KYMMENES LUKU.

Viipymättä teimme Pantelin kanssa matkasuunnitelmamme ja läksimme sitte astumaan. Kuljimme pohjoista kohden, kylästä kylään; mädin myynti kävi kelpo lailla ja kukkaroni paisui paisumistaan.

Kun vihdoin pääsimme ylängöille, jotka ympäröivät "tasangon" ja näin kaupungin etäältä kiiltävän sekä toisella puolella olevain vuorten juurella koetin silmin erottaa sitä paikkaa, missä maatalomme oli, tunsin sydämmeni rajusti sykkivän rinnassa ja polveni vapisevan. Vuorelta, jolla istuin, näin jalkaini alla vehmaan lakean kentän loistavan aamu-auringon valossa, puiden keskeltä pilkotti kaikkialla valkoisia taloja ja majoja, mutta niiden liesiltä ei savua noussut ilmoihin. Ne olivat enimmäkseen autiot ja tyhjät.

Oikealla puolen, lähes puolen tunnin matkan päässä oli pyhän Minan luostari. Siltä kohtaa, missä olimme, ei näkynyt sitä, mutta ei mieleni tehnytkään mennä sen raunioita katsomaan. En etsinyt uusia mielenliikutuksia Chiosta, mielin vain suorittaa tehtäväni ja lähteä pois mitä pikemmin. En tahtonut nähdä kotimaani häviötä enkä sen hävittäjää.

Pantelis istui vieressäni syöden halpaa einettänsä, ja hänen aasinsa haki siinä likellä ruokaansa harvoista pensaista kivien välistä. Kahden kumppanini ruokahalu herätti sitä minussakin, ja Pantelin leipä ja oliivit sekä hänen suoran sielunsa luontainen iloisuus haihdutti murheellisen mielialani. Ennen pitkää matkueemme taas lähti liikkeelle.

Neochórin kylässä, johon päästyämme vuorelta alas pysähdyimme, oli, samoin kuin Tholón-Potámissakin, vielä runsaasti jälkiä todistamassa, että Turkkilaiset olivat siitä läpikulkeneet. Mutta tässä oli kuitenkin verrattain useempia huoneita pantu entiseen kuntoon ja korjattu ja ensi katseella näytti häviö vähemmältä. Kahvila, johon istuimme levähtämään, oli täynnä ihmisiä. Ei ollut kylässä Agaa eikä varusväkeä, josta syystä sen asukkaat elivät miltei vapaammin kuin muut, koettaen nykypäivän hauskuudessa unhottaa eilisen tuskat ja huomisen huolet ja vaarat.

Aikeeni oli viipyä Neochórissa pari kolme päivää saadakseni siellä kypsentää tuumiani, mutta kahvilassa kuulin uutisen, joka muutti päätökseni. Talonpoikain jutuista ymmärsin näet, että osasto Turkin laivastoa oli saapunut Tschesméhen ja että muutamain päiväin sisään odotettiin Konstantinopolista toisia laivoja; näiden kaikkien piti yhdistyä ja lähteä hävittämään vesiltä Kreikan laivoja. Täytyipä minun siis jouduttaa lähtöäni. Turkkilaiset olivat merellä samallaiset kuin maallakin. Voi niitä aseettomia laivoja, jotka joutuivat heidän käsiinsä, ja voi niiden onnettomia matkustajia! Heille maksettiin Miaúlin ja Kanárin voitot; nämä olivat ne valheelliset voitonkoristeet, joilla Turkin amiraalit koettivat peitellä häpeätänsä.

Mutta minulla ei ollut vähintäkään halua joutua mokomaksi voitonmerkiksi eikä ruumiillani koristaa minkään turkkilaisen laivan raakapuita. Minä tahdoin kaikin mokomin palata Tinoon, ennenkuin Turkin laivasto lähtisi liikkeelle.

Kutsuin Pantelia ja läksimme ulos kahvilasta. Aasi odotti sidottuna ulkona, kantaen selässään lekkeriäni.

— Pantelis, sanoin, jää sinä tänne myymään samminmätiä ja odota minua. Minä lähden vähä toisaalle.

— Minne lähdet?

— Lähden katsomaan maataloamme, Huomen-aamulla palaan.

Pantelis koetti saada minua muuttamaan päätöstäni, hän tahtoi tulla mukaani, muistutti minulle vangitustani Tholón-Potámissa, mutta en kuullut häntä. Suostuimme paikasta, missä tapaisin hänen huomispäivänä; sitten ostin kirveen, näyttääkseni työmieheltä, joka kulkee työn-ansiolla, ja jätin hänet hyvästi. Hän oli levoton ja täynnä pelkoa, mutta minä tunsin sydämmeni keveäksi. Aavistin edeltäpäin että onnistuisin.

Kävelin kylän portille päin, kirves olalla, kun avatun oven kynnyksellä näin miehen polttelevan, joka puolittain oli puettuna europalaiseen tapaan. Tunsin hänet kaukaa. Se oli Zenákis, isäni vanha ystävä. Hänen hiuksensa olivat näinä kahtena vuonna paljon harmenneet, kasvonsa olivat entistä synkemmät.

Hänen läsnäolonsa Neochórissa hämmästytti minua ensiltään, mutta muistin samalla että hänellä oli siellä tiluksia. Kuljin läheltä hänen ohitsensa, vaan hän ei tuntenut minua. Ja kuinka olisikaan hän tuntenut ystävänsä poikaa talonpoikaisen puvun alta!

Astuessani hänen editsensä olin kahden vaiheilla, ilmoittaisinko itseni vai enkö. Paras on, etten sitä tee — aattelin ja menin eteenpäin. Mutta muutamain askelten päästä kaduin. Mieleeni johtui kerrassaan koko Chiossa olomme aika, kun hän joka ilta kävi meitä katsomassa, muistin isääni, enkä saattanut mennä pusertamatta vanhuksen kättä ja sanomatta, että hänen vanha ystävänsä oli kuollut. Palasin ja seisahduin hänen eteensä. Hän taukosi polttelemasta ja tähysteli minua epäilevästi.

— Minulla olisi pari sanasta sulle sanottavana kahden kesken, herra — aloin minä.

— Käy sisään, poikani. Mitä tahdot?

Ja hän meni sisään. Minä seurasin ja suljin oven perääni.

— Etkö tunne minua?

— En. Kuka olet?

Mainitsin hänelle nimeni. Hän nosti kätensä kummastellen, tarkasti minua kotvan aikaa oikein tyynni ja tarttuen käteeni suuteli hän minua. En olisi luullut, että tuon kylmännäköisen ukon sydämmeen mahtui niin lämpimää tunnetta. Hän kyseli, miten meidän oli käynyt, kuinka pelastuimme; ja minä juttelin hänelle pakomme seikat ja kulkuri-elämämme vaiheet, isäni kuoleman sekä leskeksi jääneen äitini ja sisarteni oleskelun Tinon saarella. Kun hän kysyi minulta, miksi olin palannut tänne, ilmaisin hänelle salaisen aikeeni. Hän ei ymmärtänyt, kuinka uskalsin uhmailla moisen yrityksen vaaroja, hän kehotti minua luopumaan siitä ja palaamaan sinne, mistä olin tullut, ja nosti naurahtain olkapäitänsä, kun vastasin että päätökseni oli luja ja etten voinut mieltäni muuttaa.

Nousin ja jätin hänet hyvästi. Hän toivotti minulle onnea, syleili minua ja saattoi minut ovelle. Ennenkuin sen avasin, laski hän kätensä olalleni ja tahtoi uudestaan suostuttaa minua unohtamaan haudattua aarrettani ja rientämään Chiosta pois. Mutta suurin vaikeus oli ollut päästä tänne, missä olin. Kuinka siis palaisin näkemättä maataloamme?

— Sinä olet pannut sen päähäsi ja niin sen pitää olla — sanoi vanhus vähän närkästyneenä. — Olet isäsi poika. Ei hänkään ottanut kuullakseen neuvoja. Lähde siis! Jos joudut Turkkilaisten kanssa selkkauksiin — lisäsi hän leppeämmällä äänellä — niin ilmoita minulle. Konsulina on minulla jotakin valtaa ja saatan ehkä hyödyttää sinua. Jumalan haltuun!

Ja hän avasi minulle oven.

Aurinko kallistui jo laskusijoilleen, ja maatalollemme oli lähes kahden tunnin matka. Riennätin kulkuani, sillä tahdoin päästä sinne ennen yön tuloa. Johtotähtenäni oli se tuttu kukkulainen, jolla kirkkosemme oli, korkeine puineen, jotka kätkivät sen silmiltäni.

Astelin joutuisasti, kirves olalla ja mieli miettehissä. Ennen kaikkia ajattelin tulevaisuutta. Uskoin vakaasti löytäväni nuo kaksi säkkiä, ja harkitsin, miten möisin nuo kulta- ja hopeakalut, miten niistä koituvilla rahoilla siirtyisin perheineni Italiaan taikkapa Englantiin sekä millaista kauppaa siellä harjoittaisin. Ja mielikuvasimeni loi tulevaisen onnen kultakuvia.

Mutta mikäli lähenin ja illan varjot peittivät seutua, alkoi salaperäinen levottomuuden tunne vallata minua. Miksi tulin yksin? Miksi en sallinut Pantelin seurata itseäni? Olin katsonut varmemmaksi etten ottaisi häntä mukaani, peläten että saisin epäluuloja eleille, jos siellä ilmestyisimme kahden, minä ja toverini aasinensa. Yksin voisin helpommin luikahtaa lymyyn, urkkia oloja ja tiloja sekä puikahtaa puutarhaan; säkit sopisi minun lymyttää lehtoon kirkkosen viereen ja seuraavana päivänä tulla Pantelin kanssa niitä noutamaan. Mutta jopa kaduin ja olisin suonut Pantelin käyvän vieressäni. Uskallukseni alkoi horjua, mikäli toiminnan hetki läheni.

Mutta katumukseni oli liian myöhäinen. Seisoin jo puutarhamme muurin luona ja näin jo tieltä talomme yläkerran. Kas, tuolla on pikkukamarin akkuna, tuolla vanhempani makuusuojan molemmat akkunat, kas… vaan miksi muissa akkunoissa on rautasulut? Erehdynkö? En… Talossamme asutaan, siinä asuu Turkkilaisia? Ja minä katselen maantieltä outona ja muukalaisena sen seiniä ja urkin kuin varas sen ikkunoihin!

Mielin nähdä tarkemmin, mielin oikein ruokkia silmiäni vieraantumiseni surkealla näyllä, ja harpattuani senvuoksi puutarhamme vastapäätä olevan pensas-aidan yli nousin ylös viinitarhaan, jonka erotti maantie puutarhasta.

Viinitarhan rinne vietti jyrkästi alas, niin että sieltä taisi nähdä koko maatilamme. Talossa ja sen ympärillä ei näkynyt yhtäkään sielua, mutta puutarhassa vanha puutarhuri vaivoin kaiveli maata. Tunsin hänen oitis. Se oli oma puutarhurimme, vanha Jánnis, hän jonka tyttären tapasin palvelijana Mavrogénin huoneessa Tinossa. Voi kuinka ilahduin hänet nähdessäni! Eipä iloni sentään ollut itsekkäisyydestä vapaa, koskahan hänestä toivoin saavani luotettavan auttajan yritykseeni, ja minä toin vanhukselle suotuisana avun palkkiona sen riemullisen tiedon että hänen tyttärensä eli.

Vaan miten pääsisin hänen kanssaan neuvotteluihin? En rohjennut hänelle huutaa enkä astua puutarhan sisään. Mitäs siis muuta, kuin odottaa yön tuloa ja sitte salaa hiipiä hänen majaansa, ilmoittaa itseni hänelle ja rukoilla hänen myötävaikutustaan! Mutta entäs siihen asti?

Aurinko oli vaipunut vuorten taa, mutta kuulakalta taivaalta kajasti vielä runsaasti illan valoa. Oli kirkas keväinen ehtoo, maa lepäsi rauhallisena ja koko tuo hiljainen laakso henkäili onnellisuutta.

Olin vielä matkan päässä temppeliä ympäröivästä lehdosta, kun näin naishaamuja astuvan esiin puitten varjosta sekä niiden ympärillä lapsia juoksentelevan. Ne tulivat minua vastaan ylöspäin käydessäni enkä ehtinyt enää peräytyä, kun havaitsin niiden olevan turkkilaisnaisia. Heitä seurasi musta-ihoinen eunukki, jota maata-laahaavalta puvultaan ei etempää voinut erottaa naisista.

Väistyin syrjään; vaimosto kulki sivuitse, lapset leikiten seurasivat. Yksi ainoa heistä, joka tuli muiden perässä, noin kahdentoista vuoden ikäinen tyttö, ei kisaillut muiden kanssa, vaan käveli hiljaa, pitäen kukkia kädessään, toinen rippui höllänä hänen kyljellään. Käydessään ohitseni pysähtyi hän ja silmäili minua. Minä jatkoin kulkuani.

Yht'äkkiä kuulen takanani sulavan äänen kuiskaavan nimeäni: — Lukis! — Ennenkuin ennätin ajatella että, jos kääntyisin, antaisin itseni ilmi ja joutuisin suureen vaaraan, olin jo kääntynyt takaisin ja näin tytön seisovan pari askelta itsestäni. Muut lapset juoksivat eteenpäin. Samalla kuin näki minun kääntyvän, heittäysi hän polvilleen. Tunsin hänet! tahdoin huutaa: Déspina! mutta hän pani sormensa suullensa ja kuiski, rukoilevasti katsellen:

— Pelasta minut, Lukís!

Ja kumartuen alas oli hän poimivinaan kukkia. Samassa kuului näet neekerin käheä ääni, joka palasi kokoomaan lampaitansa. Déspina nousi ylös ja riensi muiden lasten perään. Mutta minä, piillen puitten takana, seurasin kulkuetta edempää, kunnes näin mustan miehen avaavan puutarhamme oven ja vaimojen lasten kanssa menevän siitä sisään. Viimeiseksi meni Déspinakin. Sitä ennen katsoi hän taaksensa. Hän aavisti kai että minä seurasin hänen jäljissään. Hänen jälkeensä meni vaimolan vartija sisään ja ovi suljettiin.

Istuin puiden alle, pää käsien välissä, ja koetin koota ajatuksiani. Déspina Turkkilaisten käsissä, Turkkilaisten, jotka asuivat meidän talossamme! Kuinka tunsi hän minut kohta, ikäänkuin olis minua odottanut? Hänen kutsuntansa soi korvissani: — Pelasta minut, Lukís! — Kas, siinä se salainen maneetti, joka veti minua Chioon, katso sitäpä varten Jumala johti minua! Niin, minä pelastan hänet! Mutta kuinka? Ja siirryin tuumasta toiseen, hyväksymättä yhtäkään.

Sillä välin tuli yö, mutt'ei vielä pimeys. Kuun oli kuljettava kahden tunnin tie taivahalla, ennenkuin se kasvonsa kätkisi taivaan rannan taa; hitaasti se aleni, valaisten taivasta päälläni. Sen säteet, leikkien puiden lehdillä, loivat tuhansia haavemaisia varjokuvia maahan, missä istuin; niitä katselin ja kuulin koirain haukuntaa kaukaa taloista, sirkkain sirinää ympärilläni ja sammakkojen äänekästä motkotusta. Mieleni oli muualla; kuulin ja näin tarkkaamatta mitään; ja kuitenkin mieleeni painui iäkseni tämän hiljaisen yön äänet ja kukkien lemu ja kuutamon leikki puun oksilla.

Kun kuu oli laskenut ja pimeys peitti seudun, nousin, anoin Jumalan apua ja kävin tietä edespäin. En epäillyt enää, sillä tiesin mitä tahdoin. Tuumani oli suunnilleen valmis. Lähdin nyt vaan Jumalan avulla sitä toimeen panemaan. Oli pilkko pimeä, mutta kaikki oli minulle täällä niin tuttua, että olisin osannut vaikka ummessa silmin. Tultuani aitauksen perimpään päähän, hyppäsin muurin ylitse, joka sillä kohtaa oli alempi ja pääsin puutarhaan. Seisoin liikkumatta muurin vieressä, varoen että hyppäykseni kolina ehkä oli kuultu. Ympärilläni syvä hiljaisuus. Ei koiran murinaa, ei ihmisen ääntä. Ainoastaan muutamat askeleet erottivat minua puutarhurin asunnosta. Ovi oli suljettuna; mutta vedin salvan pois ja pääsin sisälle. Kuinka usein Olinkaan täällä pienenä käynyt, kuinka usein vanha Jánnis oli istuttanut minua polvelleen ja valituilla puutarhan tuotteilla tyydyttänyt lapsellista makeishaluani!

Maja oli pimeä, mutta kuulin nukkuvan vanhuksen tyynen hengityksen. Lähestyin häntä varpaisillani, mutta pelkäsin hänen säikähtävän, jos äkkipäätä unesta herätessään tuntisi minut. Polvistuin hänen viereensä ja lausuin hiljaa nimeni hänen korvansa juurella: — Jánnis, Jánnis, minä olen täällä, Lukís. Älä pelästy. Lukís.

Vanhus heräsi, pidätti hengitystään, mutta ei puhunut eikä liikkunut. Hän kai luuli uneksivansa. Panin käteni hänen käsivarrelleen ja sanoin uudestaan nimeni. Hän istuutui vuoteelleen, mutta hetki aikaa kului, ennenkuin hän toipui tunnoilleen. Hän tahtoi virittää tulta, mutta estin häntä ja jatkoimme pimeässä puhettamme. Hän värähteli ilosta, kun sanoin hänen tyttärensä elävän ja nähneeni hänet Tinossa, jonne me kahden yhdessä kohta palaisimme. Kerroin hänelle, minkä vuoksi olin tullut tänne maataloon, ja anoin hänen apuansa. Hän nousi heti, valmistihe hätäpikaa ja avasi majan oven.

Ennenkuin läksimme ulos, otin häntä kädestä kiinni ja kysyin:

— Kuka asuu maatalossamme, Jánnis?

— Nesíp Agan haaremi.

— Mikä se Nesíp Aga on?

— Eräs noiden Aasialaisten päälliköitä, jotka ovat sortaneet meitä.

— Ja itse hän ei asu täällä?

— Huomenna häntä odotetaan.

— Onko hänellä kristityitäkin naisia haaremissaan?

— Ainoastaan Kalánin tytär.

— Ja kuinkas Kalánin on käynyt?

— Turkkilaiset hänen tappoivat.

Muistin Déspinan murhetta kun kuljimme kirkolle vanhempaimme perässä. — "He tappavat isäni!" Hänen aavistuksensa ei siis ollut väärä, hänen isänsä oli saanut surmansa Turkkilaisilta. Ja minun isäni lepäsi haudassa Spetsan autiolla rannalla!

Läksimme majasta ja astuimme ääneti puutarhan perälle, tunnetun omenapuun alle. Osotin ukolle paikan, jonka vielä hyvin muistin. Olinpa vielä näkevinäni, kuinka isäni kaivoi kuoppaa, jonka partaalla molemmat säkit olivat. Puutarhuri iski maata kuokallaan ja koleasti maa kumahti joka iskulta.

— Kun eivät vaan kuulisi meitä, Jánnis. Hiljaa, hiljaa!

— Ei ole pelkoa, ja jos kuulevatkin, ei se haittaa. Luulevat minun kaivavan kuoppia sadevettä varten — sanoi ukko ja jatkoi työtänsä.

Aloinpa minäkin syrjästäni syventää kuoppaa. Ja siinä kun käsivarteni nousivat ja laskivat, kuului minusta vieno ääni kajahtavan korvissani: — "Lukís, pelasta minut!" Jokainen lapion pisto sanoi minulle samalla äänellä: "Lukís, Lukís!"

Äkisti kuului metalli kalahtavan metallia vastaan. Astuin kuoppaan ja rupesin käsin ajamaan siitä multaa pois. Puutarhurin kuokka oli reväissyt säkin. Nostin sen varovasti ylös ja laskin sen puun juurelle. Toinen säkki oli alla. Sen panin toisen viereen ja täytimme jälleen kuopan maalla.

— No nyt? — Kysyi vanhus.

— Nyt säkit selkään ja eteenpäin!

— Minne lähdemme?

— Neochóriin.

— Tie on pitkä ja yö synkkä.

— Sitä parempi, Jánnis. Sitten ei kukaan meitä näe.

— Mutta kuinkas pääsemme Neochóriin, nämä säkit selässä? Ja tämä on revennyt. Putoohan siitä tavarat maalle. Maltas, kun ma katson.

Ja Jánnis riensi juosten pois. Pian hän palasi, tuoden kaksi koppaa, pani yhden säkin kumpaankin ja peitti ne päältäpäin lehdillä ja ruohoilla. Kopat nostimme selkäämme ja läksimme liikkeelle.

Aamu alkoi juuri valjeta, kun päästyämme Neochórin kylälle istuimme kivelle tien viereen, vartoaksemme päivän nousua. Olin väsynyt, hartioitani ja käsivarsiani pakotti, kun en ollut tottunut niin painavaan taakkaan, mutta en välittänyt väsymyksestä. Yksi ajatus vallitsi mieltäni, yksi halu hallitsi sydäntäni, ja tunsin sen vuoksi olevani valmis uhmailemaan mitä vaaroja tahansa. Tahdoin pelastaa orvon tytön, joka oli apuani rukoillut.

Auringon noustua otimme taas taakat selkäämme ja jatkoimme kulkua. Vastuksitta pääsimme kylään ja menimme suoraa päätä Zenákin asunnolle. Tämä ei salannut mielihyväänsä, kun näki minun palaavan.

— Tervetuloa! — huusi hän. — Olethan asiasi hyvin toimittanut, joutumatta mihinkään rettelöihin!

Nähdessään Jánnin takanani kysyi hän, ken se oli. Sanoin: — vanha puutarhurimme.

— Tarjosit minulle apuas — minä jatkoin — ja pyydän nyt sitä.

— Mitä tahdot? Näkikö sun joku? Ajavatko Turkkilaiset sua takaa?

— Ei niinkään, mutta maatalossamme asuu Turkkilaisia ja heillä on orjana kristitty tyttö, jonka isä oli minun isäni ystävä. Tyttö näki ja tunsi minun ja pyysi apuani ja meidän täytyy hänet pelastaa.

— Kuinkas me hänen pelastamme? Eihän päähäsi ole pistänyt, että varastamme hänen?

— Että ostamme hänen — minä vastasin.

— Ja mistä saat rahaa siihen? Turkkilaisilla maksaa ihmisliha paljon, varsinkin kun se on nuorta.

— Rahaa minulla ei ole, mutta on nämä säkit, jotka Jumala auttoi minua saamaan takaisin.

— Mutta tavarat eivät ole yksin sinun omiasi; ne kuuluvat myös äidillesi ja sisarillesi. Ei isäsi sitä varten niitä kätkenyt, että käyttelisit niitä mielin määrin.

— Tuota ajattelin paljoa ennenkuin tein päätökseni. Mutta olin siitä vakaa, että en pahoita isäni sielua, käyttämällä hänen perintöänsä tällä tapaa, ja ettei äitini lausu minulle moitteita, vaan siunausta ja onnentoivotuksia. Mitä sisariini tulee, on minulla se luottamus Jumalaan, että hän sallii minun hankkia heille rikkaammat myötäjäiset kuin mikä heidän osuutensa oli näissä tavaroissa.

— Olet siis päättänyt antaa kaikki.

— Kaikki, jos pakko on.

Zenákin muoto ilmaisi että hän ei moittinut päätöstäni.

Hän kyseli ja sai kuulla minulta enemmän tästä tytöstä, samalla kuin hän tahtoi nähdä, missä määrin säkkien sisällys saattaisi tyydyttää Turkkilaisen vaatimuksia. Hän saattoi siis meidät ylisille makuu-suojahansa, jossa tyhjensimme säkit. Siinäpä vieri laattialle pieniä ja isoja lusikoita, lautasia, kuppeja ynnä monenlaisia muita kulta- ja hopeakaluja, jommoiset olivat sen ajan ylöllisyystavarana, kun taloihin ei vielä tuotu, eikä pöydille pinottu, enemmin näyksi kuin hyödyksi, Wienin ja Pariisin teollisuuden tuotteita. Silloin korukapineita oli vähän, mutta ne olivat kallis-arvoisia, ja mennen perintönä isältä lapselle, olivat ne jonakin reservivarastona eli hätävarana, johon sopi turvautua hädän hetkellä.

Pyysin Zenákia rientämään kauppoja hieromaan Agan kanssa, jotta kerkiäisimme lähtemään Chiosta ennenkuin Turkin laivasto vesille ilmestyisi, mutta ukko ei hätäillyt ja koetti hillitä minun malttamattomuuttani. Hänen kylmän ja jörömäisen pintansa alla sykki kuitenkin hyvä, jalo sydän. Samalla kuin hän väitteli niitä näitä ja laski pientä pilaa minusta, käski hän kuitenkin valjastamaan muuliansa ja lähti ennen pitkää maatalollemme.

Samalla kertaa minä riensin tapaamaan Pantelia. Pitkällinen poissa-olonsa kotikylästä alkoi häntä huolettaa. Kelpo miehen mieli liikkui alati hänen nuoren vaimonsa luona.

— Mitähän Paraskevi sanoo — hoki hän ehtimiseen. — Kai hän luulee meidän olevan perikadossa.

— Ole huoleti, Pantelis. Lupaan sinulle että olet huomen-aamulla kotonasi. Annan vaimollesi kaiken kaviaarin, mikä vielä on myymättä, sinun puolestas palkaksi perillisestä, jonka hän sulle lahjoittaa.

Kuinka hitaasti sen aamun hetket kuluivat! Enimmän ajan kävelin edes takaisin Zenákin puutarhassa talon takana, koettain mielessäni kuvailla mitä samaan aikaan lienee sanottu maatalossamme Déspinan vapaaksiostamista keskusteltaissa. Mitä Zenákis sanoi oli minun helppo arvata, vaan mitähän Turkkilainen siihen vastaili? Suostuiko hän tarjottuun vastikkeesen vai eikö hän tahtonut laskea luotansa kristittyä tyttöä, vaimolansa tulevaa koristusta muka? Ja poskiani poltti ja sisuni kuohui, nousin ja istuin taas ja jokainen kolina talossa, jokainen ääni kadulla tuntui minusta olevan yhteydessä Déspinan vapautuksen kanssa.

Vihdoin viimein palasi Zenákis eikä palannut yksin. Kuulin hänen haastavan pihalla turkin kielellä. Kuka oli hänen seurassaan? Tokko Aga? Toiko hän Déspinan?…

Pistäysin piiloon puitten alle, vastapäätä makuukamarin akkunaa, jossa tytön lunastimet olivat asetettuna. Kuulin Zenákin ja Turkkilaisen siellä puhelevan, mutta en eroittanut mitä sanoivat. Näin heidän lähestyvän akkunaa. Nesíp Aga, muhkeannäköinen mies, piteli kädessään hopealautasta ja näytti arvioivan sen painoa, samalla kuin Zenákis näytteli hänelle muita kaluja, joita hän piteli käsissään. Toiveeni siivestyivät. Turkkilainen aprikoitsee asiaa, ei hän siis kiellä.

He vetäytyivät pois akkunasta ja kuulin isännän äänen kun hän määräsi kahvetta tuotavaksi. Vähän jälkeenpäin kuulin pihaovea avattavan ja Zenákin hyvästelevän Agaa. Ovi suljettiin, vaan minä en liikkunut paikaltani. En rohjennut kysyä kuinka oli käynyt. Zenákis tuli ja löysi minut puutarhasta.

— Nyt on asiat selvillä, Lukís. Hän lähtee tuomaan meille tyttöä ja palajaa vielä tänä ehtoona.

Syleilin ukkoa kaulasta, suutelin häntä ja itkin. Miksi itkin? Tietääkö sydän miksi se sykkii? Ken osaa tutkia sielun syvimpiä tunteita? Déspinan vuoksi en ollut Chioon tullut; ja kuitenkin, silloin kuin odotin että hänen anastajansa toisi hänet minulle, tuntui minusta koko elämäni kohdistuvan tuohon tyttöön, ikäänkuin keskukseensa. En ajatellut enää aarretta enkä niitä suuria hankkeita ja toimia, joita siihen olin perustellut. Ajattelin vaan, kuinka suureksi riemuksi toisin orpotytön äitini sylihin.

Illempana palasi Aga tuoden Déspinan. Hän lähti yksin, Jánnin kopat juhtansa selässä. Hänen lähdettyään huusi Zenákis minua huoneesensa.

Sisäänastuessani juoksi Déspina minua vastaan. Hän tahtoi puhua, mutta ei saanut muuta sanottua kuin nimeni: Lukís, Lukís! Ja hänen kyynelensä valuivat. Ojensin hänelle käteni. Hän tarttui niihin ja tahtoi niitä suudella. Vedin hänet rinnalleni, mutta en uskaltanut syleillä häntä.

Vielä samana yönä läksimme Neochórista Jánnin kanssa. Pantelin aasi kuljetti Déspinaa, joka oli pukeutunut talonpoikais-tytöksi, turvallisuuden takia. Oivallinen Paraskevi vastaanotti meitä avoimeen syliinsä. Hänen miehensä toimesta tapasimme samassa satamassa, mihin Kefálas oli meidät saattanut, aluksen, jolla seuraavana iltana läksimme vesille. Myötäinen tuuli joudutti kulkuamme, niin että aamulla saavuimme terveinä Tinoon.

Äitini iloa, kun hän näki minut jälleen, ei käy sanoilla selittäminen. Hänen riemu-kyynelensä todistivat nyt mitä katkeria surun kyyneliä hän oli itkenyt poissaoloni tähden.

— En tuo sinulle kultaa ja hopeaa, rakas äitini! Katso, mitä tuon!

Ja näin sanoen työnsin Déspinan hänen sylihinsä. Äitini tunsi heti orpo-raukan ja sulki hänet vasten lämpöistä sydäntänsä.

Ryhdyin oitis kauppatoimiini, pannen uudestaan toimeen tuon kauppakumppanuuden, joka ensiltään oli tyhjiin rauennut. Siirryin sitte Syrohon, jonne pian myös siirsin perheeni. Jumala siunasi vaivojani niin, että saatoin myötäjäisillä varustaa ja naittaa sisareni kauppakumppanusteni kanssa. Neljä vuotta siitä kuin viimeksi Chiosta läksin, otin vaimokseni Déspinan ja äitini antoi meille siunauksensa.

Jonkun ajan kuluttua muutimme hänen kanssansa Englantiin.

Elämämme oli sitten tyyntä ja onnellista; mutta emmepä milloinkaan, varojenkin karttuessa meille, unohtaneet nuoruuden kovia koetuksia. Usein kun näen tyttäreni ja heidän pikkutyttärensä puettuina muodin mukaan sekä vanhan vaimoni koristelevan Euroopan pitseillä valkoisia hiuksiansa, muistutan hänelle sitä pukua, joka oli hänen yllänsä silloin kun saatoin häntä Pantelin aasin selässä, ja hymyilemme silloin molemmat ja kiitämme sydämmen pohjasta Jumalaa.

Viiteselitykset:

[1] Kreikaksi "hetária", v:na 1814 perustettu salainen liittokunta, jonka tarkoitus oli vapauttaa Kreikka Turkin ikeen alta.

[2] Ruhtinas Ypsilantis kävi Pruthin yli mennäkseen johtamaan kreikkalaisia kapinoitsijoita Moldauissa helmik. 1821. Kun tieto tästä saapui Konstantinopoliin, täytyi Gregorios patriarkan Sultaanin käskystä julistaa pannaan Ypsilantis ja Moldaun ruhtinas Michael Sutsos sekä kehottaa Kreikan kansaa pysymään nöyränä ja uskollisena.

[3] Rajah on Turkin alammainen, joka ei tunnusta Mahometin uskoa.

[4] Franki, Euroopalaisen nimitys itämailla.

[5] Suuri viikko = pääsijäisviikko.

[6] Tämä laivasto, yhtyneitä Hydran ja Spetsan laivoja, lähti sieltä 7 p. toukokuuta.

[7] Se tapahtui 27 p. toukok. 1821. Kydonian kaupunki Kretan saarella hävitettiin 4 p. kesäk. ja melkein samaan aikaan Smyrnan kristittyjen asunnot ryöstettiin. Kesäkuussa Turkin laivasto yritti maalle-nousua Samoon, mutta sen täytyi luopua hankkeestaan, sittenkuin Kreikkalaiset olivat siltä polttaneet 9 kuljetuslaivaa. Kypron verilöyly alkoi 9 p. heinäk. ja kesti 30 päivää. Tripolitzan kaupunki Moreassa joutui väkirynnäköllä Kreikkalaisten käsiin syyskuussa 1821; verityöt Makedonian Kassandrassa tapahtuivat lokakuussa.

[8] Turkkilaiset olivat teljenneet monta sataa talonpoikaa tähän luostariin ja vaikka olivat luvanneet heille amnestian, surmasivat he kuitenkin vankiraukat viimeiseen asti. — Saari, joka ennen kapinaa oli mitä kukoistavimmassa tilassa ja luki ehkä toistasataa tuhatta asukasta, oli jo vuonna 1822 täydellinen erämaa, jossa parituhatta henkeä eli. Muut olivat surmattu tai viety orjuuteen, paitsi kutka olivat päässeet pakoon. Näin onneton Chios, joka oikeastaan ei ollut kapinaan osaa ottanut, sai kaikista kovimman rangaistuksen.

[9] Kuvannollista puhetta = tuoden rauhan sanomia; sillä vanhassa Kreikassa suojan ja rauhan anojat pitivät olivipuun oksia.

[10] Niitä laulelee Kreikassa jonkun kuoltua nais-sukulaiset tai palkatut naiset. Itkuvirret ovat kansanlauluja, joita muistellaan sukupolvesta toiseen. Sävel yksitoikkoinen ja surullinen; laulajain on tukka hajalla y.m. surun osotteeksi.

[11] Turkin laivasto oli ankkurissa Chion edustalla. Amiraali vietti upseereineen komeita pitoja laivallansa. Yö oli pimeä, mutta laivasto oli kirkkaasti valaistu. Samaan aikaan hiipi kaksi kreikkalaista poltto-alusta Kanárin johdolla pitkin rantaa ja pujahti puoliyön aikana keskelle vihollisen laivastoa. Toinen iski amiraalin, toinen vara-amiraalin laivaan. Edellinen syttyi heti palamaan, mutta toinen poltturi pääsi kesken irti ja ajeli uivana polttoroviona Turkin laivaston keskellä, levittäen surmaa ja kauhistusta. Yht'äkkiä räjähti amiraalilaiva ilmaan ja hukkui väkineen. Silloin oli Turkkilaisten tappio täydellinen. Mutta poltto-alusten uljaat päälliköt ja miehet pääsivät veneissään turviin. — Psaralainen Kanáris, jonka ansio tämä loistava voitto oli, kuoli 1877 Atheenassa valtioneuvoston esimiehenä.

[12] N.k. harem, jossa tuo monivaimoisuudessa elävä Turkkilainen pitää vaimojansa.

[13] Hän pääsi Vallachian ruhtinaaksi v. 1776, Mutta 1789 Turkkilaiset syyttivät häntä maankavalluksesta ja hän mestattiin.

[14] Négris oli juuri Portin lähettiläänä lähtemäisillään Parisiin kun Kreikan kapina syttyi. Hän yhtyi heti liikkeesen ja toimi siinä tehokkaasti, kunnes kuoli 1824.

[15] 29 p. kesäk. meni Dram-Ali Sperchion virran yli 30,000 miehen kanssa, mutta 26 p. heinäk. tämä armeija hävisi mainitussa solassa likellä Korinthia. Vihdoin täytyi Nauplionkin antautua marraskuussa s.v., sittekun Kreikkalaiset ensin olivat valloittaneet Palamidion linnoituksen.

[16] Euroopalaisen nimitys itämailla.

[17] 1 grossi tavall. = 25 penniä.

[18] 8 p. lokakuuta 1822 ilmestyi Turkin laivasto Mykonon edustalle. Mutta asukkaat ampuivat sitä ja karkoittivat 100 merimiestä, jotka olivat nousseet maalle. Laivaston täytyi lähteä tiehensä, eikä yrittänyt muillekaan saarille astua, peläten aseellista vastarintaa.