METSÄN HALTIA
Reading edition
Kirj. W. Rydberg (1828-1895)
Björn, mies nuor, uljas ja uhkea, Ol' leveä harteiltansa, Ja muita hoikempi varrelta. Sekös keijut sai suunniltansa! Syysiltana lähti hän pitoihin, Valoverhonsa kuu loi oksihin. Yön tuuli vaan Kävi vinkuen, Yli kangasmaan, Läpi metsien. Hänet ahdistus outo saartaa. Hän metsää kaihtaa, on rauhaton, Ja katse taivasta kaartaa. — Mut puut ne huojuen kuiskii, Ja tähdet ne kiiluen tuikkii. Käy, käy, käy helmaan huokaavan hongikon!
Hän käy, hän tottelee käskyä, Hänen metsään mielensä palaa, Mut peikot yön, petos mielessä Läpi hongikon hiipivät salaa, Kuun säteistä, varjoista oksien, He verkon luo satasilmäisen. Risujoukossa Se väräjää, Joka puolelta Hänet piirittää. Jo he ilkkuvat uhriansa. — Heräs hukka ja ilves pesässään. Björn kuuntelee haaveissansa. Tuul' latvoissa honkain soittaa, Se kuiskivi, kiehtoa koittaa: Käy syvemmä, syvemmä metsään eksyttävään!
Kohu myrskyn vaikenee äkkiä, Kesäntyyneksi luonto saapi, Suolammen päilyvän äärellä Kukat lehmuksen lemuaapi. Risut, oksat metsässä rasahtaa, Hame harsoinen kuutamoss' aaltoaa. Käden pehmoisen, Poven valkean, Läpi varjojen Näet kohoovan. Sinisilmiin katsehes vaipuu. Ne lempeä leikkivät ikuista, Ja muistot mennehet haipuu. Ne unhoa, lohtua tarjoo, Utu-unelmin mielesi varjoo, Yön rauhassa, tuutivan, unisen hongikon helmassa.
Mut sydämen kerran kun haltia saa, Et konsa voi vapauttaida, Yön haaveihin sielusi halajaa, Et vaimoa lempiä taida. Nuo silmät öisessä lehdossa, Pois kutsuvat työstä ja toimesta. Ilon hymy ei näy Sun huulillas, Ja aika käy Yhä majassas, Mut lapsia löydä ei siellä. Sä vanhetut lietesi äärehen, Tupa autio vaan on vielä. — Muu ei sua lohduta, auta, Kuin kuolema varma ja hauta, Yhä kaiholla kuuntelet huminaa honkien.