ENSIMMÄINEN LUKU.

Alussa vuotta 1821 oleskelin Smyrnassa. Olin silloin lähes kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Jo seitsemän vuotta aikaisemmin oli opettajani, isä Flútis, vakuuttanut isälleni, että olin oppinut enemmänkin tieteitä, kuin mitä kauppiaaksi aikova mies tarvitsee; ja isäni, joko vakuutettuna hyvän papin puheista taikka arvellen käytöllisen elämän koulua hyödyllisemmäksi minulle, ei antanut minun jäädä Chioon täydentämään opintojani, vaan otti minut mukaansa Smyrnaan, jossa ensin sain olla oppilaana, mutta vähän ajan perästä pääsin osakkaaksi hänen kauppaliikkeesensä.

Tällä välin Jumala siunasi meidän vaivannäkömme. Joka vuosi tilinpäätös osotti suuremman voiton kuin edellisenä vuonna, ja meidän kauppamaineemme karttui yhä enemmän Smyrnan markkinoilla. Muutoinkin — sen saatan sanoa ylpeydellä — isäni alusta alkaen oli omannut hyvän nimen ja puhtaan maineen, sillä hän oli mitä rehellisin ja tarkin kauppasuhteissaan. Minun täytyy lisätä, enkä sitä sano kiitelläkseni itseäni, koska kokemuksesta tiedän että, ken itseään ylistää, joko itse erehtyy tai tahtoo muita erehdyttää, vaan sen sanon lausuakseni pojallisen kiitollisuuteni, että menestykseni kauppias-uralla luen niiden perus-aatteiden ansioksi, jotka isäni hamasta lapsuuteni iästä juurrutti minuun.

Mikäli tulot karttuivat, laajeni vähitellen myös kauppaliikkeemme piiri ja samalla näköalamme väljeni. Keskuutemme ulkomaisten kirjeenvaihtajain kanssa Euroopassa ei enää riittänyt tyydyttämään kauppatoimiamme. Kaksi tai kolme nuorta kansalaistamme oli jo, kukin puolestaan jonakuna helleeniläisen kaupan Columbona, niinä vuosina asettanut majansa Lontoosen. Noiden voittopalkat häiritsivät meidän untamme, heidän esimerkkinsä viritti meissä kunnianhimoisia haluja hehkumaan, jonka johdosta jo suunniteltiin tuumaa, että minä syyspuoleen erään enoni kanssa siirtäytyisin Englantiin. Olinpa jo alkanut opiskella Englannin kieltä erään englantilaisen papin johdolla, jolta en kuitenkaan paljoa oppinut. Mutta ehk'ei se ollutkaan hänen vikansa. Etten vaan soimaa ensimmäisten opettajaini muistoa!

Sekä isäni, että meidän seuraamme kuuluvain sukulaisten ja ystäväin mieli niinkuin omakin mieleni oli yksinomattain kiintynyt kauppatoimiimme. "Veljesliitosta"[1] sekä kapinasta, jota puuhattiin, emme tienneet mitään. Tosin mekin kaikkien Helleenien kanssa epämääräisesti tunsimme jotakin hämärää halua vapauteen. Smyrnassa näimme Euroopalaisten uljaasti kohottavan päätänsä, ja salaisella katkeruudella onnittelimme noita itsenäisiä kristityitä kansoja; meillä oli muutamia hämäriä historiallisia käsitteitä Ranskan vallankumouksesta sekä muutamia sumuisia toiveita kansamme uudestaan-elpymisestä, jotka toiveet pääasiallisesti nojausivat Pohjasta päin odotettuun apuun, ja juhlapäivin yhteen tullessamme laulelimme mekin Rhigaan lauluja; mutta emme kuitenkaan edes aavistaneetkaan, että kansallinen kohina oli puhkeamaisillaan.

Me vietimme elämäämme tyynesti khan'issamme, päivät keskellä kirjavia tavaroitamme, yöt pienessä kammiossamme ylisillä, jossa isäni ja minä nukuimme. Sunnuntaisin kävimme säännöllisesti messua kuulemassa pyhän Fotinon kirkossa, toisinaan kävimme myös katsomassa joitakuita chiolaisia perheitä, jotka asuivat Smyrnassa. Harvoin, kerran tai kahdesti vuodessa, varsinkin pääsijäisviikolla, matkailimme virkistykseksemme seudun kyliin, ja silloin hengitellessämme raikasta ilmaa ja nähdessämme puita ja vainioita muistelimme Chios saarta ja maataloamme ja puutarhaamme, ja silloin ero kotilaisistamme tuntui meistä raskaammalta.

Näin päivät kuluivat ja aika vieri ja pääajatukseni kieri yhä vastaisen Englannin matkani ympärillä. Siinä uneni alati häälyivät ja ne olivat tosiaan kultaisia unelmia. Mutta äkisti rauha ja toimet, tuumat ja unet kaikki kerrassaan raukesivat.

Eräänä yönä alussa maaliskuuta heräsin säikähtyneenä. Olin unessani kuullut useita pyssyn laukauksia. Nousin istualleni vuoteelle, tarkasti kuunnellen ja tuijottaen pimeään.

Isäni nukkui sikeästi. Olikohan tuo vaan unen näköä? Ei! pif, paf taas, ja samalla hurjia huutoja. Herätin isäni ja kuuntelimme nyt kahden.

Kaiken yötä jatkui, vähä väliä keskeytyen, ampumista ja melskettä. Emme voineet arvata, mitä oli tekeillä. Ja kuinka saisimmekaan siitä selkoa? Utelijaisuus tahtoi kyllä viekoitella meitä menemään ulos, mutta pelko voitti utelijaisuuden, ja jäimme sisälle.

Aamun valjetessa astuimme alas khanin pihalle, jossa tapasimme muitakin sen asukkaita kokoontuneina, saman tuskan ja levottomuuden alaisina kuin itsekin olimme.

Khanit, niinkuin, lukijani, luultavasti tiedät, ovat tavallisesti raketut linnan muotoon. Ulkopuolella vahvat, korkeat muurit, jotka kehäänsä sulkevat nelikulmaisen tai pitkulaisen pihan taivas-alla; pihan puolella on kaikkien puotien ja asumusten akkunat ja ovet, yhteys muun maailman kanssa tapahtuu rautaportin kautta, joka yöksi suljetaan.

Kun vartiat aamulla avasivat portin, saimme tietää, että illalla oli tullut Turkkilaisille käsky varustautua aseilla. Siitä nuo yölliset pyssyn paukkeet ja huudot. Mutta mitä varten tuo asevarustus? Mistä vaara, joka tuon käskyn tuotti? Tuommoisia kyselimme ulkoa tulevilta, mutta emme saaneet tyydyttävää tietoa. Yksi sanoi Janitsharein nousseen kapinaan, toinen puhui Venäjää vastaan käytävästä sodasta; muutamat kuiskivat kapinasta kristittyjen puolelta.

Niin meni se päivä. Oli lauantai. Me emme astuneet khanista ulos, mutta sen portista näimme Turkkilaisia aseellisina ja tuiman-näköisinä kävelevän kaduilla.

Seuraavana päivänä tulimme tavan mukaan messua kuulemaan. Sinä sunnuntaina ei pitänyt saarnattaman, jonkatähden seurakunta kummastuen näki papin astuvan saarnastuoliin. Ei hän sinne astunut julistamaan meille Jumalan armoa, vaan lukemaan patriarkallisen pannakirjan julki.

Kuulimme kaikki kauhistuen hänen lukevan tuon pannajulistuksen hirveine kirouksineen. Kuulimme Sutsoa ja Ypsilantia mainittavan velkapäiksi ja kavaltajiksi.[2] Ymmärsimme että tarkoitettiin Vallachiassa ilmestyneitä kapinallisia liikkeitä sekä salaisia liittokuntia, ja silmäilimme toinen toistamme kirkossa: kyseltiin, kuiskailtiin ja oltiin epätietoisia.

Mitähän tuo pannaan julistettu kapina merkitsi? Missä oli liikkeen lähde? Tiesimme vaan, että Ypsilantia pidettiin Venäjällä suuressa arvossa, ja arvelimme sen johdosta, että oli syttynyt joku kapina, jota Venäjän puolelta kannatettiin jonakin venäläis-turkkilaisen sodan aiheena. Mutta kaikki nämä olivat vain epäselviä häälyviä arveluita, suuremmassa määrin kuin mitä tätä nykyä saatan oivaltaakaan.

Eipä Smyrnan Turkkilaisetkaan vielä olleet selvillä siitä, mitä oli tekeillä. He eivät vielä oikein älynneet, että "rajah" raukat[3] omin päin ryhtyivät kapinaan. He arvelivat vaaran tulevan Venäjältä. Kuitenkin heti alusta alkain heidän uskonvimmansa yltyi. Olihan sota käytävä uskottomia vastaan; joka kristitty oli siis vihollinen, joka rajah uhriteuras. Jo ensi päivästä aikain meidän näköalamme pimeni ja levottomuus ja pelko painoi mieltämme.

Nämä sanat levottomuus, pelko ovat jo usein livahtaneet kynästäni. Mutta miksi osottelisin urheutta, jota meissä ei ollut eikä saattanut olla? Älä hymyile, hyvä lukija, vaan muista, että olen Chiolainen, ja lue arkuuteni syntyperäni syyksi. Olisinpa silloin mielinyt nähdä sinua minun tilassani, jos luulet olevaskin urhea ja peloton.

Aseettomina, suojattomina, orjuudesta nöyrtyneinä, alttiiksi jätettyinä ensimmäisen tuimistuneen Turkkilaisen kiukulle ja puukolle, ilman vähintäkään toivoa oikeuden tai hyvityksen saannista, mistä me, Smyrnan khanin halvat kauppiaat, olisimme saaneet urheutta ja uljuutta? Ja mitä olisi uljuus meitä hyödyttänytkään?

Kärsivällisyyttä meillä ainoastaan oli, ja kärsivällisyyttä kysyttiinkin, sillä tästälähin elämämme oli alinomainen kuolontaistelu, pitkä marttyyrihistoria. Mutta kärsivällisyydelläkin on määränsä. Toisinaan se tyhjentyy, ja silloin sen sijaan astuu joko täysi uskaltamattomuus tai sankaruuteen vievä toivottomuus. Useat sankaruuden osotukset sekä Kreikan kapinassa, että ihmiskunnan historiassa, kirjoitetussa niinkuin kirjoittamattomassa, ovat luultavasti tämmöisen toivottomuuden tuottamia. Minua Jumala varjeli täydestä uskaltamattomuudesta, mutta luonto ei ole varustanut minua toivottomuuden sankaruudella. Kärsivällisyyteni ja toivoni ei ole koskaan peräti uupunut, ja siitäpä usein olen kiittänyt Korkeinta.

Muutaman päivää tuon mainitun pannaanpano-sunnuntain jälkeen menin aamulla juutalaisten khaniin korjaamaan rahoja kokoon. Olin jo saanut kerätyksi melkoisen summan ja kätkin poveeni pussin, joka sisälsi rahat, kun äkkiä kuulen huutoja ja jalankapsetta, näen kristityitä ja juutalaisia juoksujalassa tulvaavan meitä kohden. Ennenkuin juutalainen, jonka kanssa asioitsin, ehti sulkea oven, oli hämärä puoti täyteen ahdettuna hänen vapisevia uskolaisiaan. Katkonaiset lauseet, joita he kuiskailivat espanjalaisella murteellaan, eivät antaneet minulle mitään selkoa asiasta eivätkä rauhoittaneet mieltäni. Eivätpä he itsekään tienneet, mitä oli tapahtunut ja miksi pakenivat.

Kun melu oli tauonnut ja ulkona oli tullut hiljaista, avasimme varovasti oven. Vähitellen muutkin myymälät avattiin, ja niihin paenneet lähtivät ulos rohkaistuneina ja suusta suuhun levisi lopuksi selitys peljästyksen oikeasta syystä.

Kameeli, jonka selkään oli sälytetty puuvilla-kuorma, luiskahti ahtaalla batsarin tiellä ja särki langetessaan jonkun työpajan oven. Musertuneen oven romaus, kameelinajajan huudot ja sisällä olevain juutalaisten kirkumiset, kaatuneen kameelin ympäri keräytyvä väentulva, kaikki tämä käsitettiin yht'äkkiä metelin alkeeksi, ja siitä syntyi yleinen hämmennys, pelko ja pako.

Kun mielet tarpeeksi asti kiihtyvät johonkin suuntaan, silloin ei tarvita kuin kipinä ilmitulen leimuamiseen. Vähimmästä syystä silloin syttyy kamala kauhistus. Onnettomuudeksi oli kylläkin syitä olemassa tällaiseen mielten kiihkotilaan. Sillä Turkkilaisten äreys ärtyi päivä päivältä, he liikkuivat joukottain asuma-alueillansa ja jopa kuultiin heidän uhkailevan hyökätä kristittyjen päälle.

Minä en vielä tiennyt näistä mitään, enkä luullut sinä päivänä saavani kokea uusia mielenliikutuksia.

Sanoin juutalaisille hyvästi, panin takkini rinnan päältä kaksin kerroin, paremmin suojellakseni rahakukkaroa povessani, ja läksin palaamaan kotia. Mutta tuskin astuin torin pääkadulle, kun uudestaan kuulin huutoa ja kiljuntaa, ja ennenkuin vielä kerkesin mennä lymyyn tai ryhtyä muihin varokeinoihin, jouduin keskelle Turkkilaisten parvea, jotka juoksivat, paljaat miekat käsissään. Miten he eivät tallanneet minua maahan eivätkä surmanneet minua, sitä en vielä nytkään saa ymmärrettyä.

Tulva tempasi minut mukanaan. Minäkin juoksin heidän kanssaan. Siellä täällä sain potkun tai nyrkinkolhauksen, mutta juoksin, juoksin pelosta huumautuneena, yhtään tietämättä, minne menin tai mikä minulle lopuksi tulisi; enkä aatellutkaan näitä. Kaikki oli kuin unta, kauheaa unta. Minä tiesin varsin hyvin kaikki Smyrnan kadut, mutta mitä katuja tuossa kiisin, en nähnyt enkä nytkään tiedä.

Sen vaan muistan, että erään kadun kolkassa näin khanimme oven vastapäätäni ja tunsin sen. Se oli puoleksi avoinna. En tiedä, miten jouduin khaniin, kammiooni, lähelle isääni. Kaikki tuo on jäänyt sekaiseksi mieleeni.

Muistan vaan, että toipuessani makasin vuoteella selälläni raskaasti hengitellen. Isäni kallistuen pääni ylitse pirskotti päälleni kylmää vettä.

Muistan että tunsin raskaan painon povellani, vasta silloin juohtui mieleeni kukkaro. Pistin käteni poveen ja otin sieltä kukkaron esille.

Muistan isäni hymyilleen, kun kurotin hänelle kukkaroa. Tuota hymyilyä luulin silloin ilon ilmeeksi rahojen pelastuksesta. Mutta sitten kun itse sain lapsia, oivalsin sen oikean merkityksen.

Mitä minä nyt rahoista väliä pidän? Sinua, poikani, minä vain ajattelen! — Kas, se oli isän hymyilyn tarkoitus.

Isäni rakasti minua syvästi. Ei hän sitä minulle koskaan sanonut eikä näyttänyt hyväilyillä tai muilla hellyyden purkauksilla. Vasta hänen kuoltuaan, kun hän ei enää ollut vieressäni ja minä muistissani tähystelin monivuotisen yhteis-elomme vaiheita ja vähimpiäkin seikkoja, vasta silloin oikein ymmärsin ja arvoltaan arvasin, kuinka suuresti hän minua rakasti. Ja miksi niin? Siksikö, että meidän täytyy jotakin kadottaa, oikein oivaltaaksemme koko sen arvoa? Vai siksikö, että kovat onneni ja kärsimykseni vasta myöhemmin avasivat mieleni silmät ja laajensivat sydämmeni?

Vaan minnehän nuo Turkkilaiset riensivät? Sen sain jälestäpäin tietää. He pyrkivät "frankien"[4] asunnoille, pahat aikeet mielessään niiden asujamia kohtaan. Onneksi eräs pasha ehti heidän edelleen ja sai heidät hillityksi, ettei mitään turmatyötä tapahtunut sinä päivänä. Varsinainen hirmuvalta ei ollut vielä alkanut. Ja kuitenkin tuo meteli, tuo ensimmäinen aseellisten Turkkilaisten mielenosotus kristityitä vastaan, tuo minun ensimmäinen todellisen vaaran koettelemiseni, jäi muistiini piirretyksi ehkä elävämmin kuin kaikki, mitä jälestäpäin jouduin näkemään ja kokemaan.

Tuosta päivästä pitäen Turkkilaiset kävivät yhä julkeammaksi. Verta vielä ei vuotanut, mutta soimaukset, uhkaukset, tuimat katseet ja aseiden heristys olivat pelottavia lähestyvän myrskyn enteitä.

Mikäli kapinan henki yltyi, kävivät olot yhä tukalammiksi. Jokaiseen vapauden huutoon Helleenein puolelta vastasi Turkkilainen uudella uskonvimman purkauksella, kunnes vihdoin kaikki sulut sortuivat ja Turkkilaiset riehuivat raivostuneina, murhaten, ryöstäen ja vieden orjuuteen.

Tiedot eivät tulleet meille säännöllisesti eikä säntillisinä. Mutta kajahtipa kuitenkin tavalla tai toisella meidänkin khanimme hämäriin nurkkiin kansalliskapinan ensimmäiset täräykset. Niinpä saimme tietää Vallachian tapaukset, saimme kuulla, että Morea oli noussut vastarintaan, että Patraan arkkipiispa ja Peloponneson etevimmät miehet olivat astuneet liikkeen etupäähän, ja yht'aikaa saapui sanoma, että Hydra ja Spetsa olivat yhtyneet kapinaan.

Kun, muistissani palaten tuohon menneesen kunnian aikaan, harkitsen kutakin seikkaa erikseen sekä, silloisia tunteitani selitellen, pidän niitä jonakin heijastuksena sen ajan yleisestä mielipiteestä, niin päädynpä usein siihen johtopäätökseen, että saartemme osan-otto kansallisliikkeesen heti sen alusta asti vaikutti ehkä enemmän, kuin moni nykyään saattaa ymmärtääkään, kapinan leviämiseksi ja varttumiseksi. En sano tuota sen varsin suuren aineellisen avun vuoksi, minkä kreikkalaiset laivat toimesivat kansalle, enkä niiden loistoisain urotöiden vuoksi, joista uusi kuihtumaton kunnian seppele solmettiin helleenisen nimen ympäri. Ei; nämätpä näimme ja älysimme vasta jälestäpäin. Vaan heti alusta, kun me, jotka elimme etäällä kapinan tulivuoren suulta, kuulimme Hydralaisten, Spetsalaisten, Psaralaisten heiluttavan vapauden lippua, oivalsimme elävämmin sen, mitä nyt puuhattiin.

Hydran, Spetsan ja Psaran laivurit edustivat tavallaan näkyväisellä ja aistiperäisellä aineksella kapinan yleistä, yleishelleenillistä luonnetta. Useat heistä olivat näet tuttuja, useita katsottiin ystäviksi, heidän nimensä ja kasvonsa olivat tutut kaikissa satamissa, missä Helleenejä liikkui. Kun siis kuulimme, että nuo miehet, tuttavamme, ystävämme, taistelivat uskon ja isänmaan etehen ja olivat vannoneet joko vapautuakseen tai kuollakseen, innostuimme kaikki paljoa enämmin kuin kuullessamme Ypsilantin liikkeestä tai vieläpä Peloponnesonkin kapinoimisesta.

Juttelen taistelon ensi alkeista ja ensi mielivaikutteista. Sittemmin tuli uusia seikkoja lisää, joiden aiheesta tulimme tuntemaan meidän ja kapinoitsijain välisen siteen katkeemattomaksi. Turkkilaiset, kun kaikkialla tappoivat ja kiduttivat lapsia ja aseettomia miehiä, näkyivät pitävän huolenansa muistuttaa meille heimokuntamme keskinäissidettä, jos olisimmekin olleet halukkaat unhottamaan sen.

Älä, lukija, pahaksu että poikkeen aineesta syrjään. Vanhuksen käsi, totellen sydämmen pakotusta, viipyy mielellään tuolla nuoruuden päivissä, joihin niin paljo kärsimysten ja tunteiden muistoja on kertynyt. Aikeeni on kyllä supistautua kertomaan elämäni vaiheita. Mutta meidän kunkin elämä on vain pieni yhtönen, joka riippuu kiinni meitä ympäröiväin olojen kokonaisuudesta. Kuinka voisin aina erottaa halvan itseni keikahduksia sen yleisen tuulispään pyörteistä, jonka mukana se temmattiin?

Tästä syystä ja sentähden, että olen vanha ukko, en luultavasti saata olla syrjään poikkeematta muistelmiani kirjoittaessani. Mutta eihän sinun mitenkään tarvitse lukea minua päästä päähän, lukijani. Kun olit pieni ja hoitajasi kertoi sinulle satuja, kertoili hän tyydyttääkseen yhtä paljo omaa kertomis-tarvettansa kuin sinun utelijaisuuttasi. Monasti ehkä uni yllätti sinun. Mutta lapsen tyttö jatkoi juttuansa, ja unesta herätessäs kuulit kertomuksen lopun. Kas, senpätähden monesta sadusta muistat vaan alun ja lopun, itse tietämättäsi, miksi et muista keskikohtaa. Mutta minun omassa sadussani ei oikeastaan ole alkua eikä loppua, sentähden sopii sinun nukkua vaikka kohta. Et sinä keskeytä minua.

Ensimmäiset sanomat kapinasta saapuivat meille suuren paaston aikana. Millainen paasto ja millainen pääsijäinen tuo olikaan meille! Kävimme säännöllisesti kirkossa, varsinkin koska sillä matkalla sai uutiset kuulla. Nepä olivat usein valheellisia, tavallisesti liioiteltuja, mutta sittekin ainoat uutiset, mitä saimme. Älköönkä kukaan luulko, että huoli näistä vieroitti mielemme kirkollisista menoista. Päinvastoin! Uskonnollinen mieli oli silloin hyvin vireä; mielestämme kansamme vaivat niin sanoakseni pukeutuivat lihaan Kristuksen kärsimyksessä, ja Suuren viikon[5] yölliset juhlamenot kuvasivat seurakunnan sieluntilaa.

Suuren viikon keskivaiheilla levisi surkeita huhuja. Kerrottiin että Kostantinopolissa oli ihmisiä vangittu ja surmattu, tavaraa takavarikkoon otettu, jopa että useita kansan etevimmistä miehistä oli teloitettu.

Pääsiäispäivänä saimme tietää, että päätulkki Murúzis oli tuomittu kuolemaan. Näiden peräkkäisten surusanomain saattama kauhu peitti mustalla murhevaipalla Ylösnousemisjuhlan ilon.

Muutamain päiväin perästä tuli kamala kauhistava sanoma. Patriarkka oli hirtetty! Hänen ruumiinsa oli heitetty Juutalaisten häväistäväksi ja silvottavaksi! Tämäkös tieto viilsi sydäntämme ja hervostutti polviamme!

Kaksinkertainen tunne valtasi meidät; se kauhistus, jonka joka kristittyyn, joka Helleeniin synnytti solvaus, tehty patriarkan pyhälle persoonalle, kansan pyhälle päälle; ja se tunto, ettei meidän kenenkään henki enää ollut turvassa. Jos sulttaanin hallitus julkee pääkaupungissa näin kohdella kansamme päämiehiä ja ylimpiä, millaisten vaarojen alaisia olimmekaan sitten me halvat "rajahit" ja mitä meidän olikaan peljättävänä Smyrnan ja vielä enemmän Aasian Turkkilaisten hillimättömästä raivosta.

Joku aika sitten oli jo alkanut Smyrnan tienoille keräytyä suurin parvin sissisotureita, joita verenjano ja saaliinhimo oli vietellyt Vähän-Aaasian sisämaista. Pasha näytti kuitenkin vielä pitävän huolta asukasten turvallisuudesta ja sai pidetyksi nuo pedot ulkopuolella kaupunkia. Mutta heidän läheisyytensä kiihotti paikalla-asuvia Turkkilaisia. Nämät yltyivät päivä päivältä uhkaavaisemmiksi ja uhkauksesta käytiin toimeenkin. Usein käsi tapasi tikaria, tikari lähti helposti tupesta, ja monta viatonta haavoitettiin, jopa muutamia tapettiinkin Smyrnan kaduilla.

Mutta nämä olivat vain uhrin alkajaiset. Sittemmin tuli vimman juhlakemut, surmat, tulipalot, ihmisryöstöt, eikä ainoastaan kaduilla ja toreilla ja kristittyjen huoneissa, vaan vierasten konsulaatteinkin lippujen alla, jopa euroopalaisilla laivoillakin, joista pakolaisia sadottain laahattiin pois ja surmattiin. Mutta näistä sain vasta jälestäpäin tietoa. En nähnyt niitä omin silmin, enkä tahdo kirjoittaa muuta kuin mitä itse näin ja katsoin.

Sillä välin alkoivat useat jo ensi päivistä asti salaa paeta. Melkein joka päivä kuulimme, että joku meidän tutuistamme oli kadonnut näkymättömiin. Miten hänen oli käynyt? Lieneekö hän surmattu? Vai piilikö pelosta? Vihdoin hänen pakonsa tuli tietyksi. Pakenijain esimerkki ja päivä päivältä karttuvain vaarain pelko eivät herjenneet meitä kiusaamasta, isääni ja minua. Meidät valtasi vastustamaton paon halu. Emme aatelleet mitään muuta kuin miten pääsisimme pakosalle.

Mutta se asia kävi päivästä päivään vaikeammaksi. Turkkilaiset virkakunnat eivät enää sallineet "uskottomain" lähteä pois. Kerrottiinpa, mutta emme vielä tahtoneet sitä uskoa, konsulien saaneen käskyn karkoittaa vieraille laivoille paenneet niiltä pois. Emme uskoneet sitä, ja kuitenkin se oli tosi. Kaikeksi onneksi löytyi sentään konsuleita ja laivureita, joilla oli ihmissydän, jotka eivät tahtoneet ruveta teurasuhrein hankkijoiksi Turkkilaisille.

Noina päivinä saapui Smyrnaan isäni vanha ystävä, katteini Visvilis, joka kuljetti Venäjän-lipun alaista laivaa. Isäni hengähti keveämmin, kuin eräänä aamuna näki hänen astuvan sisään khaniin katsomaan meitä. Vanha laivuri tuli tarjoomaan laivaansa meidän käytettäväksemme. Kolmen päivän päästä, sen jälkeen kuin hän oli lastinsa purkanut, lupasi hän saattaa meidät ylitse Chioon.

Chioon! — minä huudahdin, kun isäni ilmaisi minulle päätöksensä. — Tokkohan siellä olemme turvemmassa kuin täällä?

Siellä olemme kumminkin kaikki yhdessä äitisi ja sisartesi kanssa. Joko pelastumme niiden kanssa, tai joudumme kaikki saman surman suuhun.

Sillä välin varustelimme lähtöä. Eipä kuitenkaan ollut aikaa suuriin varustuksiin emmekä sopimattomilla toimilla tahtoneetkaan ilmaista salaista hankettamme. Kauppatavaramme päätimme heittää Herran haltuun, saamatta jääneet saatavamme velkamiestemme omantunnon nojaan, jos nämät pelastaisivat henkensä. Keräsimme kokoon niin paljo rahaa kuin saimme, ja kolmantena päivänä me sykkivin sydämmin, laivurimme kanssa tehdyn sopimuksen mukaan, odotimme auringon laskua.