LÄPI VERHOJEN
Reading edition
Hän ikkunalaudalla istuu Mun tyttöni vallaton. Ja valkea ikkunaverho Hänet puoliks peittänyt on. Väliin sieltä vaan kurkistaapi Tuo pienonen kutripää, Hän veitikkamaisesti katsoo Ja nauraa ja hymyää.
Voi, veitikka on hän suuri Ja viistoista vuotinen. Hän mailmaa vielä katsoo Kuin lävitse verhojen. On ruusunväriä verhot, Ja siksipä kaikki muu Myös hänelle ruusuiseksi Ja kaunihiks kuvastuu.
Vaan kuulehan tyttiseni, Jos verhot nuo poistetaan Kenties ei jäljelle jääkään Kuin mustaa ja harmaata vaan? Hän nauraa ja päätään puistaa. — Kai turhaa väitellä on. Ei uskois hän sitä sentään, Tuo tyttönen vallaton!