II.

MUISTO JA MAINE.

D.E.D. Europaeus.

Mies muinen kulki, kulki erämaita, Samoili salomaita laajoja. Hän etsi aartehia arvokkaita, Mut aikaa sitten unhotettuja.

Hän kulki, kulki kauas kotimaasta Aloille entisille kansansa; Nyt osa siitä siellä toimii, raastaa, On alle mahtavamman sortua.

Ja muukalaisena hän kulki siellä, Aarteita kadonneita etsien, Vaivansa unhottaen ihamiellä, Kun etsittäviään sai ilmoillen.

Ja tunne lämmin poltti povessansa, Kun käsissään hän piti aarteitaan; Oi, niissä ilojansa, surujansa Soi mennyt aika vielä haudoistaan.

Ja mailla syrjäisillä heimokansa Hänelle kertoi ihmetarinat; Syvästi tenhos hänen sieluansa Kullervo-laulut jylhän ihanat.

Niin, runoja hän etsi, lauleloita, Taruja etsi aikain menneitten, Ja löysi paljon, löysi ihanoita, Kalleita perintöjä isien.

Ja synnyinmaahansa ne sitten tuoden Jakeli löytöjänsä muille hän, Ja täysin käsin niitä muille suoden, Soi myöskin kunnian hän löytäjän.

Hän teki työtä hiljaa, uutterasti, Vaivaansa nurkumatta milloinkaan; Palkatta työskennellen loppuun asti, Ei palkaks' saanut kiitossanaakaan.

Ja nyt hän poissa on, on Tuonen mailla — Mies paljon työtä tehnyt poissa on — Mut hautansa on kukkasia vailla, On vallan unhotettu, hoidoton.

Näin usein käypi — mailma unhoittaapi Työmiehen uutteran ja hiljaisen, Mut hänen työnsä tuotteet kukoistaapi, Ne elää kautta kaikkein aikojen.

Kirjoitetta v. 1889.

Josef Julius Wecksell.

Kun kevätpäivän paiste pois jään ja lumen loi, Niin kutoi kevät joutuin se kukkahamostaan Ja laakson purot pienet ne riemuin ailakoi Ja suhisten ja soiden ne kilvan tarinoi Ja lintuparven kera, mi saapui laulamaan, Ylisti vapautta ja voimaa, nuoruuttaan.

Mut silloin hyinen halla se hiipi luikertain Ja hyytä, härmää huokui se lehtiin, kukkasiin. Niin monet taimet taittain ja kukat kellastain, Niin monet toiveet murtain ja ijäks surkastain. Näin huokui kalmaa luonnon se suoniin sykkiviin Ja huokui kalman hyytä myös soiton säveliin.

* * *

Tää tuho takatalven Sydäntä kirveltää, Kun kevään toivehista Niin monet häviää, Kun kuihtuu kukka kaunis, Mi suven sulo ois, Kun lehdon laulajista Niin monet kuolee pois.

Mut takatalven tiedän, Mi vielä julmemp' on; Ei ole luonnon halla Niin tyly, tunnoton. Se ihmissyömmen sortaa Suloisin toiveineen, Se ihmishengen syöksee Pois yöhön ikuiseen.

Ma tiedän tarun vanhan Sydämmen keväästä; Se oli koittaessaan Niin kaunis, sätevä. Jos tarun kuulla tahdot, Ma kerron sulle sen; Mut niinkuin syksy-yöhyt Se synkk' on, suruinen.

* * *

Muusain lemmikkinä muinen Nuorukainen yleni; Taivaan tuli rinnassansa Kallis, pyhä liekehti. Luonnosta ja elämästä Lauloi laulut kauneimmat, Ihmishengen kaipausta Kertoi runot ihanat.

Hän lauloi auringosta Ja kukkasista maan, Hän "Herran kasvitarhan" Kuvaili herttaisaan. Hän lemmen huolet lauloi Ja ilot nuoruuden, Ja kauneutta Suomen Ja sankar'-muistot sen.

Hän tunnon tyyntä rauhaa Ylisti lauluissaan Ja sielun tuskat tuimat Kertoili kaihoisaan. Hän näytti, mist' on apu Ja hoiva saatava, Kun mailman melskehissä On sydän murtua.

Ja niin monet toiveet silloin Liittyi nuoreen laulajaan; Kunnia ja maine viittoi Häntä taiteen maailmaan. Täynn' ol' mieli miettehiä, Sydän lämmin, hehkuva; Kevätaika oli sillä Ja se versoi lauluja.

Mahtavimmin kantelonsa Sävelet ne silloin soi, Kun hän draaman ikikauniin, Kun hän "Daniel Hjorth'in" loi. Sadat syömmet syttyi silloin, Syttyi toivoon ihanaan: Noin kun kevät runsas ompi, Mitä kesä tuottaakaan?

Mut ei kesä koskaan tullut, Tuli takatalvi vaan, Syömmen nuoren, rikkaan hyyti Kolkoksi kuin erämaan. Pyhä tuli sammui silloin, Hengen valo katosi, Kevät kuoli — kukat kuihtui, Laulut ijäks vaikeni.

Talon kolkon synkät suojat Kätki nuoren laulajan, Talo kolkko yhä vielä Kätkee ruumiin riutuvan. Laulunsa yl' maamme kuulut Hälle ovat oudot vaan; Kuni varjo, vainaja hän Liikkuu vielä päällä maan.

* * *

Tän tarun olen kuullut Keväästä sydämmen, Jon surmas takatalvi Jo sarastaissa sen. Siit' on jo monta vuotta, Mut talvi kestää vaan — Ei aurinkoa löydy, Mi sais sen poistumaan.

Johannes Takanen.

(k. 1885.)

Ei sulle onnettaret hymyelleet, Sun teilles kukkasia kylväen; Ei lemmittynään sua lemmiskelleet He riemujansa sulle jaellen.

Sä ankarasti nuorena jo vallan Sait tutustua elon myrskyihin, Kun kova onni henki hyisen hallan Sun toivos ihanimpiin kukkasiin,

Kun puute vaani sua saaliiksensa Ja taitehelta tahtoi ryöstää pois, Kun syömmes nuoren aatekuvinensa Tuo julma peikko vanginnunna ois.

Vaan kesken vastuksia toivoit vielä Ja katsoit luottain päiviin tuleviin, Ja luomisvoimallasi ihamiellä Loit eloa sa kylmään marmoriin.

Näin Suomi kunniaa sai pojastansa, Sen rakkaus ja taide sille soi — Nyt nimes povehensa peittää kansa Ja sua kiittää, lempii, ihanoi.

Mut suree, että nuorna vallan vaivuit Sa ennen-aikaisehen hautahan, Ett' alle puutteen silloin juuri taivuit, Kun onni sulle näytti viittovan.

Kun päivä viimeinkin sun huoles poisti Ja elon uuden povees viritti, Kun tulevaisuus toivollisna loisti — Niin silloin löysitkin sä hautasi. —

Taas Suomi seisoo huolipuvussansa, Sen äidinsydän murheellinen on; Näin jaloimmat silt' usein pojistansa Vie kesken työtä Tuoni tunnoton. —

Niin nuku siis, sa kaihoin kaipaeltu, Oi nuku unta tyyntä, rauhaisaa; Ihanat kuvat, jotka muovaeltu On käsilläs, ne tuntee isänmaa.

August Uotila.

(k. 1886.)

Nuorukainen, Suomi vanhimpasi Siunaava on aina muistoasi, Siunaava on nuorta eloasi, Vaikka varhain sorruit pois.

Elithän sä nimes aamukoiton, Saithan nähdä työsi ensi voiton, Kuulla sait jo mainees alkusoiton Kunniaksi Suomenmaan.

Vaikk' ei neros kauan saanut luoda, Ihanteitas maalles ilmituoda, Henkes kuvia ei monta suoda, — Lepäät kaihottuna sa!

Haudallas — ei kotikuusi siellä Huminoi, mi sulle kaihomiellä Suruamme suurta äidinkiellä Suloisesti kuiskoais.

Mutta tuuli, joka siivin liitää Halki ilmojen, se luokses kiitää, Tervehdyksen tuoden, kertoin siitä Maasta, joka kalliin on.

Suomen pääsky, ollen talvitiellä, Levähtäissään palmupuussa siellä, Sulle visertelee kaihomiellä Viestin synnyinmaastasi.

Silloin kuuntelee sun henkes heitä, Silloin muistelet sa armas meitä; Viestin sulta, tullen taivaan teitä, Tuopi tuuli, pääsky taas.

Uno Cygnaeus.

Tyynen meren rannikoilla, Metsiss' uuden maailman Kulki kauan, kauan sitten Poika kylmän Pohjolan.

Villin luonnonkansan kesken Omaa maataan muisteli, Siellä syttyi suuri aate Suomen kansan onneksi.

Ajatteli omaa kansaa Salomailla Suomenmaan: Miten voisi herättää sen Täyteen itsetajuntaan?

Miten saisi tiedon vedon Salomaiden sydämmeen? Miten kansaa veljyytehen? Miten hengen vapauteen?

Sitkan villijoukkoin luona Tätä mietti Suomen mies, Hälle haaveiluissaan väikkyi Suuri, lämmin kotilies'.

* * *

Vuodet vieri. Aate suuri nyt on toteutunut. Kotiliesi aikoja jo lämpöään on lieskunut. Salomaiden sydämmessä koulut kasvaa, kohoaa. Suomen lapset valistusta niissä innoin ammentaa.

Tuttuna ja armahana niissä äidinkieli soi; Hyvää, kaunista ja totta niissä nuoret ihanoi; Syttyy lempi tähän maahan, joka meist' on verraton, Jonka kuusta kuunnellessa meidän hyvä olla on.

Syttyy halu työhön, toimeen, uskallusta taisteluun Vastaan kovaa valtaa luonnon, vastaan valtaa sorron muun; Itsetuntoon heränneenä uinahtaa ei kansa voi, Eteenpäin vaan pyrkii, rientää, edistystä ahkeroi.

Helppo pyrkiä jo onkin, kotilies' kun lämmittää, Salon naiset valistukseen, sivistykseen ylentää. Kyllä katsoo Suomen äidit, ett'ei sammu milloinkaan Suomi-lempi sydämmistä nuorukaisten Suomenmaan.

Kotiliesi lämmin lieskuu, Aate suur' on voittanut, Siunausta, valistusta Tuhansihin kylvänyt.

Mutta hän, mi lieden laati, Aatteen suuren ilmitoi, Hän jo nukkuu nurmen alla Hälle taivas levon soi.

Nukkuu — mutta työnsä elää Kautta kaikkein aikojen, Uno Cygnaeuksen muisto Rakas on ja ikuinen.

Wolmar Styrbjörn Schildt.

(31.7.1810-31.7.1891)

Yks' yhdeksättä vanhus täytät vuotta, Yks' yhdeksättä — pitk' on aika tää. Se pitkä on; mut eip' oo suotu suotta Se sille, ken sen käyttää ymmärtää; Voi miehen työ ja toimi paljon tuottaa, Kun ikää on ja into lämmittää. Ja sull' ol' sydän täynnä innostusta Ja sull' ol' voimaa sekä uskallusta.

Kun olit nuori, silloin Suomen kansa Se sotavammojansa vaikeroi, Yö henkinen sit' uhkas kauhuillansa Kuin halla, joka viljan viedä voi; Vain hyljättynä kaukosaloillansa Tää kieli isiemme vielä soi, Ja synkältä se näytti onni Suomen — Mut kiitos Herran, maalle koitti huomen!

Ja nuorten työstä sille huomen koitti, Se työ se innosti ja lämmitti, Ja nuoruusvoimilla se esteet voitti Ja raivas tietä, mielet tenhosi; Taas kanneltansa Suomi armas soitti, Se laulut unhoitetut viritti, Ja Suomalaiset heräs horrostansa Ja tunsi olevansa Suomen kansa.

Se aik' ol' maamme armaan kevät-aika, Tek' innoin nuoret silloin toukojaan, Ja työn ja rakkauden pyhä taika Sai ihanasti touot nousemaan. Ja joskin huokui hyytä hallan aika Ja oli riistää viljan toivokkaan, Niin, siunauksensa kun taivas antoi, Se kasvoi, heilimöi ja heelmän kantoi.

Sin' olit yksi kylväjistä noista, Ja siitä kiitos sulle lämpöinen! Yks' olit uuden Sammon laatijoista, Mi tuotti elon uuden Suomellen. Se Sampo synkkyyden ja pelon poistaa, Kun uhkaa idän halla härmäinen; Ei hyytää meitä voi se, vaikk' ois mieli — Meill' ompi kansallisuus, äidinkieli.

Nyt olet yksin — suuret aikalaises On poissa, heille taivas levon soi — Taas näet pilvet synkät uhkaavaiset, Ne myrskysäistä sulle tarinoi — Mut soikoon sulle sanat heimolaises: "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!" Se päivä kyllä kerran vielä koittaa, Sill' yksin totuudell' on voima voittaa!