EDVI JA ELGIIVA

Historiallinen ballaadi-sarja Viidessä laulussa

Edvi, Englannin kuningas, Alfred suuren pojanpoika, oli rakastunut nuoreen, kauneudestaan maan mainioon Elgiivaan, jonka hän sittemmin myös koroitti kuningattareksensa. Mutta mahtava kirkollinen puolue, apotti Dunstan etupäässä, ei suosinut tätä liittoa ja sen toimesta lähetettiin Elgiiva ensin maanpakoon ja myöhemmin surmattiin, Edvikin kuoli nuorena hallittuaan ainoastaan lyhyen ajan 956 — 959.

1. Laulu:

EDVI KUNINGAS NÄKEE ELGIIVAN

Sadat hopealamput hohtaa, Ja valoa tulvivaa Salin korkeat kristalliseinät Tuhatkertaisna heijastaa.

Käy kahina raskaan silkin, Puhe virtana vieriää, Timantteja säihkyy ja katseet Ne kilvan välkähtää.

Vaan äkkiä vait'-olo valtaa Ja taukoovi kuiskeetkin. Kuningas, nuori Edvi, On astunut salihin.

Hän ylväänä tervehtääpi, Salin ympäri katseen luo, Ja parvessa kaunotarten Sen hetken viipyä suo.

Vaan tuolla ken — oven suussa? -— Noin silmätkö pettää vois! Ah, onhan kuin pyhä neitsyt Alas taivaast' astunut ois!

Kukan vartena norjana kohoo Siro vyötärys hentoinen. Voi, välkettä kultakutrin Ja suloa silmien!

»Ah, Dunstan, tuonne katso, Tuon impyen tunnetko? Hän muista eroittuupi Kuin tähdistä aurinko!

»Vai etkö, — no, vähät siitä, Hän sentään, ma vannon sen, Vaikk' kerjäläinenkin oisi, On hengetär sulouden!

»Sävel tulinen, tenhosa soios, Ja kantelo helkkykään! Kun kuningatartaan Edvi Käy tanssihin pyytämään»

Ja kaikkien katsellessa Hän astuvi immen luo: »Sua, kaunis tuntematon, Mun tanssihin viedä suo!»

Tytön poskella puhtahalla Puna polttava hehkuaa, Ja kainona, vitkastellen, Sinisilmät hän kohottaa.

Sadat katsehet seuraa heitä, Ylt'-ympäri kuiskaillaan, Mut ääneti, lumottuina He toistaan katsovat vaan.

Ja soiton soidessa kuuman Hänet Edvi tanssihin vie. Voi, sorja, hento Elgiiva, Kuin liukas on tuo tie!

2. Laulu:

EDVI ELGIIVAN LUONA

Pois hatun heitän ja kauhtanan Ja purppuramanttelin. Kas noin! Nyt poissa on kuningas, Vain orjasi olenkin. Ah, raskasta olla, tyttöni, On valtias suuren maan, Ja hallitushuolia muistaa, kun Sydän lemmelle sykkii vaan.

Tuo jakkara jalkaini juurehen! Pää painaos polvelle mun. Näin istua iltakaudet voin Ja katsoa silmiis sun. On suuressa mailmassa vihaa vain Ja juonia, valhetta. Mun mailmani sun on sydämes, Se on pieni ja valoisa.

Tuo Dunstan — vaalenet tyttöni? Sanaa tuotako kauhistut? Elgiivanko korvihin ehtineet On joutavat juoruilut? Pyhä Dunstan korskea kyllä on, Kyyn kätkevi povessaan; Mut jälkeläistäkö Alfredin Masentaisi hän milloinkaan?

Yhä pilvi on tyttöni otsalla, Kun poistaa voisin sen! Ota harppusi, lapsi, seinältä Suo sointua sävelen! Sitä kuullessa nukkuu pelko pois Ja uinuvi aavistus. Sydämessä vain lempi on valloillaan Ja riemujen runsaus.

3. Laulu:

DUNSTAN

Yö saapunut on. Kellot Glastonbury'n [luostari Lontoossa] Jo kahdentoista lyönnin soittivat. On tulet sammuneet. Vain kirkossa Edessä kuvan pyhän neitsyen Ikuinen lamppu luopi valoa.

Mut luota luostar'-muurin korkean Majasta matalasta, kurjasta Myös valo välkähtelee. Polvillaan Ääressä krusifiksin rautaisen Mies kumarassa ompi. Vartaloa Verhoopi munkkikaapu karkea, Rukousnauhaa sormet kiertelee, Ja kasvot kalvaat tuohus valaisee.

Nuo kasvot muistaa kerran nähtyään. On niihin intohimot, kärsimykset, Salaiset pyyteet, itsekidutus Leimansa luoneet kulumattoman. Silmissä tuli palaa sisäinen, Niin tuima, sammumaton, kiihkeä, Kuin tuhaks vois se polttaa ihmisen.

Vuoskymmen sitten — kuinka toisin Dunstan! Sai silloin silkkivaippa loistava Sun uljaan vartalosi verhota. Mies paras olit tanssin pyörtehissä, Pidoissa, juomingeissa ensimäinen. Saleissa hovin korskeana kuljit Sydämet sytytellen katseellas, Ja silmät kaunihit sait kyyneliin Sulavin sormin sitraa soittaissas.

Ken muistais aikaa tuota? Ollut, mennyt Ja unohdettu on se kauvan sitte. Nyt »munkkein ruhtinas» vaan tunnetaan, Nyt olet »pyhä Dunstan». Hurskautes On kuulu kautta kaiken Brittein maan!

Jo päättyi rukous. Hän kolmasti Hartaana ristinmerkin tekevi Ja sitten istuu pöydän äärehen, Kädessä kirja, johon himmeästi Seinältä sattuu valo tuohuksen.

Mut tänä iltana ei luku luista, Niin levotonna ajatukset lentää, Ja katse rauhatonna harhailee.

Paavilta äsken salaviesti saapui: »Nyt, Dunstan, toimeen tulee ryhtyä! On aika Rooman valtaa lujittaa. Kuningas nuor on, lapsi melkein vielä; Min kirkon hyväks teet, on oikeaa.»

Yhäti himmeämmin tuohus hehkuu, Ja kirja huomaamatta putoaa, Mut silmiin munkin outo säihky saa.

»Niin, nyt on aika! Toimeen viipymättä! Mun suunnitelmain, kauvan valmistettu Ei oikun vuoks saa tyhjiin raueta. Jo vähitellen, varovasti olin Käsiini koonnut vallan ohjakset, Ja nyt ne naisen tähden kadottaisin. Ei, kautta taivaan! Ensi työksi heti Elgiivan täytyy pois. Tuo sinisilmä, Kiharatukka noita kujeillaan Kuin verkkoon vanginnut on kuninkaan. Enemmän häntä kuunnellaan kuin mua. Ei sovi se. Mun valta olkohon. Ken väisty ei, se turman oma on!»

4. Laulu:

TUOMITUT

On koossa jo neuvoskunta. — Kuningas yhä viipyy vaan. Hän missä on? Mitä tehnee? Näin salissa kuiskaillaan. Etumaisena istuu Dunstan, Tuo munkkien ruhtinas. On uhkaava katse hällä. — Yhä viipyy vain kuningas.

Olis istunto aikoja sitten Jo täytynyt aloittaa. Pyhä Dunstan vihdoin ei malta, Ylös seisaalle kavahtaa. »Hyvät herrat! Se liikoihin käypi, Kautt' taivaan vannon ja maan! Lopun saakoon leikki, ma itse Käyn puheilla kuninkaan!»

Taas kuluu hetki, ja saliin Pyhä Dunstan jo palajaa. Vihan pilvi on otsallansa, Se myrskyä ennustaa. »Ma kuningast' etsimään lähdin, Kenen, luulette tapasin? Pojan velton, hekkuman orjan, En valtiast' Englannin!

»Elgiivansa kanssa kaksin Taas näin hänen istuvan. Hän hallitustoimet heittää, On pauloissa lumoojan. Te semmoista sallitteko? Se häpeäks maallemme on. Elgiiva, tuo noita, jo ammoin Olis ansainnut rovion.»

Melu salissa nousee, kiihtyy. Luo Dunstanin tunkeillaan. »Roviolle Elgiiva!» — »Alas, Alas kuningas!» huudetaan. Pyhän Dunstanin huulille hetkeks Hymy näyttävi hiipivän. Mut sitten äänensä jälleen Yli kaikuvi hälinän:

»Hyvät herrat! Nyt kuunnelkaatte! Tää ehdotukseni on: On Edvin suostua pakko Maan, valtansa jakohon. Hän kanssahallitsijaksi Saa veljensä Edgarin, Elgiivan ensi laiva Vie rannoille Irlannin!»

Sata-ääninen hyvähuuto Salin seiniä kaiuttaa. »Alas kuningas!» — »Eläköön Dunstan!» — »Pois velho karkoittakaa!» — »Nyt kuninkaan luo ja hältä Tili töistänsä vaaditaan!» Pyhä Dunstan joukkoa johtaa, Hymy voittosa katseessaan.

5. Laulu:

ELGIIVAN JÄÄHYVÄISET ENNEN MAANPAKOA

Edvi, mun kuninkaani, Herra ja ruhtinas! Itkeä suo mun hetki Vasten sun poveas.

Noin, nyt kyynelet pyyhin, Tyynenä hymyän, Kärsimään oppi Elgiiva Koulussa elämän.

Lempiä, uhrautua, Nöyrtyä osani on. Kaikkihan naiset saimme Samaisen kohtalon.

Edvi, mun kuninkaani, Herra ja ruhtinas! Jäähyväisiksi ma kiedon Käteni kaulahas.

Edvi, vaikk' uhrina lemmen Varahin sorrunkin, Lemmen voima se kestää Ajoista aikoihin.