IX

— Se oli pitkä juttu, mutta se oli osittain jännittäväkin, sanoi hra Kenonen.

— Minä otan tästä maksun etukäteen… niillä on kesän aikana aina puute käsikirjoituksista, ilmoitti kirjailija Sarvikas. — Otaksun, että vakinainen toimittaja ja se paholaisen Pöllänen saavat kuristuskohtauksen lukiessaan tämän teoksen omasta lehdestään ja kuullessaan, että se on jo maksettukin.

— Se on kaikki hyvin ja oikein, myönsi hra Kenonen. — Mutta mistä on tuo kirottu kukko joutunut minun seuraani?

— Itsehän sinä ostit sen toissapäivänä Porvoon torilla eräältä maalaiselta.

Herra Kenonen lakkasi pureskelemasta. Hän tuijotti kirjailija Sarvikkaaseen tuokion aikaa äänettömänä, ja hänen silmänsä pullistuivat, Sitten hän sanoi:

— Kuule, sano minulle rehellisesti: olenko minä — ja jo toissa päivänä! — ollut Porvoossa? Älä hätäile äläkä kiirehdi. Ajattele ensin tarkoin. Koeta muistella, etkö ehkä ole nähnyt vain unta.

— Me olimme kaikki Porvoossa, vastasi hra Sarvikas yksinkertaisesti ja luonnollisesti, mikä ei voinut olla tekemättä vakuuttavaa vaikutusta. — Eräs gulasseista putosi jokeenkin, mutta hänet saatiin heti ylös. Ja sinä ostit torilta kukon.

Hra Kenonen huokasi syvään ja sanoi sitten:

— Minä näytän viime päivinä tehneen yhtä ja toista, mikä ei olisi ollut välttämättömän tarpeellista. Olen vieläkin sekaisin päästäni. Ties mitä hittoa ne ovat mahtaneet minuun ajaa. Mikä päivä nyt on?

— Nyt on torstai heinäkuun 14 päivä, ilmoitti hra Sarvikas.

Herra Kenonen iski nyrkin pöytään, sanoi joukon karkeimpia voimasanoja, mitä sillä hetkellä sattui suuhunsa saamaan, ja huusi, että hän on joutunut paholaisten kelkkaan ja että hänellä olisi eilen ollut esillä tärkeä juttu Helsingin raastuvanoikeudessa.

— Jos minä joskus tästä vielä selväksi pääsen, niin lähden suoraa päätä kotiin, enkä ryyppää ikänä! vakuutti hän. — En ainakaan paljon, lisäsi hän silmänräpäyksen perästä.

— Ennenkuin sinä selviät, ennätät sinä päästä Inariin asti, sanoi Sarvikas, — Tehän olette päättäneet matkustaa Lappiin asti, ja minä kuulin gulassien keskenään puhuvan, että pitävät sinua koko matkan semmoisessa hönössä, että sinä todellakin joudut Lappiin.

— Sehän on ihmisryöstöä! huusi hra Kenonen kauhistuen. — Missä on tuomari Varpukallio? Minä nostan tästä senkaltaisen rymyn, että se kuuluu Utsjoelle asti!

— Tuomari Varpukallio ei ole ollut mukana koko retkellä, ilmoitti kirjailija Sarvikas. — Hän sanoi, kun sinä puuhasit Porvooseen lähtöä…

— Minä puuhasin? kysyi hra Kenonen epäluuloisesti.

— Tietysti sinä… kukas sitten, sanoi kirjailija Sarvikas. — Sinähän tämän retken alku ja juuri olet. Sinä olet ollut aivan tavattoman repäisevällä tuulella viime päivinä.

— Siltä näyttää, murisi hra Kenonen synkästi. — Mutta jos gulassit luulevat, että saavat minut Lappiin viedyksi, niin uskon niiden saavan pitkän nokan. Niin, Varpukallio sanoi mitä?

— Sanoi, että hän ottaa Mattinsa pois teidän koulustanne hyvän sään aikana. Ei suostunut lähtemään edes Porvooseen, vaan karkasi.

— Se oli viisas teko, myönsi hra Kenonen. — Minä karkaan myöskin.

— Minnepäin? kysyi hra Sarvikas.

— Tietysti Helsinkiin! huusi hra Kenonen. — Ei koskaan pitäisi lähteä pois Helsingistä.

— Se on kyllä totta. Mutta ylipäänsä on tämä sentään ollut hauska matka.

— Hauska… niin, ehkä sellaiselle, joka muistaa, mitä matkalla on tapahtunut. Mutta minä en tiedä koko matkasta mitään, paitsi mitä muilta kuulen. Ja se ei yleensä ole hauskaa. Esimerkiksi tämä kukkojuttu: mitä pahusta minä olen ajatellut ostaessani elävän, riivatun kukon… ja Porvoon torilta?

— Sinä mielistyit siihen muuten vain. Sinä tulit liikutetuksi — sinä olit muutenkin aika lailla liikutettu, mutta tulit vielä toisella lailla liikutetuksi, nähdessäsi tuon kukon. Sinä sanoit vedet silmissä, että sen katseessa oli jotain uskollista, ja että sitä odotti surullinen loppu paistinpannussa.

Hra Kenonen punastui huomattavasti ja alkoi kopeloida kenkiään ja sukkiaan sängyn alta.

— Ja sitten sinä ostit tuon kukon ja lupasit valmistaa sille rauhallisen, huolettoman vanhuuden hyvässä kodissa… ja nyt on kukko jo toista vuorokautta ollut meidän matkassamme.

— Hyvä, oikein hyvä! murahti hra Kenonen. — Minulla on aina ollut hellä luonne. Mutta olisin kiitollinen jos voisit selittää senkin, kuinka minä jouduin tämä uskollinen elukka sylissä istumaan tuonne ruokasalin parvekkeelle.

— Kukko rupesi kiekumaan klo kahdelta aamulla ja sinä sanoit, että tahdot antaa sen nauttia raitista ilmaa ja tervehtää laulullaan auringon nousua… sinä lienet sitten nukahtanut.

Eteisestä kuului askelia. Hotellissa alettiin tehdä nousua.

Herra Kenonen soitti kelloa, ja siivoojatar ilmestyi ovelle.

— Minä lahjoitan tämän kukon teille, sanoi hra Kenonen. — Saatte menetellä sen suhteen mielenne mukaan. Syökää se tai pankaa se eläkkeelle, jos haluatte. Se on hyvin miellyttävä kukko.

— Sen katseessa on jotain uskollista! huomautti kirjailija.

— Ja sitten minä haluan saada laskuni… meidän molempien laskun, lisäsi hra Kenonen.

— Tukkukauppias Prätkylä käski minun ilmoittaa hänelle, jos hra Kenonen herää ennenkuin hän, sanoi siivoojatar, kiitettyään hra Kenosta lahjoituksesta.

— Jos te hisahdatte Prätkylälle — mikähän otus sekin on? — tai kenelle muulle tahansa siitä, että minä olen hereillä ja lähdössä, niin en annakaan kukkoa teille, sanoi hra Kenonen ankarasti.