LAULU ILTATÄHDILLE.
Reading edition
Ilta oli tullut suurena ja kauniina — kauniimpana kuin koskaan ennen. Kaukaa kuului etäisten korpien poveen katoavan virran kohiseva juoksu. Me olimme kulkeneet paljon ja istuutuneet väsyneinä hämärtyvän lehdon viileään syliin ja ympärillämme oli puhjenneiden kukkien voimakas tuoksu. Tähdet, ah tähdet — te leimusitte silloin!
Minä katselin, kallis, sinua: korkea otsasi näytti kalpealta. Liekö sen aiheuttanut ylhäällä väriseväin tähtien valkea valo. Äkkiä vapisutti, sillä tunsin, että raukea ruumiisi oli oudon lähellä minua, niin että sydäntäni lämmitti sun sydämesi hehkuva palo. Tähdet, ah tähdet — te leimusitte silloin!
Sinä kuiskasit: »oi armaani», ja kiersit käsivartesi ympärilleni, ja sun rakkautesi oli janoinen kuin yrtti suolaisessa erämaassa. Koko yön vallan suutelin sinua, sillä tahdoin juopua lumoavien huultesi hurmasta ja vuodattaa sinuun olemukseni riemun unessa autuaassa. Tähdet, ah tähdet — te leimusitte silloin! — — —
Sydämen liekki sammuu aikanaan ja punaisten huulten hurma katoaa pois — se on vain elämää: vihreän kesän jälkeen tulee aina alaston syksyn kuu. — Nyt olet sinä mennyt! Lehdossa on tallattuja kukkia ja maahan kääntynyt ruoho kuivettuu. Lämpöä vailla pudottaa lehtensä sinun lempesi loihtima puu… Tähdet, ah tähdet — ette leimua enää! —