III.

KOTI JA YSTÄVYYS.

B. F. Godenhjelm'ille 1.

(7.1.1890.)

Jo kevät joutuu, valon armas aika, Kevättä luoden mieliin ihmisten; Jo jään ja lumen poistaa lämmön taika, Mi huokuu yli merten, mannerten. Sulavi kirsi — koituu kylvön aika, Ja puut ja pensaat käyvät lehtehen, haloilla Suomen laulu raitis raikuu Ja ulapoilla Ahdin kannel kaikuu.

Ja viikko muuan vierähtää kun saapi, On kesä kukkaisa jo parhaillaan, Ja vainioita vilja kaunistaapi, Mi täysin tähkin heiluu herttaisaan. Maamies sit' tähystää ja riemuaapi: Siin' ompi palkka hänen vaivoistaan. Sen syksy hälle tullessansa tuopi, Se talvellakin hyvän tunnon suopi.

Näin luonnon laita — näinpä ihmisenki Oi hallakin on aika keväimen, On aika, jolloin herää ihmishenki Ja kokoo aineksia taltehen. Mi suurt' on, ihanaa — se enitenki Kylvääpi sieluun pyhän siemenen — Ajalla suven siemenet nuo varttuu, Ja syys kun saa, ne hedelmiksi karttuu.

Lie armas ollut sulla kevät-aika — Sa opettaja kallis, rakkahin, — Sun suvellas kun on niin kumma taika Hyveitä luoda nuorten mielihin. Tään laadit kodin, jot' ei murra aika; Valon ja lämmön loit sen suojihin. On paras paikka maailman tää vainen, Ja onnellinen tääll' on jatkolainen.

Ida Godenhjelm'ille.

Lämmin tunne täyttää Monet sydämmet, Sulle hartaat nousee Onnen toivehet; Jatkon tyttösarja Sua tervehtää Kuni arvokasta, Armast' ystävää.

Miten raivonneekin Elon myrskysäät, Rakas olet meille — Rakkahaksi jäät. Elämäsi onnen Taivas suojelkoon! Elämäsi kaiken Korkein siunatkoon!

B. F. Godenhjelm'ille.

(7.3.1893.)

Sopeihin saata kanteloni kielet, Runotar Suomen sinisilmäinen! Käy halki saloin, kierrä ilmapielet, Tuo suloa sa suvilehtojen. Kas, lämpöään kun hehkuu nuoret mielet, Niin sointuun pyrkii sanat sydänten. Sopeihin siis sa kanteloni laita Ja johda mua kohti runomaita!

Mun tehtävän' on tulkita, miks' täällä Niin herttaista ja armasta nyt on, Miks' riemu soipi niinkuin suvisäällä Ja joka miel' on kirkas, talveton. — Ei ole valtaa lumella, ei jäällä, Kun kevät käy yl' lehdon, louhikon. Ei ole valtaa talvituntehilla, Kun sydän syttyy, liikkuu laulelmilla.

Ja sydän syttyy sua aatellessa, Sa opettaja kallis, rakkahin! Ei ole yhtään tässä huonehessa, Ken sua ei siunais mielin lämpöisin; Ja parvet sankat elon aalloksessa Ne muistaa sua valotuntehin. — Mit' antoi sydän, henki ylväs, herkkä, Se säilyy, vihannoi kuin kevätkerkkä.

Se säilyy, vihannoipi onneks' Suomen Sit' eipä idän halla panna voi! Ja raitisna kuin kukkaterttu tuomen Se sydämmissä versoo, ihanoi — Ja valvoo, ett'ei sammu kirkas huomen, Vaikk' Ukko jyrisee ja myrsky soi. Se Janus-kasvoin katsoo kaikkialle Ja toivoo, toimii maalleen armahalle. —

Vähäinen luvultaan on Suomen kansa, Se miekkavallaks' ompi mahditon; Mut hengen työllä sekä aurallansa Se valon tietä käypi voittohon. Se suot ja rämeet poistaa saloiltansa Ja takaloilta öisen pimennon. Sen sivistyksellä on syvät juuret — On Kalevalan virret ikisuuret.

Mut yöhön pimeään jos huomen haipuis, Kuin haipunut se ompi ennenkin, Vuos'satain sortoon, tuskahan jos vaipuis. Se sorron alla hehkuis sittenkin. Ei toivottomaks' kansa koskaan taipuis, Joll' oikeus on elää uljahin. Se toivois, toimis, poistais ajan öisen — Ja tietäis kiittää kera Väinämöisen:

Ylhäältä armo tulee suuri, oiva; Sielt' työhön, toimehenkin siunaus; Siell' oikeudella on tuki, hoiva — Jumala sorretun on linnoitus. Hän auttaa, ett' on laulu Suomen soiva, Ett' onnen syttyis pyhä riemastus, Kun ehjäks' kerran liittyis Sammon murut, Kun onnen päivä poistais öiset surut.

On tyttösarja koulun suomalaisen Edessäs, opettaja arvokas, Ja kautta kaiken taivaisen ja maisen Me emme petä sinun toiveitas! Ylinnä isänmaa on Suomen naisen, Jos sorrettu se on tai onnekas. Sydämmen kielenä on Suomen kieli Ja mieli muuttumatta Suomen mieli.

Kun sataa.

Vettä sataa vihmoo, Vihmokohon vaan, Minä suljen silmän' Enkä katsokaan. Annan lentää ajatusten Yli vetten, mannerten, Yli soiden sulloella Luokse kotikoivujen.

Kuulen, kun ne kuiskii, Kuiskii tarujaan, Kun ne myrskyn kuoroon Yhtyy laulamaan. Näen koivuin sorjat oksat Huoneusta saartavan, Niinkuin suojais haltijaa ne Myrskysäiltä maailman.

Näen haltijankin — Äidin armahan — Näen otsan valjun, Silmän tuikkivan. Ja nuo monet hienot uurteet, Joit' on suru uurtanut, Ja mä ihmettelen taasen, Ettet aikaa sortunut.

Elämäsi onnen, Armas, kadotit, Kun sä nuoruuslempes Maahan multasit. Luonas Tuonen kolkko vieras Vieraillut on sittenkin, Riistäin äidin sydämmeltä, Mik' ol' sille rakkahin.

Mistä sait tuon voiman, Hengen lujuuden? Uskos harras, lämmin Sekö antoi sen? Kun noin kärsit nurkumatta Osatarten oikkuja, Itses unhoitat ja muille — Muille tarjoot lohtua.

Elon pikku huolet Käy niin turhiksi, Kun ne vertaan suureen Sydänsuruusi. Surun kätket sydämmeesi, Siit' et äännä, valita — Työstäs hiljaisesta etsit Lohtua ja unhoa.

Mistä sait tuon voiman, Hengen lujuuden? Uskos harras, lämmin Sekö antoi sen? Mistä sait tuon syvän lemmen, Joka kaikki anteeks' suo, Joka hornan syvyyksistä Sillan sinitaivoon luo?

Tiedä en — mut kiitän Sua siitä vaan, Kiitän parhaimmasta, Mit' on päällä maan. Äidin lemp' on puhtain, pyhin, Suurin, alttiiks-antavin — Äidin lemp' ei koskaan sammu, Vaikka sammuis tähdetkin.

Vettä sataa, vihmoo — Vihmokohon vaan, Minä suljen silmän' Enkä katsokaan. Annan luistaa ajatusten Yli vetten, mannerten, Yli soiden sulloella Luokse äidin armaisen.

Äidilleni.

Mitäpä siitä jos nukkuisin, Nukkuisin ainaiseksi? Nukkuisi sydämmen murhekin, Sais sydän tyveneksi — Huolta ei tuntisi ollenkaan, Olisi kylmä ja tyyni vaan.

Nukkua en toki tahtoiskaan, Äitini itkis armas, — Lapsi jos vietäisi Tuonelaan, Äitini miel' ois karmas. Multa ei painaisi sydäntäin Niin kuni murhe mun äitiäin.

Liian jo monta on Tuonelaan Saattanut äitikulta, Liiaksi hänen on onneaan Riistänyt musta multa — Lohtua, lohtua hälle vaan Luoda jos voisin ma hiukankaan!

Nuku raudassa.

Nuku rauhassa, veljyt armas, Unta tyyntä ja ihanaa. Suru synkkä ja kaiho karmas Ei sun luoksesi enää saa. Siell' on hiljaista, tyyntä rauhaa, Siell' ei elämän myrskyt pauhaa.

Olen itkenyt aikaa monta, Ijäks' mennyttä itkenyt. Nyt on eloni ilotonta, Sydän sairas ja särkynyt. Niin nyt olen ma raukka impi, Kuni taittunut rannan rimpi.

Taivaan rauhoa anon sulle, Kristus sielusi siunatkoon! Suokoon lohtua syömmeen mulle, Kristus henkeni valaiskoon! Anna usko ja autuus meille, Johda, armias, taivaan teille!

Nuku rauhassa, veljyt armas, Unta tyyntä ja ihanaa. Suru synkkä ja kaiho karmas Ei sun luoksesi enää saa. Siell' on hiljaista, tyyntä rauhaa, Siell' ei elämän myrskyt pauhaa.

Eräänä syntymäpäivänä.

Kukkuu käki ja laulaa linnut, Huokuu suloa taivas, maa; Veden kalvo se siintää, välkkyy; Vilja heelmöi ja nuojuaa. Kaiken mailman nyt elvyttääpi Luojan ääretön rakkaus, Rakkaus, joka elon antaa, Luonnon kaiken on uudistus.

Rakkaus, joka mustan mullan Saattaa kukkia kasvamaan, Rakkaus, joka kallionkin Saattaa lähteitä kuohumaan, Rakkaus, joka sydämmehen Luopi kaunoisen keväimen, Jonka määränä ompi aina Ylin ihanne ijäinen.

Sepä rakkaus valollansa Sunkin sielusi valaiskoon, Iki-kevähän luokoon sinne, Iki-onnen se suokohon, Että elosi oisi kaunis, Oisi tyyni ja sätevä, Niinkuin kukkaisa kesä-aamu, Niinkuin armainen aamu tää!

Nuorelle taiteilijalle.

Paistaa päivä ja hopealle Hohtaa talviset kentät nuo, Havumetsälle huojuvalle Huurre loistavat helmet luo.

Viikot vierii ja kevät saapi. Luonto elpyvi, vihannoi; Ahti kannelta kaiuttaapi — Väinön soitto se suloin soi.

Kuule — katsele nuorukainen, Niistä intoa henkes saa; Niistä lempeä, voimaa vainen Nuori syömmesi ammentaa.

Eikä kumma, jos Suomi voikin Näin sun mieltäsi innostaa, Jos se lempeä rintaan loikin — Hurmeen höystämä on tää maa.

Verta vuotanut on sen kansa, Tuskat tuntenut tuhannet; Mut ei himmennyt kunniansa Kirkkaat loistavat sätehet.

Taidelahjasi ottaa vastaan Pyhä, kallihin Suomenmaa; Lempisilmin se seuraa lastaan, Sua siunaten rakastaa.

Luomisvoimallas mitä luotkin, Mieti: maalleni annan sen; Silloin aartehet armaat suotkin, Ihanteitasi palvellen.

Anna Enkvist.

(29.2.1862-7.4.1891.)

"Niin nukahti nuorena, Verevänä vierähti."

Lyhyt oli elämäsi, Anna; Lyhyen se lyhyt oli vaan, Lyhyt, kuni yö on kevähällä — Kirkas kuni päivä kirkkainnaan.

Kirkkauden sait sä ylähältä, Vapahtaja sulle antoi sen, Iki-elämän sä kuljit tietä, Olit ijäisyyden-ihminen.

Lämmin sydän povessasi sykki, Lämmin sekä alttiiks-antava; Olit huolten huojentaja hellä, Murehissa lohdun antaja.

Olit kotis sydän sekä keskus — Kotis lämpöisen ja herttaisen — Hellä äiti, kelpo kasvattaja, Ystävänä vakaa, armainen.

Tyhj' on kotis nyt, sen sydän poissa Suru suuri siellä vallitsee, — Kosteat on pienten orpoin silmät, Sydänt' isän suru runtelee.

Tyhj' on kotis nyt, sin' olet poissa — Mut sun muistos siunattu se jää — Riemuin autuasten asunnoissa Puhdas henkes Herraa ylistää!

J. E. Sandelin.

(24.10.1890.)

Sin' olet poissa! — Yhden talven lumi Jo kattanut sun hautakumpus on; Sin' olet poissa! — Yks' on kevät saanut Jo haudallesi luoda kukaston. Nyt kesän aika kuluu kulumistaan Ja syksy saapuu kylmin myrskyineen — Mut sinä nukut Tuonen syvää unta, Et enää herää eloon maalliseen.

Sin' olet poissa! — Kylm' on sydän lämmin, Mi rakastaa ja osaa ottaa voi, Mi tunsi toisen ilot sekä huolet ja murretulle lohdun sanan soi. Ol' lahjan suuren sulle taivas suonut — Kun tuntea soi ihmissydämmen, — Siks' erhetysten, rikostenkin alta Sun syvä silmäs keksi ihmisen.

Sä tiesit, että ihminen on heikko, Mi langeta — mut nousta jälleen voi. Sä tiesit, ett' on kallis ihmishenki Silloinkin, kun se yössä haparoi. Ja siksi muistos rakkahana säilyy, Kun monen muun jo peittää unheen yö, Ja siks' ei turha elämäsi ollut — Siks' ompi siunattu sun elos työ!

Rauha.

Nuku, ystäväni armas, Nuku unta rauhaisaa, Jot' ei häiri taudin tuska Eikä kipu katkera.

Nuku, niinkuin kukka kaunis Nukkuu talven tultua Lumen alla, vartoin siellä Kesää uutta armasta.

Nuku nuorna, lemmellisnä, Kaihoin kaipaeltuna, Nuku elos keväimessä Vartoin kesää ainaista.

Nuku, Rauha, kukka hento, Elon myrskyn murtama, Nuku — sua omaisesi, Ystäväs ei unhoita.

Jatkon huviretkellä.

(24.5.1890.)

Jo murtunut on aikaa talven valta. On poissa tuiskut, poissa lumi, jää, — Ja taas on suvi — versoin ihanasti Taas Suomi-äiti armas myhäjää. Se kutsuu meitä mailleen, mantereilleen Ja kutsuu läikkyville laineilleen, Ja lupaa voimaa, jäntevyyttä uutta Ja suloansa suoda sydämmeen.

Mut suven kanssa koituu eron aika; Jo eron raskas hetki meille saa, Mi kodist' yhteisestä, kallihista Niin monta meistä ijäks' eroittaa. Kun syksy saa — taas kotiliesi hehkuu Ja tulet kirkkahat sen lieskuvat, — Mut lämpöään ne eivät teille huo'u, Toverit poistuvaiset, rakkahat!

Te silloin poissa ootte — kaipaellen Teit' täällä usein, usein muistellaan. Niin vierköön aika — meille vierahiksi Te ette voi tok' käydä milloinkaan. Oi, yhdysside luja meidät liittää, Ja se on lempi tähän laitokseen Ja rakkaus sen jaloon johtajahan, Jok' kylvön hyvän kylvää sydämmeen.

Niin yhdysside luja meidät liittää: Samahan meill' on pyhä isänmaa, Ja sama meill' on armas äidinkieli Ja sama työkin meille sarastaa: Annamme synnyinmaalle kaiken voiman Ja sille lempemmekin puhtaimman. Hyvästi toverit! — Nyt Herran haltuun! Hän suokoon siunauksen runsahan!

Ystävälle.

Raitis, tuoksuva aamutuuli, Ystävälleni viesti vie! Itse seurahas liittyisin ma, — Mutta liian on pitkä tie.

Vedet välkkyvät välillämme Sekä kunnahat korkeat, Suot ja salojen sankat metsät, Honkapuut iki-salskeat.

Sitten laajoja vainioita, Joilla vilja se lainehtii! Meri lempien rantaa saartaa, Sille laulavi, uneksii. —

Raitis, tuoksuva aamutuuli, Ystävälleni viesti vie! Itse seurahas liittyisin ma — Mutta liian on pitkä tie.

Kerro, kaihoni kaikki hälle, Hälle toivoni kerro myös, Miten tähtöset toivon tuikkii Mulle surujen synkäss' yöss'

Miten Luoja ei lastaan heitä Eikä sortua anna sen; Surun suopi, mut lohdun myöskin Isä lempeä, ylhäinen.