VI

— Kukkokiekaa!

Jos hra Kenonen olisi tuomittu hirtettäväksi, ellei hän olisi voinut sanoa, kuinka ja koska ja missä olosuhteissa hän oli joutunut pienelle kellertäväksi maalatulle, vähäiseen puutarhaan antavalle parvekkeelle, niin olisivat tämän arvoisan, epäsäännöllisiin elämäntapoihin ja niistä johtuviin enemmän tai vähemmän outoihin tilanteisiin sortuneen kansalaisemme elinpäivät luetut. Hänellä ei nimittäin ollut vaaleanharmainta aavistustakaan siitä, miten hän oli voinut vaipua nykyiseen tilaansa.

Oli varhainen, lämmin ja kirkas kesäaamu. Edellämainitussa pikku puutarhassa kimaltelivat miljoonat kastehelmet. Ei tuulenhenkäystäkään.

Hra Kenonen istui paitahihasillaan ja avojaloin parvekkeella olevalla tuolilla. Hänellä oli sylissään pärekori, jonka kansi oli auki, ja pärekorissa oli elävä, jossain määrin kiivasluontoisen näköinen ja verraten komeahöyheninen kukko, joka oli rihmalla sidottu jaloistaan pärekorin pohjaan, niin ettei se päässyt karkaamaan korista.

Hra Kenosen sameassa katseessa oli ihmetystä, ällistystä, uteliaisuutta ja hiljalleen kohoavaa harmia, hänen tuijottaessaan sylissään olevaan siipikarjan edustajaan, jota joskus on esitetty turhamaisen pöyhkeyden vertauskuvana.

— Missä minä olen? ajatteli hra Kenonen. — Kuka minä olen? Kuinka olen joutunut tälle balkongille? Mitä seutua tämä on? Sillä tämä ei näytä Helsingiltä. Missä ovat kenkäni ja sukkani, missä on palttooni, takkini, liivini, hattuni…? Ja mikä on tämä kirottu kukko, jonka kiekaus herätti minut? Mistä se on kotoisin, ja kuinka se on joutunut minun syliini?

Hra Kenonen tunsi elävänsä salaperäisyyksien maailmassa, ja häntä värisytti.

— Tämä kaikki on niinkuin satua, ajatteli hän edelleen. — Tämä on niinkuin tuhatta ja yhtä yötä… höss, pakana!

Viime huudahdus oli tarkoitettu kirotulle kukolle, joka juuri kuroitti kaulaansa ja päästi korvia leikkaavan kukkokiekaan.

— Jollet sinä riivattu pidä kitaasi kiinni, niin minä väännän niskasi nurin! uhkasi hra Kenonen synkeästi. — Sinähän herätät koko talon… mikähän talo tämä oikein on?

Hra Kenosella oli paljon ajattelemista, mutta saivat hänen ajatuksensa samassa uuden suunnan, sillä pienestä puutarhasta läheni outo otus, jonka kaltaista hra Kenonen ei ollut koskaan nähnyt. Sen yläosa oli kuin ihmisen, mutta alaosa oli jotain sellaista, jota hra Kenonen ei aluksi osannut tarkemmin määritellä, ennenkuin ilmiö tuli kokonaan näkyville pensaitten takaa.

Olento pujahti puutarhaan sen perällä olevasta narisevasta portista, jonka se heti taas huolellisesti sulki. Sitten läheni se hra Kenosta omituisella tavalla hypähdellen lyhyin askelin.

Vihdoin tunsi hra Kenonen tulijan näppylänaamaiseksi paksuksi kauppamatkustajaksi, joka hyppi ja tepsutteli eteenpäin tynnyrissä, mitä hän kannatteli reunoista, joten tynnyri, josta molemmat pohjat olivat poissa, muodosti jonkinlaisen puisen pönkkähameen.

Päästyään hra Kenosen parvekkeen kohdalle ja huomattuaan Kenosen kohotti kauppamatkustaja tynnyrin päänsä yli ja heitti sen menemään, niin että tynnyri rysähtäen lensi talon kivijalkaa vasten.

Silloin näki hra Kenonen, että kauppamatkustaja oli miltei alasti. Vain värillinen paita oli hänellä yllään ja kaulus sekä kaulaliina kaulassa.

Huohottaen kohosi puolialaston näppylänaama hra Kenosen luo parvekkeen kaiteen yli, löydettyään maasta rakennuksen seinustalta pienet tikapuut, jotka yltivät parvekkeen reunalle, ja seisoessaan siinä sitten keveässä asussaan hra Kenosen edessä kirosi hän tervehdykseksi ja sanoi:

— Tässä minä nyt sitten olen!

— Niinpä näkyy, myönsi hra Kenonen ilmeisellä uteliaisuudella.

— Minä sitä olen joutunut vähän h—tinmoiseenpolskaan, ilmoitti kauppamatkustaja. — Jos joku toinen olisi sellaista kertonut, niin olisin pitänyt häntä oikein emävalehtelijana. Onpa niin ja näin, jaksanko edes uskoa, vaikka se on itselleni sattunut. Se on jotain niin ääretöntä.

— Kerro! keskeytti hra Kenonen kärsimättömästi.

— Kerro, kerro, p—kele, ärjähti kauppamatkustaja tavattoman mielenliikutuksen vallassa. — Jos kielin voisi kertoa! Minä taisin olla eilen illalla vähän päissäni ja muistelen eronneeni teidän riivatusta seurastanne, joka varmaankin vie lopuksi minusta hengen, ja lähteneeni kaupungille hakemaan muka seikkailuja. Kirottu päähänpisto! Kyllä minä nyt olen seikkailuja saanutkin, voi sinun vietävän…

— Jatka! sanoi hra Kenonen.

— Kukkokiekaa! huusi kukko.

— Kitasi kiinni! huusi hra Kenonen. — Älä välitä tästä, vaan kerro, mitä olet hommannut. Kyllä minä tämän opetan!

Ja hra Kenonen painoi kukon vasuun ja paiskasi kannen kiinni.

— Hommannutko? En minä ole mitään hommannut. Minä olen joutunut joidenkin rosvojen ja roistojen pariin, jotka ovat juottaneet minut täyteen kuin kiiliäisen ja sitten ryöstäneet minut sananmukaisesti alastomaksi. Heräsin tuolla rannassa halkopinojen välissä ja värisin vilusta. Tunnustelin maisemia ja huomasin, ettei minulla onneksi ollut kovin pitkä matka tänne hotelliin… — Tämä on siis hotelli? sanoi hra Kenonen. — Tietysti, mikäs tämä sitten olisi? Täällähän me asumme koko sakki. Niin, mutta joitakuita ihmisiä oli jo liikkeellä, enkä minä uskaltanut lähteä tässä asussani kulkemaan pitkin katuja. Siinä oli lähelläni tyhjä tynnyri, jossa ei ollut kuin toinen pohja. Hakkasin senkin irti, pujotin tynnyrin hameeksi ylleni ja lähdin kiiruhtamaan… herätin ansaittua huomiota. Enkä voinut kulkea kuin hyvin lyhyin askelin… alareunassa olevat naulat pistelivät kinttuihini heti kun yritin ottaa pitemmän harppauksen. Naisia tuli vastaani… voi voi seitsemäntuhatta vuotta vanha…

Paksu kauppamatkustaja puhkesi pitkällisiin sadatuksiin ja voivotuksiin, jotka olisivat liikuttaneet tunteellisempaa mieltä kuin hra Kenosen. Hra Kenonen vain nauroi. Kauppamatkustaja hieroskeli paljaita sääriään, joihin tynnyrin reunassa olevat naulat olivat raapineet ja pistelleet verinaarmuja, ja kysyi sitten Kenoselta:

— Mutta mitäs sinä tässä istut? Ja mistä olet käsittänyt tuon kukon?

Hra Kenonen lakkasi äkkiä nauramasta. Sitten alkoi hän valittavalla äänellä kertoa eksyneensä entisistä säännöllisistä ja kunniallisista elämäntavoistaan sekä joutuneensa pilkkaajien seuraan ja lastuksi, jota turhuuden valtameren aallot nakkelevat. Hra Kenonen sanoi, ettei hän ymmärrä, mikä paha henki hänet on kytkenyt kiinni outoihin henkilöihin, joilla ei näytä olevan muuta yhteistä toistensakaan kanssa kuin loppumaton jano, joka tuntuu tarttuneen hra Kenoseen itseensäkin. Lopuksi hän vakuutti, että jos hänen elämänsä joskus vielä pääsee takaisin tasapainoon, niin hän perustaa raittiuden liiton ja nimittää itsensä sen suurmestariksi, ollakseen varma siitä, että liittoa tullaan johtamaan mitä suurimmalla ankaruudella.

— Se on ajatus, jota kannattaa harkita, myönsi kauppamatkustaja. — Minä alan pelätä, että me olemme kaltevalla pinnalla. Mutta meidän on mentävä sisään. Tuo huone, johon tämä parveke kuuluu, näkyy olevan ruokasali, ja siivooja saattaa tulla koska tahansa. Sinä asut numerossa 9 ja minä viereisessä huoneessa. Tämä alakerta on kokonaan meidän seurueemme hallussa.

— Meidän seurueemme! huudahti hra Kenonen. — Kuinka monta meitä sitten on, ja missä hornassa me olemme?

— Meitä on yksitoista miestä, kaikki kunniallisia ja hyödyllisiä, mutta jossain määrin janoisia yhteiskunnan jäseniä. Nähtävästi on tämä jano synnynnäistä, sillä siitä ei näytä olevan helppo päästä eroon.

— Puolisko olutta ja pieni sillivoileipä ja yksi pieni, hyvin pieni ja kylmä ryyppy ei kyllä tekisi pahaa, tunnusti hra Kenonen, — mutta mikä paikkakunta tämä on, ja kuka paholainen minut on tänne riepoittanut?

— Tämä on eräs luonnonkaunis pikkukaupunki maan sisäosissa, ja mitä siihen tulee, että sinut olisi tänne riepoitettu, niin saan ilmoittaa, että koko tämä turnee on sinun keksintöäsi. Valitettavasti me toiset olimme sellaisia aaseja, että annoimme sinun houkutella itsemme lähtemään hyvästä ja taatusta Helsingistä tähän vietävään kylään, jossa ei meillä ole oikeastaan mitään tekemistä. Onneksi on minulla kauppamatkustajana aina kaksi vaatekertaa mukanani, muuten tästä olisi tullut kaunis soppa, sanoi kauppamatkustaja äkäisesti.

Hra Kenonen ei vastannut siihen mitään, vaan pujahti kukkovasu kainalossa huoneeseensa.