituksella, ja silloinen lyhyt oleskelu hänen luonansa sai minua entistään enemmin arvossa pitämään hänen hyviä avujansa.

Hän sanoi meille edeltäpäin kaikki, mitä Chios saaren oli määrä kärsiä. Hän ennusti murhat, hävitykset, ihmisryöstöt, maanpaot, sanalla sanoen kaikki, mikä sitten tapahtuikin. Yleensä moitti hän kapinaa muka ennenaikaiseksi ja katseli tulevaisuutta varsin synkältä puolelta. Mutta hän oli vanha ja eleli yksinäisyydessä kokemuksineen kirjojensa seurassa. Tokkohan milloinkaan kapinaa syntyiskään ilman nuoruuden rohkeutta ja kokemattomuutta? Vanhat luonnostaan suosivat rauhallista elämää tahi asiain jättämistä vastaiseksi, he neuvovat varovaisuuteen ja kärsivällisyyteen, sen tunnen jo kyllin omasta kokemuksestani.

Toinen veli oli kuuro. Harvoin hän puhui. Ollen alakuloinen ja synkkämielinen, näytti hän vieraantuneen tästä maailmasta. Hänen ainoana ajanviettonaan ja askareenaan oli puupiirtely. Minulla on vielä tallella pieni puupiirros, jonka hän silloin lahjoitti minulle, kuvaava Maarian etsikkoa.

Turhaan vanhempani kehottivat molempia vanhuksia pakenemaan kanssamme. Kuuro pudisti kieltävästi päätänsä. — Meillä ei ole enää pitkältä elonaikaa — sanoi toinen — miksi siis vaivaisimme itseämme sen vuoksi? Teillä on velvollisuuksia lapsianne kohtaan, lähtekää!

Ja vanhuspari jäi maatalohonsa.

Kuinka heidän kävi? Ei heitä, eikä heidän puutarhuriansa ja tämän lapsia, eikä heidän iäkästä emännöitsijäänsä sittemmin kuultu, ei nähty. Puutarhuri lapsineen myytiin, Herra tiesi minne, koristamaan tiesi kenenkä turkkilaisen isännän puutarhoja. Mutta vanhukset, varsinkin kuuro, olivat raastajille ihan arvottomia. Kuka heitä ostaisi, ja mitä varten? Semmoisia vankeja ei myydä, ne tapetaan. Oi jospa heidän kärsimyksensä edes olisi ollut lyhyt! Onneksi eivät ainakaan olleet naineita eivätkä jättäneet leskiä ja orpoja itkemään heitänsä. Mutta me säilytimme heidän muistoansa, ja vielä nytkin, näin monen vuoden kuluttua, minua itkettää, kun heistä kirjoitan.

Viivyimme neljä päivää heidän maatalossaan. Joka päivä saimme talonpoi'ilta tietoja siitä, mitä saarella tapahtui.

Ennenkuin laivat vielä ehtivät satamaan, karkasivat Turkkilaiset linnasta kaupunkiin ja alkoivat hävittää, ryöstää ja murhata. Silloin kun me paetessamme kuulimme kanuunan-ampumista, astui laivain väki rannalle ja lisäsi siten telottajain lukumäärän.

Seuraavana päivänä vilisi leveä merensalmi veneitä, jotka mannermaalta toivat niitä hurjia joukkoja, jotka niin kauan olivat odottaneet ihmis-ajon alkua. Silloin kurjuus nousi ylimmilleen. Kaupunki ei enää riittänyt näiden tyydyttämiseksi, ja he syöksyivät maakunnan kimppuun.

Pääsiäissunnuntaina suoritettiin hirvittävä väkisurma pyh. Minan luostarissa.[8]

Vastarintaa ei tehty. Ne kapinoitsijat, jotka eivät päässeet pakoon, hajaantuivat ja piiloutuivat mikä minnekkin. Ei siis mikään pidättänyt petoja eteenpäin hyökkäämästä, paitsi saatavan saaliin runsaus. Samassa määrin kuin saalis loppui, laajeni myös hävityksen piiri, ja niinpä kuulimme Turkkilaisten lähenemistään lähenevän piilopaikkaamme.

Sanoin: kuulimme heidän lähenevän. Liian heikko ja laimea on tuo lauselma. Mutta kuinka pystyisinkään sanoin lausumaan noiden uutisten tuottamaa kauhua? Sinun tarvitsee, lukijani, mielikuvasimesi avulla täydentää vaillinaista kertomustani, luoden siten elämää niihin kohtauksiin ja mielikoskoihin, jotka muistini nyt kutsuu esille. Sillä toista on tyvenessä kamarissa istuen lukea häviöistä, joita on tapahtunut kaukaisessa tai tuntemattomassa maassa, tuonoin, monta aikaa sitten, toista omin korvin kuulla, että ne ja ne tuttavasi, sukulaisesi, ystäväsi, kansalaisesi on tapettu tai raastettu orjuuteen, että ne talot, jotka muutamia päiviä sitten näit, joissa kävit, on poltettu tai paljaaksi ryöstetty; toista, jos nimen-omaan sulle sanotaan: se ja se on murhattu, sen puoliso on orjana, se ja se näki hurjan Turkkilaisen laahaavan vaimo-parkaa, joka itki ja huusi hädissään! Ja hänen äänensä sinä tunnet, kuulit sen usein soivan sulle lempeästi. Ja vieläkin luulet kuulevasi hänen surkeita hätähuutojaan, luulet näkeväsi, miten hän, pää taaksepäin heitettynä, hiukset hajalla viedään orjuuteen ja häväistäväksi. Ja silloin ajattelet hänen miestänsä ja lapsiaan. Ja itse olet siellä aivan lähellä vanhempaisi ja impi-sisartesi kanssa, ja odotat joka hetki, että jumalattomat vainoojat ilmestyvät nähtäviisi. Oi! Jumala sinua varjelkoon semmoisista koetteluksista!

Sanomat näistä tuhotöistä tulivat niin perätysten, niin päällekkäin, ettemme lopuksi enää käsittäneetkään onnettomuuden hirveää suuruutta. Kauhistus oli lyönyt mielemme turruksiin. Melkein väkisin täytyi vanhan enon pakottaa isääni pakenemaan pois kanssamme.

Sälytimme taas tavaramme muulien selkään ja lähetimme puutarhurin ennakolta, käskien häntä vartomaan meitä pyh. Yrjön kylässä, joka oli saaren länsi-osassa, missä isä muisti olleensa erään talonpojan lapselle kummina. Sanottuamme jäähyväiset molemmille vanhuksille lähdimme mekin perästäpäin ja saavuimme ehtoopäivällä pyh. Yrjön kylään, väsyksissä matkasta ja helteestä.

Heti kylään tultuamme huomasimme että jotakin tavatonta oli siellä tekeillä. Kaikki väki oli liikkeellä, tiet täynnä ihmisiä, niiden seassa aseellisia miehiä, jotka näyttivät muukalaisilta; talojen ovissa vaimoja ja lapsia, jotka katselivat ja haastelivat. Olipa juuri kuin juhlapäivänä, ja juhlapäiviä nämä todella olivatkin. Mutta levottomuuden ilme ihmisten kasvoissa todisti, että juhlaa ei vietetty kylässä.

Isäni lähestyi vanhaa talonpoikaa, joka seisoi avatun ovensa suulla, kysyen häneltä kummipoikansa isää. — Sitä ei enää ollut kylässä, se oli muuttanut pois vuosi sitten. — Hän kysyi, oliko puutarhurimme kahden muulin kanssa tullut? Ei puutarhuria eikä muuleja ollut näkynyt. — Hän kysyi, mitä tuo touhu tiesi ja mistä nuo asemiehet olivat? Asemiehet olivat Samolaisia, jotka pakenivat Turkkilaisia, ja heidän kanssaan oli Logothétis.

Logothétis kylässä Turkkilaisten takaa-ajamana! Ja me, kun olimme tulleet pyhän-Yrjön kylään paetaksemme Turkkilaisia! Eikä kummipojan isää kylässä, eikä puutarhuriamme, ja me siellä kadulla hämillämme, ilman ruokaa, ilman suojaa, ilman opasta!

Talonpojan tuli meitä surku ja hän pyysi meitä astumaan majaansa. Me menimme sisään kaikki ja istuimme siellä odottaen puutarhuria. Aamusta varhain olimme syömättöminä. Vieraanvarainen talonpoika kysyi, eikö meidän ollut nälkä, ja tarjosi meille halpaa ateriaansa, mutta isäni, joka ei tahtonut riistää mieheltä hänen leipäänsä, kiitti ainoastaan.

Sitten hetket kuluivat kulumistaan eikä puutarhuria ilmestynyt, mutta sisarteni tuli kovin nälkä. Isäni pani minua ostamaan mitä löytäisin, ja sitä varten astuin ulos kadulle, kun äkkiä laskevan auringon valossa näin yleisen sekamelskeen edessäni. Vaimot juoksivat lapset sylissään, miehet reput käsissään, katkonaisia puheita vaihdeltiin, ja kaikki pakenivat kylästä, sillä välin kuin ennen mainitut aseelliset keräytyivät ja hankkivat tukkimaan pääsytietä kylään. Tuo oli, ikäänkuin lehdet maassa äkkiä pyörähtelevät ennenkuin myrsky rupee riehumaan.

— Turkkilaiset tulevat! paetkaa! juoskaa piiloon! huusi juosten luoksemme vanha talonpoika.

Olimme jo kaikki ulkona eikä valmistuksia tarvittu pakoon. Kiireesti irroitin juhdat mökin viereisistä puista ja pakenimme peloissamme, seuraten mekin muiden tulvaa.

Yön vietimme matkustamalla, tietämättä minne kuljimme. Tie oli pitkä ja vaivaloinen, yö myrskyinen, taivas synkkä, ainoastaan silloin tällöin kuu pilkahti pilvien välistä. Ja me nälkään nääntymäisillämme, unisina, uupuneina — pakenimme vaan. Usein kauhistuimme, kun luulimme kuulevamme huutoja, pyssyn laukauksia tai hevois-kavioin töminää. Usein keskeytimme matkaa, istuaksemme hiukan levähtämään. Kuljimme useimmat jalkaisin. Matkue oli pitkä ja lukuisa, jonka vuoksi pelkäsimme pienen parvemme hajaantumista. Tahdoimme pysyä muun joukon muassa, eksymättä kuitenkaan toisistamme.

Päivän koitossa saavuimme merenrannalle, aution sataman luo vastapäätä Psaran saarta. Sinne oli halumme ja toivomme paeta. Mutta kävi kova tuuli; satamassa ja merellä ei näkynyt yhtään laivaa eikä venettä eikä rannalla vastapäätä voinut erottaa mitään elon merkkiä. Mutta rannikon oli jo haltuunsa ottanut joukko muita pakolaisia, jotka ennen meitä olivat sinne saapuneet samassa toivossa kuin mekin. Edempää emme nähneet emmekä kuulleet heitä. Vasta kun lähestyimme rantaa, näimme olivipuiden alla, joita kasvoi ihan veden rajassa, maassa venyvän ihmisiä joukottain. Siellä olivat kurjat olleet koko yön, sill'aikaa kuin me, taistellen myrskytuulta vastaan, pyrimme samaa pelastuksen satamaa kohti.

Meidän tulomme ja nousevan auringon ensi säteet panivat tuon pakolaisten leirin jalkeelle; ja ennenkuin vielä kerkesimme yhtyä heidän pariinsa, näimme puiden juurelta olentoja heräävän ja nousevan istualle. Näimme naisia, lapsia, ukkoja, nuorukaisia, jotka käänsivät kasvonsa meihin päin, ja muutamatpa erkanivat joukosta ja tulivat meitä vastaan tunnustellakseen meitä.

Nyt mekin saimme levähtää. Naiset astuivat maahan aasien selästä ja istuimme kaikki erään puun juurelle. Monta vuotta on tuosta kulunut ja monta kovaa olen sitten kokenut, mutta en milloinkaan unhota sitä väsymyksen tunnetta, joka sillä hetkellä valtasi minun. Neljäänkolmatta tuntiin en ollut saanut einepalasta tyhjään vatsaani. Vaivuin pitkäkseni maahan äitini viereen ja ummistin silmäni, voimatta liikuttaa jäsentäkään, voimatta ajatella ajatustakaan. Tunsin äitini käden silittävän otsaani, avasin silmäni ja näin tuon armaan pään kallistuvan ylitseni. Emme vaihtaneet Saanaakaan, mutta äitini kumartui ja suuteli minua ja suljin taas silmäni. Tämän kaiken muistan vielä, niinkuin se olisi tapahtunut eilen.

Isäni oli mennyt tapaamaan noita ennen meitä tulleita. Vähän ajan päästä palasi hän, seurassaan vanhus, jota en tuntenut. Mutta äitini tunsi hänen, ja nousi seisaalle ja riensi häntä vastaan. Ukko avasi sylinsä ja likisti rintaansa vasten äitiäni. Se oli hänen setänsä.

Tähän silmänräpäykseen asti ei kukaan meistä ollut itkenyt. Uhkaavan vaaran tuottama pelko, alituinen liikunto, vaihtuvat kohtaukset, ja tunteet, kaikki tämä oli kireästi jännittänyt hermostomme. Sielumme ja ruumiimme oli riutua, mutta silmämme pysyivät kuivina.

Mutta silloin kun äiti parkani kätki päänsä vanhuksen syliin, antautui hän kokonaan surun valtoihin, häneltä kuului valituksia, nyyhkytyksiä ja huokauksia, ja ne viilsivät sydäntäni. Sisareni syleilivät itkien äitiä, isäni kätki kasvonsa käsiinsä, Andriana pureksi kynsiänsä, ja minä tunsin sydämmeni nousevan kurkkuuni ja kyynelen polttavan silmäkulmassani; valitus ja murhe vallitsi olivipuun alla, joka meitä varjosti.

Vanhus laski maahan vielä itkevän äitini ja läksi hankkimaan meille jotakin syötävää. Hän palasi tuoden juustoa — muuta hän ei ollut voinut saada eikä leipäpalaakaan liiennyt koko tältä onnettomalta ihmisjoukolta. Juustolla viihdytimme nälkämme vaivoja.

Sillä välin laivaa ei ilmestynyt, tuuli ei tyyntynyt, meri ärjyi vaahdoissaan, ja me olimme rannalla ruoattomina, suojattomina, turvattomina. Jos Turkkilaiset olisivat tulleet, ei meillä olisi ollut muuta keinoa kuin heittäytyä aaltoihin. Joka silmänräpäys odotimme heitä ilmestyviksi. Me neuvottelimme enoni kanssa ja päätimme paeta läheiseen Mesta'n kylään, jossa odottaisimme sopivaa aikaa, jos mahdollista, päästäksemme saaresta pakoon.

Lähdettiin siis matkalle ja muutamain tuntien kuluttua saavuimme surkeassa tilassa Mestahan.