PUUTARHA-ODOTUS.
Reading edition
Koko päivän minä olen kulkenut puutarhassa poimien punaisia ruusuja. Aurinko on vuodattanut valtaisen runsauden säteittensä hohdetta ylitse pääni.
Tuon tuostakin olen nojannut säleaitaan ja katsonut tomuiselle tielle: se näyttää kovin hyljätyltä, mutta eiköhän sieltä pian alkane kuulua askelten ääni, kevyt ja hiljainen askelten ääni.
Minun armaani on mennyt, mutta hänen pitäisi vielä tänään palata luokseni, niin lupasi hän. — Ah, tiedän, että hän rakastaa minua — sen olen monesti lukenut kasvoiltansa.
Siksi palvelen häntä ja vien hänelle kimpun poimimiani kukkia, hän hymyilee niille, ne saavat painua poskeensa ja juoda janoiset suudelmat hänen huuliltansa, hänen pieniltä, kauniilta huuliltansa. Sydämessäni on alkanut soida aavistelevana värinänä heränneen lemmen sävel ja se on saattanut uneksuvan sieluni vavahtamaan salaperäisestä odotuksesta.
Sormiini on tullut haavoja, paljon punaista verta tihkuvia haavoja, mutta minä en huomaa mitään, olen kuin päihtynyt pyörryttävän pyhästä onnesta, nopeasti lähestyvästä onnesta.
Vihreä muratti, kohoa korkeammalle ja, kukkaset, nostakaa päänne ylös — te ette saa uupua päivän helteestä, pian ympärillänne humisee kastehelminen puisto!
Oi puutarhani, miten suuresti sinua rakastan hänen, minun armaani, tähden — jokaisessa sopessasi väikkyy hohtavana kuningaskukkana vierellään vietettyjen hetkien muisto, unohtumattomien hetkien ihana muisto.