VII.

USKONTO;

Luo puhdas sydän mulle!

Luo puhdas sydän mulle, oi Jesu armoinen, Mun syömmen' on niin synkeä ja musta, Ja anna henki uusi ja vahva minullen, Ett' elon selviän ma harhailusta!

Tääll' on niin paljon, paljon, mi mua viehättää, Mi lumoo multa sydämmen ja mielen —, Ja kuni pieni lehti, jot' tuuli lennättää, Ma luisun, luisun väärällenkin tiellen.

Mut ytimeksi mulle jos kerran Sinä käyt, Niin elon vaarat, taistelut ma voitan, Ja vaiheissani aina jos Sinä mulle näyt, Niin riemuiten ma voiton virttä soitan.

Haudan partaalla.

Jo saavuit mailman myrskyistä Sa tyyneen valkamaan, Ja tuskasta ja vaivasta Ijäiseen onnelaan. — Poiss' elon tuska, taistelu Ja kipu, tauti on, — On sielullasi lepo nyt Ja rauha verraton.

On rauha, jot' ei häiritä Elämän myrskyt voi, Sen rauhan Herra Jesus nyt Sun sielullesi soi; — Hän vei sun onneen ijäiseen Ja antoi elämän, — Nyt nautit iloja sa vaan Ikuisen kevähän.

Syys on nyt täällä, kuihtumus Ja hyinen halla vaan. Sa jätit ne ja vaihdoit pois Elohon ihanaan. — Oi, pois siis murhe musta nyt Ja tuska toivoton! — Ja kiittäkäämme Herraa vaan! Hän isä hyvä on.

Hän ihmissielun korjaa pois — Mi henk' on Jumalan — Ja laskee ruumiin lepohon Maa äidin helmahan. Kuin siemenen hän laskee sen Maan poveen itämään, Ja siemen kasvaa, uudistuu Näin uuteen elämään.

Niin saavuit mailman myrskyistä Sa tyyneen valkamaan, Ja tuskasta ja vaivasta Ijäiseen onnelaan. Sait rauhan, jot' ei häiritä Elämän myrskyt voi; Sen rauhan Herra Jesus nyt Sun sielullesi soi.

Pitkänä perjantaina.

Päivä paistoi kirkkahasti, Veden kalvo välkkyili, Nuorta heinää ihanasti Tuulettaret tuuditti.

Kaunokoivut hiljallensa Kuiskailivat keskenään, Lehdon linnut kiitoksensa Visersivät virsissään.

Yli vetten, maiden loisti Onni, rauha hiljainen; Yli vetten, maiden toisti Luonto: kiitos Luojallen!

Mutta sydämmeni yksin Vaiken', oli ääneti; Luojoansa ylistyksin Lähennyt ei sieluni.

Kylmänä mun rinnassani Sykkieli sydän vaan, Penseästä povestani Poistunut ei routakaan.

Mutta silloin taivahalta Valo koitti sinnekin, Valo lämmin Golgatalta, Valo kirkkain, ihanin.

Ristin valo Golgatalta Sydämmen kun valaisi, Hiljaa siellä kirren alta Kevähän se herätti. —

Ylhäinen vieras.

Ylhäinen vieras talohon on tullut, Hän vaimon vanhan luokse tullut on. Niin kumman oudoks' käypi vaimon mieli, Kaikk' elpyy menneet muistot elohon. Ja suurin kuvin ohi sielun silmäin Nyt rientää vuodet pitkän elämän. On paljon, joka paremp' oisi toisin, On monta työtä synnin synkeän.

Kun katsoo vieras korkea ja vakaa, Niin yhä kirkkaammiksi kuvat käy Ja silmä tarrautuu niihin kiinni — Mut ilon aihetta ei niissä näy. Ja silloin tuska saa ja mieli murtuu Ja outo tulevaisuus kauhistaa. Jo ov' on auki, josta täytyy mennä Niin yksin tietä tuntemattomaa.

Niin ypö yksin — eikä tiedä minne! Edessä musta kuilu ammottaa, Mink' yl' ei silmä kanna, aatos lennä. Ken syvyyden tuon voipi silloittaa? Ken tietää, mitä kätkee toinen ranta? Siell' ihmishengen onko määrämaa? Ja sortunutko siellä rauhan löytää Ja anteeksiannon sovitusta saa?

Ei tiedä, tiedä! — Sit' ei kenkään tiedä Se elämän on suuri arvoitus! — Mut lähemmä käy silloin vakaa vieras Ja silmistänsä loistaa rakkaus. Ja vaimo katsoo, katsoo — silloin hälle Kaikk' elon ongelmat ne selviää. Syvyyden yli siintosilta johtaa Ja kotiranta siellä häämöittää.

Ja elon ristiaallot tyyntyy hiljaa, Ja tyyntyy tykintä myös sydämmen. Ei yksin oo hän, ystävä hänt' ohjaa Ja taluttavi yli syvyyden. Ja turvallisna käy hän rauhan maahan, Miss' ihmishengen ompi valkama. Ylhäinen vieras ompi Kristus Jesus — On Kristus Jesus eikä kuolema.