LEMPIVÄISET

Jo öisen huntu nyt hulmahtaapi ja lepoon luonto jo uinahtaa, vaan aatoksissansa impi yksin tuoll' asteleepi päin rantamaa. Mi hänet valtaa nyt surun kauhu? — Ah, suoko lepoa aallon pauhu?

Ja Aallotarten luo tultuansa Hän niiden kuuntelee laulantaa ja näkee Vellamon tuutivana: se häntä luokseen nyt viittoaa, — "Jos syliin Vellamon tuonne vaipuis, niin silloin huoletkin kaikki haipuis!”

"Jää hyvästi, sinä isän koti! Kenties en näe sua konsanaan. Ma sulo-muistona rintaan suljen tuon lapsuus-onnelan ainiaan. Oi, lempi, onni, ne elon luovat; vaan miksi mulle ne tuskan tuovat?"

Näin impi istuvi hetken vielä ja aallon loisketta kuuntelee ja odotellen hän katsoo, katsoo: jo vene verkkahan lähenee. Se sulhons' onpi, mi siellä rientää ja hänet noutaa ja tuskat lientää.

"Oi armahin, sinut kerran omaan!" Näin nuorukainen nyt huudahtaa ja povellensa hän immen painaa: "Ei meitä kukaan voi erottaa! Sun lempes kautta voin kaikki voittaa, viel' onnen tähtikin meille koittaa!"

"Oi sinne rietkäämme, missä myrskyt ei lemmen kukkia riistää voi, miss' armahainen on iki-kesä ja linnut kauniisti lauleloi! Ja Onnetar se nyt meitä johtaa, siks kunne ruusujen nurmi hohtaa."