VIII.

MIETISKELY.

Etsiessä.

Kaikk', kaikki antaisin, jos jälleen saisin Laps'aikan' uskon varman, vakavan, Tuon uskon yksinkertaisen ja selvän, Tuon uskon lempeän ja rauhaisan. Sill' oli voima vaikka vuoret siirtää Ja voima oli taivaat aukomaan. Oi "Isä meidän" saattoi lapsen mielen Luo iki-isän valon valkamaan.

Kaikk', kaikki antaisin, jos jälleen saisin Laps'aikan' uskon varman, vakavan; Mut mailman rannalla mä, tyttö raukka, Jo aikaa sitten sain sen hukkahan. Nyt on niin ilotonta elämäni, Nyt on niin hämärää mun sielussain; Kaikk', kaikk' on mennyt: usko, toivo, rauha. Nyt eloni on etsimistä vain.

Mik' ompi Jumala? — niin kysyn koito, Hän onko henki, järki, kaikkeus? Henk' onko ääretön ja täydellinen, Korkeinko hyvä, totuus, valkeus? — Niin on hän — sit' ei kenkään voine kieltää; Mut mistä hänet löydän, käsitän? Maailmat kaikk' on hänen tekoansa Ja teoistaanhan tuntee tekijän.

Hänestä kertoo meret, manterehet, Hänestä avaruuskin ääretön, Hänestä kertoo myrsky kiiriessään Ja illan tyyni, tuike tähtivyön. Hän kaikkialla on ja kaikkialle Leimansa painaa, suuruuttansa suo! Mik' ompi ihmislapsi, jotta voisi Kohota hengen täydellisen luo?

Mik' ompi ihmislapsi? — Tomu, tuhka Ja maaksi maatuvainen on hän vaan. Mik' ompi ihmissielu — ihmishenki? Se Jumalasta ompi alkuaan. Se osa henkeä on ääretöntä, Osanen mailman kaikkisuutta on, Ja senvuoks' ikävöi ja vaiteloi se Ja haluns' ompi ikivalohon.

Niin ikävöi sa, sieluni, ja etsi Tuot' ääretöntä alkuhenkeä! — Tuo hämäryys, mi hänet sulta peittää, Se ehkä kerran poistuu, hälviää, Ja sijaan sen saa kirkkaus, ja usko — Varmempi lapsuutesi uskoa — On tähden kirkkaan lailla Isän luokse Sun kuolon kolkon kautta johtava.

Kulkija.

"Totuuden vuorelle monta tietä Ja monta polkua johdattaa", Ja monta sinne on pyrkijätä, Ja monta sinne on kulkijaa.

Ma raukka etsijä yössä kuljen — En löydä polkua yhtäkään, Yön sumu saartavi mun — ei tuiki Minulle tähtönen pieninkään.

Sytyttäis tähtösen pienen Herra, Mi saisi tielleni loistamaan, Niin sankka sumu se hälveneisi — Iloisna saisin ma astumaan.

Rantakallioilla.

Ma istun kalliolla Ja merta katselen, Soi kaukaa kumaellen Ään' kirkonkellojen.

Se kutsuu ihmislapset Jumalan huoneesen. Ma yksin täällä viivyn Ja istun miettien.

On tääkin Herran huone, Niin laaja, avara — Soi täälläin kiitosvirsi, Niin raitis, ihana.

On, niinkuin taivaan Herraa Rukoilis kalliot Ja lumi loistavainen, Mi peittää louhikot.

J taivas, sinervänä Mik' ylläin kaartelee, Ja meren laaja pinta, Mi loistaa läikkyilee.

Ja sydän rinnassani Se heltyy, ihanoi; Ja sielun syvyydessä Rukous hiljaa soi.

Ei tähtösiä tarvis.

Oi, iltaruskon maille Mun mielein halajaa, — Oi, sieltä murheellista Mä voisin lohduttaa.

Jos tähti siellä oisin Ma kirkas, loistoinen, Maan lapset viittoaisin Luo Isän ikuisen.

Jos ken se viittotieltä Pois yöhön eksyisi, Tien oikeanpa hälle Osoittais hohteeni.

Ei saisi hukkaan mennä Inehmo yksikään, — Vaan ylhäisin ja kurjin Sais onneen — elämään.

Mut tähtösiä taivas On aivan täynnänsä, Ja miljoonittain sentään Maan lapset häviää.

Ei tähtösiä tarvis — Mut rakkautta on, Mi johtais eksyväiset Totuuden tuntohon!

Suo Herra rakkautta, Suo väsymättömää, Tulista, pyhää, suurta Tukeemaan eksyvää!