V.

SYDÄN.

Syksyllä.

Syysmyrsky käy ja puisto paljastuu, Sen keltalehtiä nyt tuuli heittää, Miljoonittain ne maahan laskeuu Ja kesän kukkaset ne multaan peittää.

Ne hautaavat niin monta elämää Ja sulomuistoja ja unelmoita; Kas tuossa orvokin jo peittyy pää — Sen helpeillä näät hallan suuteloita.

Nuo viileet suutelot ne hiljalleen Elämän nesteet kukkaselta hyytää, Olosta oudost' uneen rauhaiseen Ne kukkaa pientä nukutella pyytää. —

Kun sitten kevään tullen kirkkaammin Heloittaa avaruuden kultakerä, Kun nousee nurmi, puhkee lehtikin, Taas silmänsä myös avaa kukan terä.

Siis painu, painu alle lehtien — Nyt alkaa pimeyden, vilun valta — Kun aikas nukut, nostaa ilmoillen Sun päivyt luminietostenkin alta.

Minäkin mielelläni nukkuisin Unelmatonta, tyyntä, syvää unta; Mut min' en saa — vaikk' kylmää vilukin — Mun peitoksen' ei sada vielä lunta.

Vuolteessa.

Toista tyynnyttelen — itse Tyyntyä en voi — Lohdutan, vaikk' korvissani Kauhunsävel soi, — Tuttupa tuo sävel mulle, Tuttu vanhastaan! Siksipä en siitä huoli, Soikoon, soikoon vaan!

Riistäköön se viimeisenki Ilon rinnastain, — Toivon, uskon, luottamuksen Vieköön kaikki vain! Ken ne kaikk' on kadottanut — Tyyni olla voi, Kauhunsävel eipä hälle Koskaan enää soi!

Sairaana.

Näin päivät pääksytysten Ma lepäellä saan, Elämä lyhyt ompi Ja näin se kuluu vaan!

Muut työssä toimii, hyörii Mun työn' on haaveilu; En kuulla saa, kun kutsuu Elämän taistelu.

Nyt uudet aatevirrat Käy yli kaiken maan, Sydämmet sytyttääpi Ne mahtivoimallaan.

Ja veljellisyys syttyy Ja syttyy innostus; On nuorten tunnussana Vapaus, valistus.

Paheista vapahiksi He pyrkii kokonaan, Valavat valistusta Asuntoon halvimpaan.

Mut päivät pääksytysten Ma lepäellä saan, Elämä lyhyt ompi Ja näin se kuluu vaan.

Yksin.

Oot yksin keskellä joukkion Ja pystyssä pääsi sä kannat. — Suot kurjien hihkua, temmeltää Ja käärmehen myrkkyä hengähtää. Oot yksin keskellä joukkion, Ja pystyssä pääsi sä kannat.

Kyyn henkii myrkkyä joukkio, Se mainehes tahrata tahtoo! Sun luontehes ehjä ja ylevä Se ongelma sille on hämärä. Kyyn henkii myrkkyä joukkio Se mainehes tahrata tahtoo!

Oot sille hämärä ongelma, Käsittämätöin kuni sfinksi! Miel' halpa ei tajua jaloa, Miel' köyhä ei sydämmen aarteita. Oot syvä, hämärä ongelma, Käsittämätöin kuni sfinksi.

Oot yksin keskellä joukkion — Mut pystyssä pääsi sä kanna! Suo kurjien hihkua, temmeltää Ja käärmehen myrkkyä hengähtää. Oot yksin keskellä joukkion — Mut pystyssä pääsi sa kanna!

Hiiloksella.

Täss' istun suojassani Ja katson hiilokseen, Se leimuaa, se hehkuu Ja hiipuu hiljalleen.

Noin sydämmessä mulla Myös tunteet vaihtelee, Ne leimuaa, ne hehkuu Ja hiipuu hiljalleen.

Kallioilla.

En mä viihdy suojassani, Siell' on raskas olla, Vapahana leijaella Lyst' on kalliolla.

Aava meri rintanani Rohkeutta antaa, Tuuli tuima tullessansa Laulusia kantaa.

Päivä kirkas heloitellen Surut kauas suistaa, Kevyisesti mielessäni Ajatukset luistaa.

Joudu, kevät kultahinen! Tuo'os kukkasia! Tuo'os, armas, tullessasi Laulun aineksia!

Sarastaessa.

Ilo elpyvi rinnassani, Kirsi sulavi syömmestäin, Surun allakin voin mä jälleen Luottain katsoa taivoon päin.

Tiedän: Valvovi Isän silmä, Lasta kaitsevi eksyvää, Antaa tähtösten viittaella Elon polkua hämärää.

Toivon tähtösten tuikkaella, Ett'ei harhahan lapsi käy, Joskin surujen sumuyössä Rasti raukalle ain' ei näy.

Ilo elpyi jo rinnassani, Kirs' on sulanut syömmestäin, Surun allakin voin mä jälleen Luottain katsoa taivoon päin.

Laineet.

Mitä laulavat laineet mulle, Mitä mielehen tuuli saa? Saako lempeä, riemua saako — Vaiko kaihoa katkeraa?

Sit' en tiedä — mut silmäin seuraa Sua, loistava lainevyö; Jos sä peittäisit mun! oi, oisko Mulla rauhasa unhon yö?

Enkö surua tuntis siellä Mailla Ahtolan ahnahan? Eikö murheiden muisto seurais Mua tuville Tuonelan?

Mitä laulatte laineet mulle? Miksi mieltäni hurmaatten? Ette lohtua luoda voisi, Ette lepoa sielullen.

Kesä-yöllä.

Hiljalleen nyt loiskivi lammen laineet, Mäntymetsän viehkeä humu soipi, Rannan rastas kuorohon myöskin yhtyy Lempeä laulain.

Luonnon verhoo kuulava hämyharso, Rauhan leima loistavi taivahalta, Hiljaisuus se kertovi sadoin kielin Armoa Herran.

Äsken luonnon virkisti sade taivaan, Voimaa uutta uhkuvi kasvikunta, Täydet tähkäpäät pian pellon kultaa Poistaen puutteen.

Katso, kuule ystävä! Öinen luonto Sulle syvät kertovi salaisuudet, Uskoo sulle, mitä ei päivä kirkas Konsana kerro.

Silloin elon himmeä arvoituskin Selviää ja rintasi rauhoittuupi; Tunnet, ett' on toimesi, matkas määrä Valkama valon.

Yksin maailmalla.

Ken koito yksin ja vierasna Saa liikkua maailmalla, Se on kuin kukkanen syksysään, Jon juuria hyytää halla.

Sen mielt' ei tajua yksikään, Se muille on vieras vento, Ja ihmisjoukkojen vilskeessä Se on kuni tähtilento.

Käy, syvä kaipaus rinnassaan Ja aatteita, unelmoita — Mut sydän itkevi, värisee — Ei tajua ykskään noita.

Ja silloin on, kuni kylmeneis Sydänhelpehet hienoisimmat, Kuin kellot soisivat lepohon Sydänkukkaset kaunihimmat.

Illan tullen.

Ilta tyyneksi jälleen saapi, Luonto viehtyvi uinailuun, Tuuli lehdossa kuiskuttaapi, Yhtyy lintusten laulelmin.

Rauhaa huokuvi maa, ja taivas Tyyneen järvehen kuvastuu; Synnin sortama maa niin kauniiks', Ihmeen kauniiksi kirkastuu.

Ehtoon enkelit hiljaa liitää, Rauhan siunaus huulillaan; Kastehelmiä kukat kiiltää, Kyynelhelmiä lapset maan.

Oi kuin ilta tää tyynen tyyni Olit muinen mun sydämmein; Rauhan siunaus, enkel' ehtoon, Anna hiljaa mun sielullein!

Järven rannalla.

Nuo illan ruskopilvet Veen kalvoon kuvastuu, Ja koko taivas sinne Sulosti kangastuu. Se on niin tyyni, kaunis Kuin muisto lapsuuden, Vain silloin tällöin hiljaa Värähtää pinta sen.

Oi jospa syömmen' oisi Noin kirkas, puhtonen, Jos kuvastaa se voisi Kuvoa ijäisen, Jos värähtämään saisi Sen aatteet puhtaat vaan, Sen tunteista ois suurin Rakkaus Jumalaan!

Nukkuos raudassa.

Luonto jo nukkuvi rauhassa. Nukkuvi talviunta; Hohtava hursti on peittona, Hursti on valkolunta.

Uinuvi suvinen sulous, Uinuvi orvonkukka, Lehtojen ilo ja armaus, Nuojuva nurmen nukka.

Poissa on pääsky ja leivonen, Käkönen kultakieli; Niiltähän sai ilon armaisen Alati ihmismieli.

Kaikki nyt nukkuvi, hiljaa on Hiljene sydän parka! Miksi, oi miks' olet rauhaton? Miksi sa olet arka?

Nukkuos, vaikka sun keväimes Kukkivi parhaallansa! Nukkuos, lumi sun kukkaises Verhovi vaippahansa. —

Talven lapsi.

Pilvilinnoja ihanoita Niitä yhä ma laadin vaan, Haaveilua ja unelmoita Elämäni on kokonaan.

Siksi näinkö ma uneskelen, Että talven ma lapsi oon? Kevätkukkia sikskö lemmin, Ett' on eloni kukaton?

Talven lapselle päiv' ei paista Eikä tuoksua kukatkaan, Kämäräistä on mailma hälle, Kylmän kolkkoa, tyhjää vaan.

Pilvilinnoja siksi laadin, Tuulentupia rakennan, Että niissä on kirkkautta, Kevättuoksua ainian.

Kerran.

On niin, kuin oisin levännyt ma kauan Ja nähnyt unta auvon ihanaa: Kuin taivaan kupukans' ol' tyyntä kaikki, Keväistä, lämpöistä ja kukkaisaa.

En huolesta ma tiennyt, kyynelistä, Kuin mitä itkee kaste iltaisin, Ja lehdon laulajat ne onneani Säesti raikkain, suloin sävelin. —

Mut sitten heräsin ja kylmä viima Puhalsi vasten otsaa, sydäntäin, Ja kyynelet nuo uness' unhoitetut Taas kiertää mulle salaa silmähäin.

Ja pois on kevään kukkaset ja lämpö, On elo kylmää, synkkää, pimeää; Vaan sinilaen kirkkaat, valjut tähdet Ne tunnotoinna yöstä välkähtää.

Yks' ajatus vaan mull' on mielessäni, Yks' toivo sydämmessäin asustaa: Ett' tuota samaa, samaa unta nähden Ma uudelleen taas saisin nukahtaa.

Järvellä.

Tyyni on järven kalvo, Tyyni ja loistava, Rantoja kuvastaapi, Taivasta siintoista.

Purteni velloo vettä, Kyntävi vakojaan. Vesi se kiehuu, kuohuu Juur' kuni tuskissaan.

Hetkinen vaan — ja taasen Tyyneksi järvi käy, Purteni piirtämistä Jälkeäkään ei näy.

Toisinpa sydän mulla. Suru kun särki sen, Vuosia vieri — mutta Haava on verinen.

Nähnyt olen.

Seisoi Moses Nebon kukkulalla, Kohti kaukomaata katsellen; Onnen, lupauksen ihmemaata Katsoi ikävöiden, kaihoen.

Sydän paloi sinne — mutta jalka Sinne konsaan astua ei saa. Hengittää ei Kaanaan kunnahilla Saa hän Kaanaan ilmaa tenhovaa.

Kaukaa vaan sit' tähystellä saapi, Kun jo kuoloon silmät sumentuu; Elämänsä suuri toivo raukee: Kaanaa kaukana vaan kangastuu. —

Minäkin oon seissyt kukkulalla Unelmaini maata katsellen; Nähnyt olen, kuinka kirkkaudessa Viittaili se riemuun autuuden.

Nähnyt olen — mutta hiljaa seissyt — Viittausta seurata en saa. — Tulikuvana on sielussani Unelmaini kaunis ihmemaa.