VIIDES LUKU.

Vaalea juova kajasti taivaanrannalla, ennustaen päivän nousua, kun saavuimme kukkuloille, jotka ympäröivät satamaa, missä pelastus odotti meitä. Jyrkän kallion harjalta, missä seisoimme, näimme meren ja rannan, vaan aallon loisketta ei kuulunut. Satamassa vallitsi tyyni hiljaisuus; ulompana, edempänä osotti talonpoika meille laivaa. En voinut himmeästä vedestä erottaa itse runkoa, mutta kun talonpoika sormellaan ohjasi katsettani, keksin pian molemmat mastot ja ne näyttivät minusta liikkuvan riippuvine purjeineen. Astuimme kiireesti alaspäin ja vähän ajan päästä olimme alhaalla rannalla.

Ei Psaran laiva ollut yksin meitä varten tullut. Katteini oli edellisenä iltana pitänyt huolta, että tieto laivan tulosta leviäisi, ja paikalle lappoi pakolaisia lähikylistä ja rotkoista, joissa olivat piilleet. Ranta vilisi jo heitä, meidän tullessamme, ja toisia riensi meidän jälessämme.

Onneksi ensin tulleet olivat antaneet sovitun merkin ja laiva purjehti jo satamaan sillä tuokiolla, kun me kukkulalta kaukaa erotimme sen mastot.

Kun lähenimme pakolaisparvia, näimme kaikkien kasvojen kääntyvän merelle päin. Vene oli tulossa, se läheni! Kuulimme airojen roiskuttavan vettä, kuulimme hankainten natisevan soutomiesten ponnistaissa; me rannalla olijat jännitimme, mitään puhumatta, kuuloamme tarkkaamaan noita läheneviä lohdutuksen ääniä.

Mutta kun vene saapui valkamaan ja merimiehet hyppäsivät rannalle, silloin vaiti-olon sulku särkyi ja syntyipä häiriö ja hämmennys, kun kaikki malttamattomasti tahtoivat syöksyä veneesen ja tungeksivat toisiaan louhikolla. Pakoon pyytäjiä oli paljon, vaan vene oli liian vähäinen. Perämiehen kova ääni ja merimiesten käsivarret suhdittivat sentään kansan maltittomuutta.

— Olkaa hiljaa — huusi hän. —- Kyllä me otamme teidät kaikki. Ei yhtäkään jätetä.

Vene lähti vieden ensimmäisen ihmiskuormansa, perämies ynnä kolme laivamiestä jäivät rannalle, aseet kädessä. Vene kulki ehtimiseen edes ja takaisin, vähitellen väheni rannalla-olijain luku, mutta joka lähdöllä eneni jääneitten malttamattomuus. Se eneni samassa määrin kuin aamu kävi valoisammaksi. Aurinkoa ei vielä näkynyt, mutta meren pinnalta kajasti jo päivän värit.

Lähes toinen puoli pakolaisia oli jo laivassa. Me odotimme vielä rannalla ja näimme veneen palaavan toivoen että meidänkin vuoromme pian tulisi, kun äkkiä paukahti pyssynlaukaus ja kuului luodin vihinä. Kaikki päät kääntyivät yhtä haavaa taappäin ja näimme ylhäällä harjulla, oikealla puolellamme, neljä miehen muotoa.

— Herra varjelkoon! Turkkilaiset tulevat! — huudettiin ympärilläni.

Voi, minkä kauhun synnytti rannalla tuo vainolaisten odottamaton ilmestys! Pari kolme laukausta räikähti taas ja koko pakolaisparvi hajaantui sinne tänne; juoksimme juuremmalle vuorta, hakien suojaa ulospistäväin kallioiden alta. Ainoastaan nuo neljä merimiestä jäivät meren reunalle; he kohottivat aseensa, tähtäsivät ja ampuivat kaikki neljä yhdellä kertaa. Vuorella olevat Turkkilaiset eivät vastanneet tähän tervehdykseen. Lienevätkö pelästyneet? Lieneekö merimiestemme luodit osuneet? Vai oliko tuo vaan lukuisamman väen etujoukko, joka odotti apua, voidakseen hyökätä meidän päällemme? Ja silloin? kuinka meidän kävisi? kuinka voisimme vastarintaa tehdä?

Sillä välin vene taas läheni. Rohkaistuneena ampumisen taukoomisesta, juoksimme taas kaikki rantaan. Ehtisimmeköhän kaikki pelastua? Tulisivatko Turkkilaiset uudelleen kukkulalle?

Melkeinpä vene jo laski rantaan, kun näin isäni lähestyvän perämiestä. Näin hänen vilkkaasti puhelevan, osottaen sormin sisariani ja minua, ja merimiehen vetävän pois kätensä, johon isäni koetti laskea rahalahjaa.

Samalla äitini takaapäin tarttui käteeni. Käännyin häneen päin. Hän sanoi:

— Lukíni, ota sisaresi ja lähtekäät, meidän siunaus myötänne. Jättäkää meidät tänne Herran armon turviin!

Samalla kätki hän poveeni pienen mytyn, jossa oli korukaluja, mitä hän oli saanut säilytetyksi. Syleilin häntä, suutelin hänen kaulaansa ja sanoin:

— Ei, ei! pelastukaamme kaikki yhdessä… Vaan siinäpä isäni tempasi minua käsivarresta.

— Lähde nyt sisartesi kanssa. Me tulemme jälestäpäin.

Vene oli jo täynnä väkeä. Sisareni istuivat myös siellä. Isäni työnsi minua, perämies veti minua, ja ennenkuin ehdin jupista vastaan, olin minäkin veneessä. Airot alkoivat heti liikkua. Käännyin rantaan päin nähdäkseni äitiäni, ja kääntyessäni näin kukkulalla savua ja kiväärien räike kuului uudelleen. Väki rantakivillä sulloutui kokoon, ta'immaiset sysäsivät etumaisia ja muutamat kuukertuivat jo veteen. Ja näiden viimeisten joukossa äkkäsin äidnikin.

En tiedä, miten sain kurotettua käteni veneestä, miten äitini sieppasi käteeni, miten joku toinen eukko molemmin käsin piteli äitini vaatteista. Vene riensi eteenpäin ja molemmat eukot, riippuen minun kädestäni, laahaantuivat mukana, kunnes vihdoin saimme heidät vedetyksi veneesen. En muista, miten sitten jouduimme laivan kannelle.

Pyssyn paukauksia kuului vähä väliä; vene meni ja tuli ja joka kerta kuin se palasi laivalle, koetin jo kaukaa nähdä eikö siinä olisi isäni ja Andriana. Vihdoin tulivat he vasta viimeisten kanssa. Vihdoin olimme kaikki laivalla, yhteensä sata kahdeksankymmentä sielua. Turkkilaisten ei ollut onnistunut kukkuloilta vähentää meidän lukuamme.

Laiva levitti purjeensa ja alkoi kulkea myötätuulen keveiden viimain viemänä, mutta oli vielä sataman suulla, kun näimme kukkulain tummenevan Turkkilaisista. Nuo harvat ensin tulleet olivatkin todella etujoukkoa, mutta, kiitos Jumalan, pääjoukko viivytti tuloansa — me olimme jo turvassa eikä meidän enää tarvinnut peljätä heidän kaukaisia aseitaan.

Niitä näitä olen eläessäni kokenut, mutta en milloinkaan ole osunut haaksirikkoon joutumaan. Meri on ainakin tähän asti aina kohdellut minua suopeasti. Mutta joka kerta kuin luen kertomuksia haaksirikoista, ajattelen noita hetkiä ja kohtauksia, jolloin pakenimme Chiosta. Haaksirikkoiset, jotka uppoovalta laivalta näkevät rannan loitolla, eivät varmaankaan kärsi kuolettavampia tuskia, kuin mitä me silloin kärsimme. Mutta meitäpä uhkasi haaksirikko ja hukka rannalla, ja pelastuslautana oli meille laiva, johon vähäinen vene vähin erin siirteli meitä samalla kuin Turkkilaiset ampuilivat meitä ylhäältä päin.

Mutta nähdessäni laivamme etääntyvän yhä edemmäksi ja kaikkien meidän, jotka keskenämme olimme vaarat tasanneet, olevan turvassa ja pelastuneina, tunsin sydämmeni kuohuvan riemua. Tuo oli ensimmäinen, ehkä kyllä ahdas itsekkäisyyden tunteeni. Enpä sillä hetkellä muistellut Chioon jääneitä, en ajatellut niitä monia onnettomia, jotka vielä piileilivät luolissa ja kuopissa kärsien vaivoja, joista me olimme päässeet. Ei, minusta Chios ja koko maailma sillä hetkellä oli laivassamme; siihen tunteeni keskittyivät, siihen aatteeni supistuivat.

Vasta kun laiva jo kynteli merta ja Chion rannat olivat jääneet kauas taaksemme, sekä järjestys ja hiljaisuus oli palannut laivan kannelle, muistin etten ollut syönyt pitkään aikaan ja tunsin kovaa nälkää. Tämä tosin ei ollut mitään uutta minulle. Usein, harharetkiemme kestäessä, olin koetellut nälän ja janon vaivoja. Älköön sinun, lukijani, koskaan tarvitko nälissäsi olla, paitsi kun tiedät, että sinua odottaa katettu pöytä! Vaan kun itse nälkäisenä näet ympärilläsi nälästä kalpeita olentoja, etkä tiedä mistä saisit heille leipäviipaleen hankituksi, ja kun sinun tarvitsisi hoitaa ja holhoa nääntyviä rakkaitasi, mutta voimat sulta uupuvat… Oi! ainoastaan se, ken tämmöisiä tuskia on kokenut, tietää niiden katkeruuden!

Laivanpäällikkö arvasi heti hätämme, että kaipasimme ravintoa, ja määräsi meille laivakorppuja jaeltavaksi. Korput olivat meistä mannaa korvessa. Otimme ne vastaan ylistäen Jumalaa ja lausuen hartaita kiitoksia päällikölle; eikä aikaakaan, niin kuului kaikkialta vain hauskaa nakertelua, kun niin monet nälkäiset suut purra rauskuttelivat kovia laivakorppuja.

Andriana yksin ei syönyt. Hän istui peräkannella, kyynäspäät polviin nojattuina, peittäen otsaansa käsillään.

Laivanpäällikkö astui hänen viereensä, yrittäen rohkaista häntä, mutta tyttö jäi äänettömäksi ja liikkumatta eikä nostanut päätänsä. Panin silloin käteni hänen olkapäällensä ja tahdoin kehottaa häntä syömään, mutta en saanut paljojakaan sanotuksi, kun näin kyyneliä noruvan hänen sormiensa välistä; ääneni tukahtui ja kyynelet nousivat silmiini.

Äitini istui likellä. Osotin kädelläni Andrianaa; äitini oivalsi viittaukseni, nousi ja lähti tyttöparan luo. Hän laskeusi polvilleen hänen eteensä, otti hänen kätensä hänen otsaltaan, pyyhki hänen kyynelensä ja lausui suloisia lohdutus-sanoja, jommoisia vain naisen sydän löytää.

Poistuin liikutettuna. Kävelin etukeulaan ja katselin merta, jota kynnimme, ja Psaran vuoria vastapäätämme. Olimme jo lähellä satamaa, eikä laivat ja niiden yläpuolella kaupunki kauan viipyneet näyttäymästä. Kohta sen jälkeen laskimme ankkurin.

Silloin näin sen ensi kerran, tuon urhollisen saaren, jonka kuitenkin oli määrä kukistua niinkuin Chionkin. Mutta Psara iski Turkin rintaan hirveän haavan, samalla kuin Chion saarelta kuului vain valitusta ja parkua. Niin, Psara sortui, mutta vasta sitte kuin Kanárin tulisoihtu oli merellä sytyttänyt ikimuistettavan polttorovion.[11]

Meidän ei sallittu astua maalle. Psaralaiset pelkäsivät vastaanottaa meitä. Heillä oli jo ennestään pakolaisia, liiaksikin monta, saarellaan elätettävänä, eivätkä he voineet mitenkään vastaanottaa useampia. Olipa se vesikin jo kyllin suuri uhraus, jonka lähettivät meille, ettemme janoissamme purjehtisi pois.

Tuuli oli vielä suopea, mutta laivanpäällikkö pakotti meitä lähtöön, ennenkuin se äkkiä heittäisi toisaalle. Hän ehdotti että veisi meidät Mykonoon, sillä Tinos-saarella oli jo paljo Smyrnasta, Chiosta ja muualta paenneita ja vielä päälliseksi lavantauti liikkui heidän seassaan, vaan Mykonossa oli sekä väljempi tila että terveempi olenta. Päätettiin noudattaa tätä ehdotusta; me kuljimme tietysti minne meitä kuljetettiin. Vähät me siitä, vietiinkö meitä Tinoon vai Mykonoon! Me halusimme rauhan valkamaa, vieraanvaraista suojaa, jossa saisimme kallistaa päämme levolle eikä Turkkilaisia olisi lähimaillamme.

Auringon laskun vaiheilla hinattiin ankkuri ylös ja läksimme purjehtimaan pois.

Andriana pysyi kaiken aikaa murheellisena ja äänetönnä. Ei tulomme Psaraan ja sieltä lähtömme, ei yleinen liikunto ja tohu laivankannella voineet herättää häntä horroksesta, johon hän oli vaipunut. Hän ei huolinut eikä välittänyt mistään. Hänen silmänsä tuijottivat avaruuteen, tähystämättä mitään esinettä. Sanomaton synkkämielisyys kuvautui hänen katseessaan, hänen asemassaan, hänen vaiti-olossaan. Jos häntä puhuteltiin, loi hän hitaasti silmänsä ylös, ikäänkuin hän töin ja vaivoin riistäytyisi ajatuksistaan hitaasti ja vaivoin hän vastasi. Jos äitini hyväillen otti häntä kädestä, vastaanotti hän hyväilyt aivan piittaamattomasti; käsi vaipui veltosti polvelle takaisin, ja äitini meni kätkemään mielipahaansa. Missä oli tuo entinen elävyys, missä toimellisuus, missä iloisuus, joka virkistytti ja elvytti meitä vainon ensi-päivinä? Siitä hetkestä asti kun hän Mesta'ssa avasi oven, tukka hajalla, povi auki revittynä, vaatteet risaisina, en nähnyt hymyä hänen huulillaan, en kuullut hänen helakkaa ääntänsä. Kuulin vain hänen nyyhkytyksiään pimeässä navetassa, ja nyt näin hänen jähmeän katseensa, hänen mykät huulensa. Hänen olemuksensa onni oli sortunut niiden hurjain kätten alle, joista hän oli riistäynyt irti pelastaakseen meitä. Saastaisesta kosketuksesta oli hänen elämänsä tenho-kukkanen ijäksi surkastunut. Kauneus oli säilynyt, mutta entistä loistoansa vailla. Hän oli vielä ihana, mutta se oli sen kukan ihanuus, jonka raaka käsi on repinyt varresta ja polkenut mustaan multaan.

Laiva liukui laineita myöten. Etäisyys ja karttuva hämäryys kätki meiltä vähitellen Chion ja Psaran vuoret, ja tuskin saattoi silmä selittää, ikäänkuin etäisinä pilvinä, Egeean meren saarten ääripiirteitä, joita kohden purjehdimme.

Ja sitte tuli yö, kuuton ja pimeä; tuuli kävi myötäisenä, alus kiiti eteenpäin, aallot kohisivat. Väsymys, pimeys, turvallisuuden tunto, edellisten kovain mielenliikutusten vastavaikutus, yön viileys, aaltojen kohina — kaikki yhdessä raukaisi laivankannella ahdettuja pakolaisia. Kukin koetti suojella itseään miten parhaiten taisi; äidit peittivät pikkulapsensa syliinsä, vanhukset nojasivat valkoiset päänsä laivan laitoihin. Kaikki pakinat taukosivat, etkä kuullut mitään paitsi aallon räiskettä, keulan sitä halkaistessa, ja aluksen natinaa, kun tuimistuva tuuli kallisti mastoja merta kohden.

Minä en saanut unta. Istuin, pää maston nojassa, ja katselin pilviä ja pilvien lomista välkkyviä tähtiä, mutta mieleni oli Andrianan luona. Muistelin kohtauksia lapsuuteni ajoilta. Muistin, kun hän avasi meille oven Smyrnasta palatessamme, ja iloa, joka silloin sai sydämmeni tulvailemaan, kun niin monen vuoden oltuani poissa jälleen näin hänet. Mieleeni muistui vielä koko joukko seikkoja viimeisiltä ponnettomilta Chion päiviltämme, ja kaikkien muistojen keskellä eli hänen kuvansa, ja hänen suloinen äänensä kaikui mielestäni minun korvissani.

Hetket vierivät hiljaan. Yleinen hiljaisuus laivalla, meren yksitoikkoinen pauhu ja aluksen keinunta alkoivat vähitellen vaikuttaa väsyneesen ruumiiseni. Oikeastaan nukkumattani alkoivat ajatukseni vähitellen pukeutua unelmain utuhaamuun, kun äkkiä kuulen mereen putoovan ruumiin kumean roiskauksen ja yht'aikaa kauhistuksen huutoja:

— Hän putosi mereen! Hän putosi mereen!

Syöksähdin kuin nuoli peräkeulaan. Andrianaa ei näkynyt hänen entisellä paikallaan. Merimiehet katselivat mereen, kumartuen laivan laitojen ylitse, ja naiset huusivat:

— Hän putosi mereen! Pelastakaa hänet!

Päällikkö käski vähentää purjeita. Laivan vauhti hiljeni ja vene laskettiin veteen. Mutta tuuli kävi vinhasti ja olimme jo jättäneet taaksemme tuon tuntemattoman paikan, mistä tuo kamala loiskahdus oli kuulunut kun Andriana heittäysi mereen.

Oi! en milloinkaan ole niin vihannut Turkkilaisia, kuin sillä hetkellä!

Harppasin veneesen ennenkuin laivanpäällikkö ehti estää minua. Merimiehet sousivat rajusti. Kuljimme taappäin. Ollen vaiti tarkkasimme emmekö kuulisi hänen ääntänsä. Huusimme hänen nimeänsä niin lujaa kuin voimme. Ei mitään! Tähystimme pimeässä, emmekö erottaisi jotain haamua aalloilla. Ei mitään!

Siinäpä joku valkoinen esine veden päällä veti silmäni puoleensa. Osotin sitä merimiehille. Sousimme ja saavutimme sen. Se oli Andrianan valkoinen päähine. Pysyimme kauan aikaa sillä kohtaa, mutta ei mitään näkynyt, ei mitään kuulunut. Päällikkö huusi laivasta meitä pyörtämään.

Pyörsimme. Pidin käsissäni tuota valkeaa liinaa, samaa liinaa, jonka silloin tempasin, niin että tytön tukka valahti hajalle, kun Smyrnasta palatessa ensiksi näin Andrianan kotimme ovella. Tuo liina jäi ainoaksi muistoksi, ainoaksi jäännökseksi hänestä. Säilytin sitä sitten ja säilytän vieläkin pyhänä tavarana, rakkaana muistona.