VI.

LEMPI.

Kuin kuusen, koivun on kohtalomme.

Hän jalo, armas — jalompi muita, Hän täyden lempeni multa saa, Hänt' aatos etsii ja sydän kaipaa — Se häntä alati kuulostaa.

Kuin korven kuusi, tuo tumma, sorja, Se katsoo koivua laaksomaan, Se katsoo kaihoen, ikävöiden — Mut ei saa omaksi milloinkaan.

Kuin kuusen, koivun on kohtalomme; Et mua, armas, sa saada voi; Siks', yksin lemmin ja yksin laulan — Kai joutsenlauluni kerran soi!

Ystävää vartoessa.

Painu päivä lännen maille, Armas aurinko alene, Illan viehkeä hämyharso Maita, metsiä verhoile!

Tyynny tuuli jo tyveneksi, Rannan aalto sä raukene! — Ellös koivuni kaihoellen Suruvirsiä veisaile!

Oi, kun vierivi hetki muuan, Armas ystävä luoksein saa, — Sydänsuruni sulaa silloin, Kaiho kalvava katoaa.

Juhli — juhlios, puisto kaunis Ilta viehkeä ilakoi! — Luonain ystävä armas ompi, Jota syömmeni jumaloi.

Kesä-aamuna.

Päivä paistaa ja linnut laulaa, Puut ne kukkien vihannoi, Järvet hohtaa ja taivas siintää, Kirkonkellojen ääni soi.

Tuuli lehdossa hiljaa haastaa, Luonto lempeä henkäisee, Valkoperhoinen ilomielin Kedon kukkia suutelee.

Ja ma katselen tuota, impi, Kesäaamua ihaillen; Onhan armasta kaikkialla, Mutta syömmein on suruinen.

Oisit luonani sa, jot' aina Öin ja päivin ma aattelen, Eipä lauluni silloin oisi Eikä mieleni murheinen.

Ei, vaan lauluja lehdot kaikuis. Riemulauluja kaikuis ne; Niinkuin silmäni silloin loistais, Eipä aurinko loistele.

Mutta tuolla sa viivyt vainen Meren kaukaisen rannoilla, Siks' on silmäni tuike himmyt, Siks' on syömmeni kaihoova.

Sinisilmät ne loistavaiset Sydänkukille päivää soi, — Sielun aattehet jalot, suuret Lemmenliekin mun poveen loi.

Vuotten viertyä vielä kuulen Äänen armahan, heleän; Näen tuulessa hymyn, hellän, Näen katsehen lempivän.

Eipä valkene koskaan päivä, Jona häntä en muista mä — Aina sieluni syvyydessä Kuva kallis on säilyvä.

Kuin lammen laine.

Hiljaa, juuri kuin lammen laine, Syntyi lempeni ainoinen, Syntyi lämmössä kevätpäiväin Kera kaunisten kukkien.

Sitten versoen vienoisesti Loi se syömmehen' kukkiaan: Sulotoiveita, unelmoita, Iki-onnea ihanaa.

Sinisilmät ne loistavaiset Sydänkukille päivää soi, — Sielun aattehet jalot, suuret Lemmenliekin mun poveen' loi.

Vuotten viertyä vielä kuulen Äänen armahan, heleän; Näen huulensa hymyn hellän, Näen katsehen lempivän.

Eipä valkene koskaan päivä, Jona häntä en muista mä. — Aina sieluni syvyydessä Kuva kallis on säilyvä.

Hiljaa, juuri kuin lammen laine, Syntyi lempeni ainoinen, Syntyi lämmössä kevätpäiväin, Kera kaunisten kukkien.

Hiljaa, juuri kuin lammen laine Kuolee rantahan iltaisin, Kuoli syömmeni kukat kauniit, Iki-onneni ihanin.

Liki oon sua.

Liki oon sua, niin kuni koitar On aamua valkenevaa — Sun valjua, jaloa otsaas Mun silmäni hyväillä saa.

Niin rakas sä oot, kuni päivyt Ja kaste ne kasville on, Sä tuikkiva tähteni kirkas, Sä päiväni sammumaton!

Liki oon sua niin, kuni koitar On aamua valkenevaa, Niin liki — ja kaukana sentään, Kuin toivo on toivottomaa.

Myrsky-yöllä.

Viihdypä myrsky, oi viihdy jo, Ellös sa aaltoja nosta! Aallot ne vinhasti laivoa lyö; Hukkua vois se, kun musta on yö. Viihdypä myrsky, oi viihdy jo, Ellös sa aaltoja nosta!

Laivalla kultani kulkee nyt Vierasta maailman rantaa; Yökin on musta, ei tähtiä näy; Tokkopa koskaan hän takasin käy? Laivalla kultani kulkee nyt Vierasta maailman rantaa.

Tuiki ei tähdet, ei paista kuu, Murhe mun mieleni valtaa; Suojele, Luoja, mun kultoan' sä, Elämä hälle suo säteilevä! — Tuiki ei tähdet, ei paista kuu, Murhe mun mieleni valtaa.

Kyllä tok' kerran se kirkastuu Taivahan valoisa päivä! — Jumala armasta suojella voi, Siksipä laulun' jo riemuten soi: Kyllä tok' kerran se kirkastuu Taivahan valoisa päivä!

Taivas ja meri.

On taivas yllä Ja meri alla, Välillä ääretön avaruus. Ja ilma soipi Ja laine laulaa Sit' yhtä virttä, mi ain' on uus'!

Alussa ajan Nuo kaksi lempi Niin hellän hellästi toisiaan. Mut sitten kerran Vuos'tuhansiksi Eroitti Luoja ne toisistaan.

Siks' sinilaki Nyt yllä kaartuu Ja merta kaihoen katselee. Siks' meri laaja Se riehuu, raivoo — Tai silokalvona siintelee.

Ja siksi taivas Se pilveen käypi Ja iskee tulta ja kuolemaa. Ja meri ulvoo, Sen aallot pauhaa Ja kohti pilviä tavottaa.

Ne tahtois suistaa Tuon suuren juovan, Mi heitä peikkona vartioi, Ja saada lemmen, Autuuden auvon, Mi heille säihkyen salamoi.

Mut toisinansa, Kun tyynn' on ilta, Niin eron tuskan ne unhoittaa. Ja silloin taivaan Ikuiset tähdet Syvälti merestä tuikahtaa.

Ja mer' on tyyni Ja taivas kuulas Ja pyhä silloin on hiljaisuus. Ja ilma soipi Ja laine laulaa Sit' yhtä virttä, mi ain' on uus'!

Tai taivaan päivyt Kun kirkkautensa Yl' laajan, läikkyvän pinnan luo, Niin sille, sille Mer' säteileepi Ja sille tenhovan hymyn suo.

Ja silloin laineet Ilosta läikkyy Ja laulaa riemuista lauluaan. Vuos'tuhannetkin Näin lempi kestää — Se voima yksin on sillä vaan!

Näin mer' ja taivas Ne toivoo aikaa, Mi heidät ijäksi yhdistää. Ne vartoo, konsa Taas suuri Luoja Suo heille onnea, elämää.

Ei muista.

Ei muista lintunen talvisäitä, Kun suv' on täydessä kukassaan, Kaikk' kärsimykset se unhoittaapi, Sen laulu riemua helkkyy vaan.

Ei muista lainehet jäistä paulaa, Kun vapahina ne loiskivat, Ei konsaan luule ne jäätyvänsä Kun kukkarantoja kaulaavat.

Ja kesävaipassa valkovyöhyt, Kun hiljaa huojuen tarinoi, Ei muista, kuinka se lehdetöinnä Vilusta värjyen vaikeroi.

Myös min' en surujen säistä tiedä, Kun sinä luonani olet vaan; Valoisa mulla on sydän silloin, Käy riemun henkäys yli maan.

Agaavi.

Agaavi kasvi On omituinen, Vuos'kaudet se voimia kerää, Ja kylliksensä Kun koonnut ompi, Se äkkiä juur' kuni herää.

Ja ohdakkeinen Ja ruma kasvi Nyt loistavi kauneudessa. Sen ihmekukka, Niin suuren suuri, On verraton armaudessa.

Mut hetken lyhven Kukittuansa, Sen sammuvi tenhova loiste. Ja kukka kuihtuu, Agaavi kuolee — Ei kuki se konsana toiste.

Agaavin lainen Se sydän ompi, Jok' kukkia, lempiä voipi Vain yhden kerran, Jon syvyydessä Yks lempi se täytenä soipi.

Yks lempi, johon On elinvoima Kaikk' koottuna uhkuva, suuri. Ja kun se sortuu, Niin sortuu sydän — Ja sortuvi elämän juuri.

Kiertotähdet.

Kaks kulki kiertotähteä Loitolla toisistaan. Ei tienneet toisistansa; Ne kiersi, kiersi vaan.

Miljoonat penikulmat Niili' oli välillään, Kun avaruutta kiertäin Ne kulki väyliään.

Mut kerran — hämyharsoon Taas maa kun pukeutui — Tahdosta taivaan Herran Ne yhteen ohjautui.

Ja silloin kirkkahammin Ne loisti molemmat, Valaisten valoisiksi Maat öiset, varjoisat.

Ja silloin, silloin syttyi Myös heissä rakkaus —: Ikuisen lemmen auvo, Autuuden kaipaus. —

Nyt kulkevat ne taasen Loitolla toisistaan, Miljoonat penikulmat Eroittaa ratojaan.

Mut rakkaus ei sammu Se kestää eronkin, Se kolkon avaruuden Kirkastaa unelmin.

Yl' laajan sinilaen Nuo kaksi toisiaan Tähystää ikävöiden Kuin armas armastaan.

Kentiesi kerran vielä Ne osuu yhtehen — Kentiesi Herra heille Suo täyden autuuden.

Kevät.

Jo kevät armas jälleen Saa Suomehen, Jo tunnen hengittäissä Ilmassa sen. Ma näen: kaikkialla On elo uus', On talven lumikentill' Uus' ihanuus.

Helmillä herttaisilla Ne loistavat, Ei helmet valtain kruunuiss' Oo kirkkaammat. Ja puut ja pensaat alkaa Jo punoittaa; Kun viikko muuan vierii, Ne lehteen saa.

Ja silloin laulu kaikuu Taas lintujen, Ja poissa kaive, murhe On ihmisten. Ja vedenpintaan tuuli Luo väreitä, Ja ihmisrintaan luonto Luo lempeä.

Näin kevät kaikkialla Luo elämää, Sen voimastahan kaikki Taas heräjää. Vaan yht' ei kevät armas Voi kuitenkaan: Ei mulle konsaan tuoda Mun kultastan'.