KUUDES LUKU.

Kun istuen täällä Lontoossa mukavasti kalustetussa huoneessani, perheeni piirissä ja lähellä niin monta varakasta sukulaistani ja kansalaistani — kun, keskeltä nykyistä ylellisyyttä ja rauhallisuutta, muistissani liidän entisoloihin ja vertaan sitä tyyntä rauhaa, joka ympäröitsee illalleen kallistuvaa elämääni, myrskyisen nuoruuteni vaivoihin, vaaroihin, puutteihin, niin en itsekkään ymmärrä, miten pääsimme pulasta, miten kaikki jaksoimme kestää niin monta kovaa onnen kolausta, miten lopuksi ehein sielun ja ruumiin voimin selvisimme niin kovista koetuksista.

Usein nuoruuteni muistelmat näyttävät minusta unelmilta, tuo yleinen onnettomuus, jonka keskellä vartuin mieheksi, tuntuu tarulta. Sillä yhteiset olivat kärsimykset, yhteinen tuo taistelu sallimusta vastaan ja vuosikaudet elin, nähden ympärilläni kovan-onnen jos jonkin haamuisena.

Perheeni ja minä emme kuitenkaan olleet kaikkein kovaonnisimpia. Kaukana siitä. Tosin meitäkin vainottiin, mekin häälyimme vaaroissa ja menetimme kaiken tavaramme, mutta me pelastuimme ainakin kaikki yhdessä ja pääsimme vapaalle alueelle. Ainoastaan Andriana paran kuolema riisti renkaan perhe-piiristämme. Mutta laivalla, joka pelasti meidät Chiosta, Mykonossa sekä sitten Tinossa, jopa minne tahansa Hellaasen askelemme meidät harhauttivat, kaikkialla tapasimme monta muuta vielä surkuteltavampaa kuin me itse.

Kun vielä oleksimme Chiossa, vainon ja vaivojen viskeltävinä, emme tunteneet tuon kansallisen kärsimyshistorian yksityisseikkoja. Kukin ajatteli silloin omaa pelastustansa, eikä kerinnyt kysellä muiden oloja eikä puhua itsestään. Mutta kun jo uskalsimme nostaa päätämme, pelkäämättä sen edessä miekkaa välkytettävän, kun istuimme vieraan majan suojissa, jota ei tarvinnut pelätä Turkkilaisen varjon himmentävän, ja jokainen meistä näki huolen kuvastavan naapurinsa kasvoissa, silloin aljettiin tiedustella ja kysellä toinen toisensa, jopa ystäväin ja sukulaistenkin vaiheita ja kärsimyksiä.

Kuinka usein teinkään turhia kysymyksiä, kuinka usein muistellessani viimeistä yhtymystämme kappelin luona koetin tiedustella näiden ihmisten kohtaloa, jotka siellä yhtyivät. Mutta kyselmiini en saanut mitään vastausta. Kaikkien muiden edellä muistin pikku Déspinaa ja viimeistä kävelyämme, hänen synkkiä aavistuksiaan ja katkeria kyyneleitänsä, ja olen aina kuulevinani hänen suloisen lapsellisen äänensä: "he tappavat minun isäni, he tappavat hänen!"

Ja kuitenkin — kuinka monta sydäntä-viiltävää jutelmaa sainkaan lukea kreikkalaisen historian verisistä lehdistä Chios saarelta ja muualta! Jokaisella perheellä oli oma Iliadinsa onnettomuuksia. Mikä oli nähnyt isänsä, mikä poikansa, mikä puolisonsa silmäinsä edessä tapettavan. Orpolapsia oli paljon, jotka outojen kuljettamina itkivät vangiksi vietyjä äitejänsä; paljo äitejä, jotka turhaan etsivät lapsiansa. Kolkot muistot, surkea suru rakkaiden omaisten surman tai vankeuden johdosta, kodittomuus, epätietoisuus tulevaisuudesta, jokapäiväisen leivän puute tekivät tuon kärsimys-ajan aivan kamalaksi. Ja kuitenkin pääsimme useimmat sen lävitse; ottelimme kovan onnen kanssa ja lähdimme ottelusta voittajina.

Kun nuoremmat, parempina päivinä syntyneet ja kasvaneet, näkevät meidät vanhukset vielä vankkoina ja iloisina, he varmaankin, kuullessaan meidän nuoruutemme kohtaloita, epäilevät, liekö noita juttuja uskominenkaan. Ja muutamain vuotten mentyä, kun taistelun aikainen sukupolvi on kadonnut ja suullisesti jatkuvain muistelmain lanka on katkennut, on jälkeläistemme vaikea oivaltaa, millaisten uhrien ja tuskien hinnalla heille ostettiin hyvät päivät ja kansalle uudesta-elpymys. Senpä vuoksi soisin, että moni muukin vielä elävistä vanhuksista noudattaisi minun esimerkkiäni ja panisi muistelmansa kirjaan.

Yksilöitten historiasta muodostuu kansan historia, mutta Hellaan uudesti-syntymän historiaa ei muodosta ainoastaan sen sankarien loistavat urotyöt maalla ja merellä, vaan myöskin aseettomain ja voimatonten kärsimät vainot, surmat, häväistykset, heidän kestävyytensä onnettomuudessa ja heidän luottamuksensa Jumalaan, joka vahvisti ja vihdoin myös toteutti, joskin vain osaksi, heidän paremman tulevaisuuden toivonsa. Siitä kiittäkäämme Jumalaa ja kuolkaamme me vanhat siinä toivossa, että kansalliset pyrintömme kerran pääsevät perilleen, toivomuksemme kerran kokonaan toteutuvat. Mutta älköön nuorempain polvien varalle säästettäkö kärsimyksiä, jommoisia me koettelimme! Katsottakoon meidän marttyyri-työmme heidänkin puolestaan riittäviksi!

Tätä kirjoittaessani kertyy mieleeni viljalta muistoja ja mielikuvasimeni ohi kulkee perätysten jos joitakin onnen vaiheita ja kohtaloita. Näen edessäni onnettomat pakokumppalini, kuulen heidän kertomuksensa ja korviini kajahtelee heidän huokailunsa, heidän kyynelensä valuvat ja toivotonna he vääntelevät käsiään.

Viisikymmentä vuotta on siitä ajasta kulunut, ja useimmat heistä kätkee jo hauta. Mutta siksi monta on heitä sentään jäljillä, että he voivat liittää nykyiset olot entisiin. Saattaisinpa mainitakin heitä. Niinpä saattaisin mainita tuon vallasvaimon, joka silloin, kätkien kauneutensa ryysyjen alle, kerjäläisenä kulki Vähän-Aasian sisämaat etsein lastansa, kunnes Jumala armahti häntä, niin että hän palasi tuo lapsi sylissään.

Ja eräs toinenkin iäkäs vaimo, nykyään muutamain arvokasten Kreikan kansalaisten äiti, ryöstettiin silloin nuoruutensa ihanuudessa ja eli kaksi vuotta Turkkilaisen vaimolassa;[12] suurin vaivoin saatiin hän vapaaksi ostetuksi, ennenkuin hänen ryöstäjänsä palasi sodasta.

Vaan kelläpä vanhemmista kansalaisistani ei olisi kerrottavina kohtaloita, jotka draamallisessa voimassa usein voittavat mitä romaanisepän vilkkain mielikuvitus saa keksityksi? Kertoipa eräs heistä hiljattain minulle, kuinka eräs Chion Turkkilainen piti häntä, silloin kymmenvuotiasta poikaa, vankina kodossaan. Samana päivänä, kuin panttivangit hirtettiin, vei hänet isäntänsä kädestä kadulle katsomaan noiden veritodistajain ohikulkevaa jonoa. Kuolemaan kulkevien joukossa oli myös hänen isänsä. Nähdessään tämän riistäysi poika Turkkilaisen käsistä ja heittäysi isänsä kaulaan. Isä painoi pojan povellensa, suuteli häntä kerran ja laskien hänet maahan siirsi hän hänet loitos luotansa, ikäänkuin peläten että poika takertuisi isän tuomioon. Sittemmin tuo orpo ostettiin vapaaksi, mutta isän viimeistä suudelmaa hän ei koskaan unhottanut. Ja ukon silmät vettyivät ja hänen äänensä vapisi hänen näitä kertoessaan.

Mutta aikeeni ei ole kertoa muiden historiaa. Enpä kuitenkaan, omista vaiheistani puhuessani, saattanut olla kajoomatta yleiseen hätään ympärillämme. Me kärseimme kaikki yhdessä; onnettomuuden yhdys-side sekä itsevarjeluksen taistelo lujensi keskinäisesti kestävyyttämme ja elvytti meitä vähitellen.

Ensimmäiset päivät olimme ikäänkuin huumeissamme; huomispäivää ei kukaan ajatellut, kun vainon ja pelastuksen tuottamat mielenliikutukset vielä olivat niin vereksinä. Mykonolaisten sydämmellinen vieraanvaraisuus sekä joku määrä säästyneitä rahoja riitti meille aluksi hengen piteeksi. Mutta rahavarat tyhjenivät pian ja köyhät saarelaiset eivät voineet meitä kauemmin elättää. Köyhyys ja rahattomuus vallitsi silloin yltä yleensä. Muistanpa, kun viimeinen floriinimme oli mennyt, kuinka turhaan yritin saada äitini sormusta myydyksi. Vasta töin ja tuskin osuin sittemmin Spetsassa saamaan sille ostajan, erään sikäläisiä varakkaampia asukkaita. Ja hänkin lienee sen vain ostanut auttaakseen meitä hädän hetkellä. Ken silloin omasi rahoja, ei ostellut koristeita, ei omiksi tarpeikseen eikä voittoja niillä saadakseen.

Ihmeeltä minusta vieläkin näyttää, miten meidän, keskellä kaikkea hätää ja puutetta, kuitenkin onnistui vähitellen saada keinoja kerätyksi ja kauppatoimi vireille pannuksi. Ketkä pakenivat Venäjälle tai Italiaan tai muuanne varakkaisiin yhteiskuntiin, niiden ei tarvinnut otella mokomain vastusten kanssa ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä. Mutta Kreikassa — mitähän arvoa saattoi siellä työllä olla, kun kaikki olivat köyhiä ja näkivät nälkää?

Ja kuitenkin elimme — vaan kuinka?

Siitä on kaksi viikkoa aikaa, kun saatoin hautaan erään vanhan ystäväni ruumista. Hän oli eläissään upporikas kauppias, joka jätti perillisilleen satoja tuhansia — mutta muistanpa senkin ajan, jolloin hän myyskenteli nisukakkusia Syran siivottomilla kaduilla; kakkusia leivoskeli hänen kaunis vaimonsa, erään arvokkaampain perheiden tytär Chios-saarelta. Ja tokkohan kakkusten ostajain tila oli parempi?

Vaan jopa kynäni taas eksyy kertomukseni edelle.

Kaksi tai kolme viikkoa Mykonoon tulomme jälkeen rupesin toden perää isäni kanssa tuumimaan, mitä olisi tehtävä, sillä meidän tarvitsi pitää huolta perheen elatuksesta. Toimi-alamme oli kauppa; mutta jos kauppaa alottaa kuinkakin vähästä, tarvitaan siihen kuitenkin jotakin pääomaa. Vaan mistä saada rahaa? Äitini vähät korukapineet eivät auttaneet meitä; parempi sitten rahaksi muuttaa nuo puutarhamme omenapuun alle kuopatut kulta- ja hopeakalut — mutta eihän ne olleet saatavissamme. Smyrnan khaniin jäänyttä kauppatavaraamme emme voineet lukuun ottaa enemmän kuin sikäläisiä saataviammekaan; ja chiolainen talomme tavaroineen — niin kuka tiesi, mikä Turkkilainen siitä nyt iloitsi! Ei ollut mitään keinoa meillä. Turhaan isäni avasi ja kääri kokoon ne vähät arvopaperit, mitä hänellä oli taskukirjassaan.

Näiden paperein joukossa oli eräs Venetsiasta tullut kirje, saatu Smyrnasta lähtömme edellisenä päivänä. Kirje ilmoitti, että kaksi kirstullista lakkeja oli lähetetty englantilaisessa laivassa, joka oli poikkeeva monessa satamassa ennenkuin Smyrnaan saapuisi. Rahtisetelin lähetti isäni Chiosta Smyrnaan eräälle tutullensa kauppiaalle, joka oli kotoisin Ionian saarilta ja siitä syystä Englannin alammainen. Mutta kun vastausta ei koskaan kuulunut, ei isäni enää ajatellut koko lakkeja. Nyt tuo venetsialainen kirje taas johdatti lakit mieleeni, ja niiden nojalle rakensin koko tuulentuvan, toiveita ja tuumia täynnä.

— Etkö jo saa kyllääsi? — sanoi isäni. — Jos odotat tuosta lastista lakistuvasi, niin saat varmaan käydä lakitonna hyvin kauan.

— Mutta koettakaamme — vastasin minä. Mitäs haittaa, vaikka kirjoittaisimme?

Kirjoitinpa siis tuolle Smyrnalaiselle tuttavalle ja isä pani nimensä kirjeen alle, jossa pyysin häntä lähettämään lakit Englannin alakonsulille Mykonoon. Tuo kelpo Mykonolainen, joka edusti Englantia, kultanauhainen hattu päässään, lupasi toimittaa kirjeen Smyrnaan sekä pitää tarpeellista huolta lakeista. Isäni naurahti epäilevästi, eikä todellakaan, niin pitkän ajan kuluttua, keskellä tuota kansallista myrskyä ja kauppaolojen jouduttua täydelliseen seisahdukseen, ollut juuri luultavaa, että kokeeni onnistuisi. Oli miten olikaan, emme varmaankaan voineet elää sen asian päättymistä odotellessa; sentähden päätimme, ainoana ja lopullisena turvakeinona, tarjota palveluksiamme Hallitukselle, ymmärrettävästi ei sotilaina, vaan esimerkiksi kirjureina. Sen vuoksi täytyi meidän lähteä Nauplioon, taikka pikemmin Argoosen, jossa Hallitus majaili. Vaan entä jos asiamme ei onnistuisi? Jos tarjouksemme hylättäisiin? Ehkäpä joutuisimme kilpailemaan monen muun, joko meitä kyvykkäämmän taikka semmoisten kanssa, joilla oli suojeluksia ja suosituksia, jommoisia meiltä puuttui.

Näitä harkiten, sekä kaikkia tiedustellen ja neuvotellen saavuimme siihen päätökseen, että meidän olisi lähteminen Argoosen, evästettynä suosituskirjeellä Théodori Négrin luo, joka oli pääsihteeri ulko-asiain osastossa sekä neuvoston esimies ja jota pidettiin hallituksen keskustana ja sieluna, ja että moisen suosituskirjeen voisi meille toimittaa Négrin ystävä Yrjö Mavrogénis, joka silloin oleksi Tinos saarella.

Monta vuotta sitten, päätulkin Mavrogénin surullisen kuoleman[13] jälkeen, oli tämä hänen poikansa sisarensa kanssa paennut Chioon, kumpikin vielä nuorella iällä. Siellä he elivät likellä äitini isän taloa ja lapsellinen ystävyys syntyi heidän ja minun äitini välillä, joka silloin oli nuori. Sitten muuttivat he muuanne, mutta äitini ei unohtanut heitä, ja päättäen omista tunteistaan suostutti hän minua lähtemään Tinoon hänen nimessään pyytämään hänen ystäviltänsä suojelusta.

Kuitenkin minua vähän arvelutti. Kuinka astuisin esiin? Eiväthän ne tunne minun isäni nimeä. Ja muistanevatkohan edes äitini perhettä niin monen vuoden perästä? Ja jos muistavatkin, tokkohan uskovat ja tunnustavat minua vanhan ystävänsä pojaksi? Mutta äitini kehotukset sekä hädän pakko voittivat epäilykseni ja arkuuteni, ja astuttuani pieneen mykonolaiseen alukseen saavuin muutamana iltana Tinon saareen.

Astuessani rannan viereiselle laiturille, oli jo yö. En tiennyt, missä saisin yösijaa. Tuolla rannalla oli kahvila vielä avoinna. Pyysin ja sainkin luvan olla siellä yötä; huoneen perällä oli puupenkki, jolla minun käskettiin maata. Mutta unesta ei tullut mitään. Kahvila tuli ennen pitkää täyteen ilostelevia Tinolaisia ja koko yön kaikui soittoa, laulua ja remua.

Millä maltittomuudella vietinkään tuon unettoman yön! Pimeästä sopestani näin ja kuulin heitä, ja heidän iloisuutensa itketti minua, soitinten kaiku viilsi korviani ja sydäntäni. Muistin kaikkea sitä surkeutta ja hätää, joka vallitsi ympärillämme siitä asti kuin kapina oli syttynyt, enkä ymmärtänyt, kuinka nuo ihmiset hennoivat huvitella. Vihastukseni heihin oli arvattavasti kohtuuton, vaatimukseni liioiteltu. Tinos ei saattanut katsella asioita samalta kannalta kuin Chios. Sinne ei ollut Turkkilaisia tullut tappamaan ja ryöstämään, eikä ollut pelättävä, että heitä tulisikaan. Tinolaiset jäivät saarelleen häiritsemättä ja vihollisjoukkojen asemasta näkivät he ympärillään vapaan Hellaan. Sen lisäksi oli kapina par'aikaa ensi menestyksensä kukkuloilla, ja Kreikkalaisen elävä mielikuvitus liioitteli voittoja todellistansa suuremmaksi. Vallachian kapinaliikkeen kukistus ei ollut vielä tunnettu; ja samall'aikaa kuin me Chiossa lymyilimme ja vapisimme, uskottiin Tinossa että voittoisa Ypsilantis samosi pohjoisesta päin kukistamaan Sulttaanin valta-istuinta. Oli yleinen luulo, että tuota pikaa ottaisimme Konstantinopolin. Mikäs kumma siis, jos Tinolaiset luulivat itsellään olevan syytä iloita. Ja niinpä kahvila kaikui isänmaallisista lauluista, joita kantelo säesteli sulavimmilla säveleillään.

Mutta sitä paitsi — ja eipä Tinolaisetkaan aina levänneet ruusuilla — ei ihminen alati jaksa surra ja itkeä. Hänen sielunsa ei kestä alituisessa murheessa, vaan hän tuntee tarpeen nauraakin ja iloita, ja vaikka murhe häntä paraikaa ahdistaa, välkähtää toisinaan ilon ja naurun päivänpaiste surun pilvien välitse. On kyllä sydämmiä, jotka herkuttelevat surussaan ja venyttävät sitä ikipitkäksi, mutta se ei ole luonnollista. Luonto arvetuttaa haavat ja lopuksi sydän aina mielii virkistystä ja iloa. Sillä tosin Jumala loi ihmisen maasta, raskaasta ja kosteasta maasta, mutta sitte hän kuivatti maamöhkälettä auringon lämpimässä ja se on säilyttänyt elähyttävän säteen lämpimyyttä.

Sinä yönä en viisastellut näin. Ei minulla vielä ollut siksi elämän kokemusta, ja kärsimykseni lyömät vammat olivat vielä verekset. Myöhemmin, kun useimmat meistä Chion pakolaisista yhdyimme Syran saarelle ja aloimme rakentaa ensimmäisiä mökkejä, joista syntyi Hermúpolin kaupunki, niin vaikka sotaa vielä kesti ja hätä meitä ahdisteli, valtasi meitä kaikkia naurun ja hauskuuden tarve, ja iloisuus vallitsi keskellä tätä onnetonten yhteiskuntaa. En milloinkaan koko elin-aikanani muista viettäneeni iloisempia ja hupaisempia päiviä kuin noina ensi vuosina Syrassa asuessani. Totta on, että silloin olimme nuoruuden kukoistuksessa. Mutta muistanpa että vanhatkin hilastelivat nuorten kanssa.

Aamupuoleen yötä tuli viimein hiljaa kahvilassa ja minä vaivuin uneen. Herättyäni aamulla ohjasin askeleeni Mavrogénin asunnolle, mietiskellen mitä hänelle sanoisin ja kuinka itseni esittelisin. Pelkäsin, mikä vastaanotto ehkä kohtaisi minua, ja epäilin onnistuisiko yritykseni. Kuinka suuri olikaan siis hämmästykseni, kun, oven auettua ja ennenkuin vielä ehdin lausua kysymystä, jota tiellä olin valmistanut, kuulin nais-äänen:

— Se on sen rouvan poika, sen poika! Ja alas riensi, juosten kaksi astinta erältään, tyttö, joka nämä riemulliset sanat huusi. Se oli meidän puutarhurin tytär. Hän oli päässyt pakoon Tinohon, Mavrogénis oli ottanut hänet suojiinsa palvelijaksi. Ei tämä eikä hänen sisarensa olleet suinkaan unohtaneet äitiäni; yksin tämän nimen maininta oli avannut heidän huoneensa oven köyhälle puutarhurin tyttärelle.

Kysyin häneltä, miten hänen isänsä oli käynyt. Tyttö parka ei tiennyt siitä mitään. He olivat muka eronneet sillä hetkellä kuin turkkilaisparvi oli hyökännyt maatalomme alueelle. Tyttö oli paennut muiden naisten kanssa, ja vanhus — niin tiesi Herra, elikö hän vai oliko kuollut.

Ja hän itki, vastatessaan katkonaisilla lauseilla minun kysymyksiini.

Astuin ylös portaita keveämmällä mielellä kuin millä olin ovea kolkuttanut. Jalo isäntä otti minua suopeasti vastaan, piti minua kodissaan, antoi minulle pyydetyn suosituskirjeen, puhui minulle virkistäviä sanoja ja täytti sydämmeni toiveilla ja lohdutuksilla. Hänen sisarensa ei väsynyt kyselemään minulta äidistäni ja Chiosta ja pakomme kovista kohtaloista. Oikeinpa ihastuin hänen sulouteensa ja ihmettelin hänen kaunista, herttaista muotoansa, vaan enpä häntä katsellessani aavistanut, että hän oli saapa paikan kansalliskapinan historiassa ja että hänestä kirjoja kirjoitettaisiin.

Tämän ystävällisen vastaan-oton muisto on sittemmin monasti, elämäni monellaisten vastusten kohdatessa, virkistänyt rohkeuttani ja tukenut horjuvaa luottamustani tulevaisuuteen. Ei tuo suosituskirje sitte perältäkään hyödyttänyt minua eikä minulla ollut Mavrogénin suojeluksesta mitään apua pyrintöihini. Mutta siveellinen tuki, myötätunnon ilmaus, ainoakin ystävällinen sana tai hymyily lohduttavat kipeää sydäntä enemmän kuin kaikki aineellinen apu. Jumalan armosta olenkin elämäni pitkällä radalla saanut monta tuollaista hyvyyden osotusta. Niin kauan kuin jonkun käy hyvin, ei hänellä ole aihetta panemaan arvoa lähimmäisen hyvyyteen; vasta kyynelten päivinä hän huomaa, kuinka ihminen luonnostaan on armelias ja aulis ja ottaa osaa kurjan hätään. Pahoja on sangen vähä maan päällä.

Seuraavana päivänä palasin Mykonoon suosituskirje povessani. Kun sitte muutaman päivän päästä sattui niin että eräs laiva aikoi lähteä Nauplion-lahteen, jätimme vieraanvaraisen saaren hyvästi ja läksimme koko perhe matkaan.