IX.

ELÄMÄ.

Äiti kätkyen ääressä.

Päivä paistoi ja kukat tuoksui, Kun sa synnyit, mun pienoisen'; Linnut lauleli suloin silloin Ylistyksensä Luojallen. Taivas siinsi ja järvet hohti, Kaunokoivut ne kuiskaili, Kun sa silmäsi ensi kerran Auoit, syömmeni lemmikki.

Mitä näkivät silmäs silloin? — Ihanuudesta taivaan, maan Painui mielehes kuva Suomen, Painui rakkaus Jumalaan. — Kauniiks saaos sa pienokainen, Taimi taivahan tarhassa! Kasva kauniiksi hyvehissä Maasi, kotisi sulona!

Näitä aatellen olen tässä Kehtos ääressä istunut, Sua katsellen, koska hiljaa Uni silmäs on sulkenut. Kun sa tyynenä nukut tuossa, Siitä syömmeni riemuitsee; Nuku kaunoinen rauhallisna — Äitis valvoo ja rukoilee.

Valvova äiti.

Sulo-unta vuotehella Nukkuu lapsi herttainen. Äiti viel' on valvehella, Uutterasti neuloen.

Sädehtien silkki säihkyy, Josta neuloo hamosen; Mieless' äidin muistot väikkyy, Muistot aikain menneitten.

Oi, hän muistaa, kuinka kerran Morsianna seisoi hän, Seisoi huonehessa Herran Kera armaan ystävän.

Päivä paistoi kirkkahasti Yli vetten, mannerten; Virret sointui ihanasti, Nousten sinitaivaallen.

Värähteli huntu hieno, Myrttiseppel' tuoksuili; Sydämmessä onni vieno, Autuus, lempi asusti. —

Kuihtunut on seppel' aikaa Ystävä hän poissa on — Välttämähän Tuonen taikaa Inehmo on voimaton. —

Sädehtien silkki säihkyy, — Lapsi nukkuu rauhaisaan, Mieless' äidin mietteet väikkyy, Väikkyy aikaan tulevaan.

"Mitä aika sulle luopi, Orpolapsen' ihana? Ilon vaiko huolen tuopi, Tietää yksin Jumala."

"Nyt sa nukut, lapsi armas, Unta tyyntä, ihanaa — Suokoon Herra, ett'ei karmas Mailma sulle olla saa!"

Äiti.

Hän valvoo pirtissä yksinänsä Ja lasta tuutivi käsillään, Ja kaive, murhe on sydämmessä Ja lapsi kuoleva sylissään. —

Voi, äiti raukka, jo päivä koittaa, Ja yö on mennyt sun valvoissas, Sun vaaliessas ja hoitaessas On enkel' suudellut pienoistas.

Nyt nukkuu tyynenä, ihanaisna Ja kivutoinna hän helmassas; Nyt silmät ummessa, hymyhuulin Hän lepää vasten sun poveas. —

Vaan kirkastettuna taivon mailla On henki lapsesi viaton, Hän virren kaunihin veisaa siellä Ja valkosiipinen enkel' on.

Niin ellös sure, sa äiti armas, Vaikk' kylmä ruumis sylissäs on, Vaikk' kukkas kuihtui ja toivos murtui! Oi ellös sure: hän enkel' on.

Tarina.

On taru vanha, mainio, Suruinen, herttainen; Ens' ihminen sen tunsi jo Sen tuntee viimeinen.

Se taru entis-aikojen Ja aikain tulevain, Se taru ihmissydänten Ens' rakkaus on vain.

Kun syömmehen se kelle saa, Se suloansa suo, Se elvyttää, se riemastaa, Se kukkasia luo.

Maan mullasta se nostattaa Miel'-alan ihmisen, Ik'-onni on sen määrämaa, Se johtaa onnehen.

Mut mailman myrskyt useinkin Sit' tiellä vainoaa Ja henkii hyytä kukkihin, Sydämmen surkastaa.

Ja sitt' ei muuta jäljellä Kuin muisto, muisto vaan, Ja onnen puute, ikävä. Ja halu Tuonelaan.

On rakkaus se tarina Ajoista aikoihin; Tuo surun se tai onnea, Tuo ehkä kumpaakin.

Kosken partaalla.

Hän kosken partahall' istui, Sen kuohuja katsellen, Ja seikat muinaiset muistui Nyt mielehen neitosen. Hän lapsuus-aikansa riemun Taas muisti nyt armaimman, Ja ensi lempensä liemun, Tuon hehkuvan, intoisan.

Hän muisti, kuink' ihamiellä Suv-'illoin hän leijaili Ja poimi kukkia siellä Ja Ahtia aatteli. Ja tyyn' ol' ilta ja hiljaa Vaan rastas se visersi, Ja vienoon heiluva vilja Ja kukat ne tuoksuili.

Ja raitis laulunsa illoin Halk' kuohuvan kosken soi, Ja tuuli tuoksuva silloin Se vastimen armaan toi. Tuon laulun nytkin hän muisti, Se soi hänen korvissaan, Ja tietämättänsä luisti Sen sanat jo sointumaan.

Hän lauloi, sävelet riemuin Halk' kuohuvan kosken soi, Ja ensi lempi se liemuin Taas tenhonsa mieleen loi. Hän vaiken'. — Toinen nyt hällen Ei vastannut lauleloon, — Ja poski hohtava jällen On vaalea, rusoton.

Vellamon neito.

Kuuhut loistaa taivahalta, Kuvastuupi aaltohon; Ihanaisna aallon alta Nousee neito Vellamon.

Oi, hän jätti isän linnan, Ahdin kultakartanon, Viehkeätä tuskaa rinnan Viihdyttääkseen lepohon.

Ja hän katsoo ihamiellä, Kuinka kuuhut kumottaa, Pilvet valjut, tummat siellä Toinen toistaan tavoittaa.

Rannan metsä huokaa hiljaa, Kyntörastas visertää, Vienoon heiluu pellon vilja, Veden kalvo välkkyää.

Lainehilla läikkyvillä Keinuu neito Vellamon, Mutta mieli noussut sillä Kohti sinitaivast' on.

Rauhallisna sydän sykkii, Sulaa suru ilohon, Toivon tuntehia tykkii Sydän vieno Vellamon.

Puodissa.

Katseen minuun loi hän, Oven aukaisi; Katse tuo se sydämmeeni Painui ijäksi. Elon kovuutta se kertoi, Kertoi puutteesta — Syömmen' heltyi — lahjan hälle Tahdoin tarjota.

Mut en kehdannut sit' tehdä, Toisten nähden en; Mietin: lähteissäni sitten Salaa annan sen; "Pois sä ukko" silloin hälle Poika ärjähtää — Ja hän kääntyi, kääntyi vaiti, Hämyyn häviää.

Ostin ostokseni — riensin Jälkeen vanhuksen, Etsin häntä illan suussa, Etsin kaihoten. — Tavannut en; — surumuiston Sain ma ijäksi; Luotani, sen tunsin selvään, Väistyi enkeli.

Kadulla.

Käy katua vaivoin poika Niin kalvas ja kuihtunut. Iloton on silmien katse — Mist' oisi hän iloinnut?

Hän raukka on raajarikko, Jalat rampana molemmat, Ja vartalo, posket valjut Ne näljästä kertovat,

Niin arkana auvoisilta Hän almua anovi — Ja vaatia vaikka voisi, Hän pyytävi nöyrästi.

Oi, että se pyyntö kuuluis Ja tunkisi sydämmiin Ja lempeä herättäisi Se veljihin kärsiviin!

Mut penseä, kylm' on mailma, Niin kylmä ja itsekäs; Oi lapsonen — ei se huoli, Vaikk' kuolisit nälkähäs.

Laps' raukkani, ken sa lienet, Kova kohtalos liian on: Elo pitkä on kenties sulla ja — synkeä, iloton.

Riemun ja surun malja.

On riemun malja ja surun malja, Ja laulaja niistä juo. — Autuutta Olympon Ja tuskaa Tartaron Ne hälle suo.

Ja riemun malja on pien' ja kirkas, Se loistavi helmeillen. Ja ilon ihanan Ja suuren, runsahan Suo vaahto sen.

Ja siitä kumpuvi laulut hellät Ja hilpeät, riemuisat; Ylistää sointua, Elämän suloa Ne tahtovat. —

Mut surun malja on suur' ja syvä, Se täpösen täysi on. Kaikk' elon murehet Ja tuskat tuliset Ne siinä on.

Ja siitä laulajan juoda täytyy Niin syvältä siematen; Kuin elon nestettä, Niin juopi myrkkyä Hän — riutuen.

Ja täytyy lauloa surut suuret Ja ankarat taistelut, Siks' kunnes viimeinen Sykintä sydämmen On tauonnut.

Vanha ukko.

Kuusen-oksia vihriöitä Ukko heitteli kadullen, Taisi kylvää hän sinne myöskin Surun kirkkahan kyynelen —

Koska harmajan hapsipäänsä Yhä kaihoen kumarsi, Koska vapisi käsi hällä Kun hän oksia heitteli.

Liekö heitellyt niitä sinne Oman lapsensa varallen, Liekö mullannut niiden kanssa Ilon armahan, ainoisen?

Vaiko mietti hän elämänsä Monivaiheista tarinaa? Ehkä aatteli: mulle kohta Toinen oksia heittää saa.

Kuusen-oksia vihriöitä Ukko heitteli kadullen, Taisi kylvää hän sinne myöskin Surun kirkkahan kyynelen.