IV

Lakimies, joka oli mielenkiinnolla kuunnellut hra Kenosen selostusta ylläkerrotusta oikeustapauksesta, raapi leukaansa ja sanoi, että hra Kenonen oli kyllä mennyt syyhymättä saunaan, mutta että hänen juttunsa olisi kuitenkin saanut toisen käänteen, jos lakimies olisi ollut ajamassa hra Kenosen asiaa. Samalla tarjoutui lakimies ottamaan ajaakseen hra Kenosen vastaiset tämäntapaiset jutut.

Hra Kenonen, joka oli alkanut vahvasti punoittaa, sanoi toivovansa, ettei hänelle enää koskaan ainakaan mitään poliisijuttuja tulisi. Hän sanoi olevansa koska tahansa valmis myöntämään, että aurinko nousee lännestä ja laskee itään, jos poliisi sitä vaatii. Ei ole mitään vaarallisempaa vapaalle kansalaistoiminnalle kuin poliisijärjestys, arveli hän vihaisen näköisenä.

— Minä panen sitä vastaan jyrkän vastalauseen! huusi näppylänaamainen mies, joka keskustelun aikana oli ilmennyt kauppamatkustajaksi, intohimosta värisevällä äänellä. — Minä väitän, että kaikki paha johtuu juutalaisista! Juutalaisille olisi annettava selkään kolmesti päivässä.

— Se olisi aivan kohtuullista, myönsi hra Kenonen. — Juutalaiset ovat suurena vaarana kaikkialla maailmassa. Poliisi ja juutalaiset…

— Ja eduskunta! huusi hra Varpukallio.

— Niin, poliisi, juutalaiset ja eduskunta ovat kolme yhteiskuntaa terrorisoivaa ryhmää, myönsi hra Kenonen.

— Miksi antaa yhteiskunta sitten terrorisoida itseään? kysyi huolestuneen näköinen, isoleukainen mies, jonka varsinaisesta toimesta ei kukaan, tuskinpa hän itsekään, ollut oikein selvillä, ja joka kuunteli tarkkaavaisesti kaikkea, mitä toiset puhuivat, mutta ei itse puhunut paljon mitään.

— Yhteiskunta ei huomaa, että se on orjuudessa, selitti tuomari.

— Sille pitäisi huomauttaa siitä, arveli isoleukainen sävyisästi.

— Niin, sille olisi ehkä syytä huomauttaa siitä, myönsi hra Kenonen.

— Ei se sitä uskoisi, vaikka sille siitä huomautettaisiinkin, sanoi tuomari Varpukallio — ja mitä hittoa se meihin kuuluu? Tulkoon jokainen autuaaksi omalla tavallaan.

— Minua ovat aina harmittaneet Heikinkadun juutalaiset, sanoi paksu kauppamatkustaja valittavalla äänellä.

— Kun näen niiden seisovan myymäläinsä ovella aamusta iltaan, katukäytävälle syljeskellen, syttyy minussa miltei vastustamaton halu mennä iskemään heitä kuonoon.

— Ymmärrän, myönsi hra Kenonen, sytyttäen sikarin, — Minäkin haluaisin olla mukana sellaisessa pogromissa.

— Ja mikä oikeus heidän on juosta myymälöistään kadulle ostajia pyydystelemään ja vetämään niitä puoliväkisin sisään? huusi kauppamatkustaja, iskien nyrkin pöytään. — Se ei ole lojaalista kilpailua, eikä sitä saa suvaita järjestetyssä yhteiskunnassa. Olen usein nähnyt niiden vampyyrien kaltaisina kiskovan yksinkertaisia, kainostelevia maalaisia vasten tahtoaan luoliinsa. Miksi ei hallitus, eduskunta tai poliisi puutu asiaan?

— Hallitus, eduskunta ja poliisi! huudahti hra Kenonen halveksivasti. — Jos minä olisin ministeri…

— Mitä et vielä ole, siksi voit tulla, sanoi tuomari. — Mutta minä en sääli maalaisiakaan, lisäsi hän. — Kyllä nekin osaavat, milloin heidän vuoronsa tulee. Siitä on hyvänä todistuksena eräs tuttavani Hosea Hukkanen. Jos herrat suvaitsevat pitää pienempää suuta ja malttavat kuunnella kymmenen minuuttia, niin kerron teille

Hosea Hukkasen kesähuvilasta ja runoilijan nimikirjoituksesta.

Maanviljelijä Hosea Hukkasella oli järven rannalla rappeutunut ja rähjäytynyt tuparakennus, jota ei voitu enää käyttää ihmisasunnoksi. Sitä varten olisi se täytynyt rakentaa melkein kokonaan uudestaan, mutta Hosea Hukkasen periaatteisiin eivät tämmöiset uudestirakentamissuunnitelmat kuuluneet. Hän sanoi vain, katsellessaan rötisköä, että maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Ja Hosea Hukkanen tajusi, ettei siihen jälleentulemiseen tarvittu enää kovinkaan pitkiä aikoja.

Joskus, kävellessään ruosteista heinää kasvavilla rantaniityillä, savisilla ja rapaisilla karjapoluilla, jotka sateisen sään aikana muuttuivat surkeiksi ja viheliäisiksi lokaviemäreiksi, ja pahaisen, puolihullun lampuodin mitä epäedullisimpaan paikkaan raivaamalla ja aikoja sitten oman onnensa nojaan jätetyllä ja nyttemmin pajupehkoja ja muita vähemmänarvoisia puu- ja kasvilajeja kasvavalla peltotilkulla, ja päätyessään lopuksi tuolle rappeutuneelle ja rähjäytyneelle tuparakennukselle, joka oli kuin laahattu syrjään elävän elämän tieltä tälle vuosi vuodelta madaltuvalle ja ruohottuvalle rannalle, johtui Hosea Hukkasen mieleen, että tämä ravistuneen harakanpesän kaltainen rötiskö, jossa tuskin on yhtään niin tervettä seinähirttä, että sitä kannattaisi kurjaa tientapaista myöten kuljettaa kartanolle talontarpeiksi käytettäväksi, olisi oikeastaan poltettava. Mieluimmin juhannusaattona. Siitä tulisi jokatapauksessa komea kokko, joka näkyisi aina järven toisella puolen olevaan Kurkkilan kylään asti ja täyttäisi Kurkkilan kyläläiset kateudella. Hosea Hukkanen oli, eikä syyttä, sitä mieltä, että siitä syntyisi kokko, jota vielä kymmenen vuoden päästä mainittaisiin kunnioitettavana ja ihailtavana esimerkkinä koko pitäjässä.

Jonkun kerran tuli Hosea Hukkanen, puheliaalla tuulella ollessaan, murahtaneeksi siitä emännälleenkin. Emäntä ei siihen vastannut muuta kuin:

— Hyh.

Niinkuin hän vastasi kaikkiin muihinkin Hosean tuumailuihin, sekä kannatettaviin että töhlömäisiin.

Mutta eräänä kesänä — pari vuotta ennen suuren sodan alkua — tuli paikkakunnalle kesävieraita. Kauppias vuokrasi järven rannalla olevan tönön, jossa meijerin masinisti oli asunut ennenkuin meijeri paloi ja masinisti muutti muille maille, jollekin helsinkiläiselle konttoristiherrasväelle. Kauppias sai siitä vuokraa 115 mk. — yhdeltä kesältä. Se oli melkein puolet siitä, mitä koko tönö olisi maksanut — vaikka siinä oli kaksi kamaria ja katoksen tapainen ulkorapun yläpuolella — jos joku olisi ostanut sen. Mutta kukapas sitä olisi ostanut.

Hosea Hukkasella oli aina ollut, ja on vieläkin, sillä hän elää tänä päivänäkin ja hyvissä voimissa onkin, suuri kunnioitus selvää rahaa ja Suomen Pankin seteleitä kohtaan. Kun konttoristin herrasväki tuli kauppiaan kesävieraaksi, mietiskeli hän usein, mahtoivatko he maksaa vuokraa 35 mk. kesältä, vai olisiko kauppias ahneuksissaan vaatinut 50 mk. Luonnollisinta olisi ollut, että kauppias olisi antanut pöksän ilmaiseksi, koska hän kumminkin hyötyi suuresti siitä, että herrasväki osti kaikki tarpeensa, jotka olivat suuret, moninaiset ja jokapäiväiset, kauppiaalta, mutta katsoen kauppiaan ahneuteen oli luultavinta, että kauppias otti vielä vuokrarahatkin… todennäköisesti 30-35 mk. kesältä — tietysti mieluummin 35 kuin 30, jos kerran oli valinnan varaa, mutta juutas tiesi, eikö hänen päähänsä ehkä olisi pälkähtänyt pyytää viittäkymmentäkin markkaa. Ei sillä miehellä ollut häpyä eikä omaatuntoa, ja kaupunkilaiset, varsinkin pääkaupunkilaiset, nehän olivat semmoisia lapsia ja narreja näissä niinkuin muissakin käytännöllisissä asioissa. Tietysti ne maksavat mitä joku viitsii niiltä vaatia. Hosea oli langoltaan, joka oli kaupunkilainen, vaikkakaan ei pääkaupunkilainen, kuullut, etteivät ne helsinkiläiset ainakaan koskaan tingi, olivatpa kuinka köyhiä tahansa. Niillä on semmoinen muoti ja ylpeys, että maksavat mitä pyydetään, jos jaksavat tai haluavat; elleivät maksa, niin pyytävät anteeksi, että ovat vaivanneet, ja menevät matkaansa. Semmoisia omituisia ihmisiä. Mahtavia, mokomia.

Tämä asia, vaikka Hosea Hukkanen koettikin karkoittaa sen mielestään, vaivasi häntä lopuksi siinä määrin, että hän eräänä lauantai-iltana, kun ei puodissa ollut ketään muita saapuvilla, rohkaisi luontonsa ja ikäänkuin yksinkertaisuudessaan tiedusteli kauppiaalta, paljonko ne helsinkiläiset niinkuin hyyriä maksavat.

Ei se kauppias sitä sen enempää salaillut. Ihan asiallisesti, niinkuin mistä lehmänpoikimisesta tai muusta ehdonvallan asiasta ilmoitti, että senhän ne maksavat 115 mk., minkä hän oli määrännyt. Olisivat maksaneet 125 markkaakin, minkä kauppias ensin määräsi, mutta kun kauppias oli kuullut, että herrasväki ei ole kuin elokuun puoliväliin, niin oli vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan helpottanut 10 mk.

Tähän asti ei Hosea Hukkasella ollut ollut mitään varmaa tietoa siitä, että rahaa voisi laillisella tavalla haravoida noin läjittäin aivan ilmaiseksikin. Hän oli tietysti kuullut joitakin juttuja silloin tällöin samanlaatuisista, muilla paikkakunnilla sattuneista tapauksista, ja hän arvasi, että jotakin sellaista saattoi tapahtua kaupungeissa, joissa hallitsivat omat käsittämättömät taloudelliset lakinsa, mutta hänen mieleensä ei olisi koskaan osannut juohtua, että hänen oma arkipäiväinen kyläkuntansa voisi millään tavoin tarjota sellaisia mahdollisuuksia.

Ja kuitenkin, siinä oli herrasväki, Helsingistä asti, jolla ei ollut mitään muuta tekemistä parhaana heinäpoutana kuin maleksia puolialastomana järven rannalla keskipäivällä, leikkiä masinistin raivaamalla pihamaalla iltapäivällä ja juoda teetä kuistilla tai kävellä kevyissä, läpikuultavissa kesäpuvuissa illalla postikonttoriin postin tuloaikoina. Ja kauppamies itse oli sanonut, että 115 mk. maksoi. Semmoinen köyhänmoinen konttoristi.

Hosea Hukkasella ei ollut oikeastaan mikään vilkas mielikuvitus. Mutta tässä ei ylimalkaan paljon mielikuvitusta tarvittukaan.

Hosea Hukkanen puhui lopuksi emäntänsä kanssa.

Emäntä sanoi vain:

— Hyh!

Joka merkitsi oikeastaan yhtä paljon kieltämistä kuin myöntämistäkin.

Ja niin siinä vain kävi sitten, että Hosea Hukkanen, aikansa asiaa harkittuaan, laittoi maatuvan tuparakennuksensa siellä Heterannalla "kesähuvilaksi", pani siihen puuttuvat ikkunaruudut, korjasi vähän ovia j.n.e., ja ilmoitti sitten lehdessä, että olisi vuokrattavana viihtyisä ja kodikas kesähuvila kauniilla paikalla järven rannalla puolentoista penikulman päässä lähimmältä rautatieasemalta.

Kaksi paikan päällä käynyttä kyselijää matkusti ilman muuta pois, toinen haukuttuaan Hosea Hukkasen ja hänen huvilansa pahanpäiväisesti. Mutta kolmas jäi. Tosin ei hänkään tuntunut olevan paikkaan oikein tyytyväinen, mutta jäi kumminkin, Hosea Hukkasen luvattua vuokrata asumuksen 65 markasta koko kesäksi. Samalla hinnalla olisi hän muuten nähtävästi myynytkin koko komeuden, jos niikseen olisi tullut.

Runoilija — se kolmas oli nimittäin runoilija — tappeli muutamia viikkoja rakennuksen lude- ja russakkalegionien kanssa ja matkusti sitten tiehensä, käymättä sanomassa hyvästi Hosea ja emäntä Hukkaselle. Mutta koska hän oli maksanut vuokransa etukäteen, niin ei hänen hyvästeillään ollut väliäkään.

Seuraavana kesänä ei Hosea Hukkanen saanut kesävieraita. Eikä sitä seuraavanakaan. Ikkunoista hän otti kaksi pois, pannen toisen navetan, toisen saunan seinään, taikka oikeastaan ei saunan seinään tarvittu muuta kuin kaksi ruutua.

Mutta sitä seuraavana keväänä tulla sipsutteli Hosean tupaan joku elähtänyt neiti-ihminen, laiha kuikelo, kaupunkilaishepenissään. Neiti sanoi kuulleensa, että Hosea Hukkasella on ollut kesäasunto vuokrattavana, ja Hosea myönsi tiedon paikkansapitäväksi, mainiten samalla, ettei rakennus ollut ihan asuttavassa kunnossa, mutta että sen pian voisi auttaa, jos kaupat syntyvät. Hosea ajatteli, ettei navetassa näin kesällä kuitenkaan tarvittaisi ikkunoita, joten ne voisi saada sieltä lainaksi.

Neiti lähti Hosean kanssa rannalle tutustumaan paikkaan. Hän pistäytyi joka paikassa, ja hänen kasvojensa ilmeestä arvasi Hosea kohta, ettei tästä taida tulla hänelle kesävierasta… ja Hosea arvasi kyllä aivan oikein.

Vanhapiika nuuski kuitenkin kaikki paikat, pistäytyipä vaivihkaa "pikkukamariakin", laudoista kyhättyä, kallellaan olevaa laitosta katsomassa.

Sieltä tullessaan oli neiti omituisen kiihkon vallassa ja kysyi, mistä kuuluisan runoilijan N.N:n nimikirjoitus oli "tuon noin", tuon laitoksen oveen ilmestynyt? Hosea sanoi, että kukapa sitä lie siihen muut räntänneet kuin herra itse. Koska se kerran täällä asui yhtenä kesänä. Aikaa sillä kumminkin näytti olleen.

Neiti ei vuokrannut itselleen kesäasuntoa Hosea Hukkaselta. Mutta hän oli suurten ja kuuluisien henkilöitten nimikirjoitusten intohimoinen kerääjä.

Neiti kysyi, myisikö isäntä "tuon noin" oven? Hosea raapi päätään ja sanoi sitten, että saattaisihan tuon ehkä myydäkin. Neiti kysyi hintaa. Hosea ajatteli sanoa pari markkaa, mutta kuinka lienee tullut sanoneeksi parikymmentä markkaa. Neiti maksoi kohta, ja pyysi sitten Hoseaa sahaamaan laitoksen ovesta irti ne laudat, joissa runoilijan nimikirjoitus oli.

Kun Hosea oli tämän tehnyt — ja ottanut vanhurskaalla naamalla vielä 10 mk. sahauspalkkaa, lähti neiti kepsuttelemaan kylälle kaksi käymälän ovilautaa kainalossa.

Ja Hosea oli lopullisesti vahvistunut uskossaan, ettei inhimillisellä hulluudella ole mitään varmaa rajaa, mutta että mitä hullumpi joku herrasihminen on, sen enemmän siitä myös voi rahallisesti hyötyä, kun vain osaa katsoa eteensä.