YHTEISKUNTA.

Pois kirous maastamme!

Yks' voima on, jota inhoan Niin syvään, kun ihminen voipi; Se voima myrskyissä maailman Vain turmioks' salamoipi; Se voima on tuttuna kautta maan Ja huolta ja tuskaa se tuottaa vaan.

Se kylvää kyynelten kylvöjä Ja tuhanten onnen se murtaa, Se riistää lapsetkin äidiltä Ja vaivojen vakoja uurtaa; Ja vaoista viljana nousemaan Saa syntiä, rikosta, tuskaa vaan!

Kas nuorukaista niin ylevää Ja elämän toiveita täynnä, Jok' isänmaata vois hyödyttää —. Voi, kuinka on hänenkin käynnä! Miss' on nuo toivehet kaikki nyt? Ken on ne sortanut, särkenyt?

Kas miestä ijässä miehuuden, Hän myöskin sen voiman on orja, Ja omaa liettänsä ryöstäen Sen uhriksi kaikki korjaa; — Mut vaimo ja lapset ne surra saa Ja kärsiä puutetta katkeraa.

Ja katso suojia vankilan, Niin kolkon kolkkoja, vielä! — Oi kaikki surkeus maailman On yhtehen koottuna siellä: Kaikk' irstaus, valhe ja viekkaus Ja myöhäinen kalvava katumus.

Mut mikä syynä on kurjuuden Ja kaiken sen turmion juuri? Oi, voima se on tuo hirmuinen, Tuo kunnian ryöstäjä suuri; Sit' ihminen viinaksi nimittää, Mi himoja syömmehen synnyttää.

Siis kellä rinnassa sydän lyö, Mi riemuta voi sekä huolla, On tässä suuri, on pyhä työ, Min puolesta elää ja kuolla: Pois juoma se inhottu helvetin, Pois kirous maastamme hirmuisin!

Jyväskylän Työväen-Yhdistykselle.

Tää aik' on rientojen, yhdistysten — Tää aika — aika on liittojen; Huojentaa kuormia kärsimysten Se tahtoo lemmellä veljyyden. Mik' ompi onneksi armaan Suomen, Sit' tähtää aikamme yhteistyö; Valjennut maallemme on sen huomen, Ijäksi siirtynyt pitkä yö. —

On paljon kärsinyt Suomen kansa, On tuskat tuntenut tuhannet — On maansa höystänyt hurmeellansa, Voimansa uhrannut viimeiset. Kentillä Lützenin kerran voitti Se sankarimainetta ihanaa, Ja Siikajoen kun päivä koitti, Valaisi verta se, kunniaa.

Kun pani peltojen viljan halla, Maamiehen toivehet murtaen, Ei edes näljän ja vaivan alla Sit' tahranneet työt rikosten. Ei nälkäkuolema kauhuillansa Uljuutta kansamme murtanut: Sadottain haudaten kuolleitansa Se kesti kaikki — ei sortunut.

Se aik' on vierinyt aikaa sitten, Tää aika levon ja rauhan on. Tuost' yöstä tuskan ja hurmehitten Meill' aamu armas nyt noussut on. Sen valo kirkas nyt leimuaapi, Se vallan uudeksi olot luo; Nyt tieto, taidekin kukoistaapi, Työ kaikki hedelmät runsaat suo.

Ja kansa uhkuvi nuoruuttansa, Se innoin yhtyvi rientoihin; Se tahtoo koitella voimiansa, Sen miel' on jaloihin toimihin. Se tekee liittoja keskenänsä Ja yhdistyksiä perustaa, Ja puutteen poistaen keskeltänsä Vauraaksi itsensä kasvattaa.

Tää aik' on rientojen, yhdistysten — Tää aika — aika on liittojen; Huojentaa kuormia kärsimysten Se tahtoo lemmellä veljyyden. — Työväen yhdistys, työtäs hiljan Juur' alkanutta sä jatka vaan! Nyt kylvät siemenes, siitä viljan Käyt kerran runsahan leikkaamaan!

Käy viljan kylvöhön, joka kerran Työmiehen turvavi vanhuutta — Mutt' ota kanssasi pelko Herran, Es'isäin kilpi tuo ankara. Edespäin rientäös — ennallensa Isäimme jääköhön rikkaus, Niin, heidän uskonsa, rakkautensa Ja jalo itsehen-luottamus!

Tyttökoululaitoksen 50:tenä muistopäivänä.

6.11-1843-6.11.1893.

Runotar sirosiipi, vilpoisasti Leijaile tänne, kuni tapas on, Niin että soitto soisi ihanasti, Sopeissa helkkyis kielet kantelon! Nyt sull' on syytä soittaa riemuisasti, Kun tuhannet ne yhtyy ilohon: Puol' vuosisataa sitten Suomi jalon Soi tyttärilleen lahjan: tiedon valon.

Puol' vuosisataa sitten täällä aukes Tie naisellekin tiedon maailmaan, Ennakkoluuloin rautakahleet raukes, Ijäksi murtuivat ne ruostettaan. Elämä uusi sekä laaja laukes, Se kutsui naista työhön intoisaan. Ol' vuosisatain kaiho taustanansa, Vuos'satain toivo eessään loistossansa.

Vuos'satain kaiho taustana ol' hällä, Miljoonain ikävöimys totuuteen, Kun pilkka osana ol' henkevällä Ja naisen tie vei kuoloon henkiseen. Valoa sydämmellä lämpimällä Hän rakasti, — mut yön sai osakseen, Vaikk' Kantelettaremme helmivyötä Jo punoi hänkin, kulkein korven yötä.

Mut nyt on toisin. — Suomi tyttärilleen On lahjan suonut kuninkaallisen; Siks' ilo ouruaa nyt ylimmilleen, Sydämmet riemu täyttää tuhanten. Siks' ilon noustessa nyt sävelilleen Myös nousee kiitos valon Isällen, Hän ensimmäinen on ja viimeinenki, Häneltä totuuden saa ihmishenki.

Rakensi Kreikkalaiset totuudelle Ihanan templin kirkasloisteisen — Avoinna oli valonsätehelle Sen joka sivu, joka kulma sen. Me pyhitämme koulut totuudelle, On oppilaitos templi totuuden, Jok' oppiaine säteitä sen tuopi Ja valoa ja kirkkautta luopi.

Jo näitä temppeliä maass' on monta, Mi naisiakin tiedon tielle vie; Vain harvat muistaa aikaa auvotonta, Kun valohon ol' suljettuna tie. Mut että raskast' ol' se, toivotonta, Siit' tuskin kellään epäilystä lie. Ne sortui monet hämäryyteen, yöhön; — Me käydään riemuin valon suureen työhön.

Siit', isänmaamme, sulle armahalle Nyt kaikkialta lämmin kiitos soi; Asettaa tyttäres sun korkealle, Ne sua rakastaa ja ihanoi. Ja työllä hiljaisella, ahkeralla, Ne hartain mielin sua kunnioi; Sa Herran lahja korkea ja pyhä, Oo Herran siunaama sa aina, yhä!