SANOMALEHDEN LATOJA KIRJASINLAATIKKONSA ÄÄRESSÄ.

Mä olen vuohien paimen; niitä Mä satatuhatta riviin liitän, Lihavat vien sekä laihat, huonot Otukset, mustat ja lyijykuonot Niitylle, mi On paperi. Kesyinä kyllä ne käy nyt syömään, Vaan puskemaan ne jos saa ja lyömään, Ne kumoon maailman syöksevät Ja moneen kuhmuja iskevät.

Mä kyllä suljen ne karsinahan — Muut kahleihin panis karja-pahan — Mun vuohillani on jalat oivat, Yli aitain, portin ne kiitää voivat; Ei veräjää, Mi pidättää; Huonoimman mökin ja linnan luokse Ne riemuin rientäen syömään juoksee; On tietää melkein mahdoton, Ken niiden sarvilta säästynyt on.

Tuli säihkyy vuohteni sarviloista: Ne itse kuin tulitorni loistaa, Jäljistä niiden käy loiste moinen, Kuin yöllä paistaisi aurinkoinen, Sen mukaan vaan, Kuin ruokitaan. Neron mietteitä niiden on syödä tapa, Mut usein kyllä ne saa vain rapaa: Ne riistaa lypsävät toisinaan, Mut joskus rainta on tyhjä vaan.

Etäällä uhkuvi kanervista Hopealähde maan uumenista; Totuuden tytön on siellä valta. Jos vuohiani hän juottaa malttaa, Ne voimaa saa Vuort' murentaa. Vaan valhe myrkkyä usein tuottaa Lähteesen, vuohia sillä juottaa; Ne sitten kuin rakit puree vaan, Ja susi syöpi ne herkkunaan.

Nyt poika, niinkuin peikko musta, Tuo toimittajalta kirjoitusta. Huis, karsinastani vuohet ulos! Kai uutisista on oiva tulos. Sanomihin Sitä mahtuukin… Pyh, ilmoituksia turhia! noita Vain on nyt leivän hakijoita… Yks neiti kenkänsä kadotti, Yks metsänhaaskaajan konkurssi.

Tää takaperin nyt käy kuin rapu; Vaan ensi numero, siit' on apu; Mun vuohilaumani silloin lennä! Saat ajan kanssa sä kilpaa mennä. Siis ulos vaan, Pois maailmaan! Sanoma tietävi kaikki ratki, Se tietää tapahtumattomatki… Ei i:n sijahan, ä ystäväin, Ett'ei niin paikkahan joutuis näin!