VII

Sinä muistettavana iltana, jolloin kirjailija Lempo Sarvikas oli hra Kenoselle lukenut kertomuksensa "Rakkausromaani", missä herra Sarvikas teki pilkkaa kilpailijansa ja arvostelijansa Sakarias Pölläsen kirjallisista hommista, olivat herrat Kenonen ja Sarvikas lähteneet lopuksi Estonia-hotelliin ja joutuneet huoneistoon, joka oli yhdistetty kolmesta vierekkäin olevasta matkustajahuoneesta, avaamalla niiden välissä olevat ovet. Heidän sisäänastuessaan otettiin vieraat vastaan tavattomalla karjunnalla, joka tulkitsi sitä suurta iloa, mitä heidän saapumisensa herätti.

— Käykää sisään myös, te Suomen runottaret! huusi Varpukallio, ja kolme rehevää gulassin näköistä miestä kiiruhti lausumaan hra Kenosen tervetulleeksi ja esittämään lähempää tuttavuutta.

Hra Kenonen huomasi heti joutuneensa seuraan, missä rahaa käsiteltiin kuin tuohta, ja arveli voivansa jonkin aikaa olla iloisessa ja vieraanvaraisessa ympäristössä, missä ei tuntunut olevan huolta enempää syömä- kuin juomatavaroistakaan.

Kaikki huusivat ja melusivat. Oli yleistä liikehtimistä pöydästä toiseen, eikä hra Kenonen päässyt oikein perille siitä, kutka olivat isäntiä ja kutka vieraita, kuka tilasi ja kuka maksoi.

— Tämä näyttää vähän hirveältä, sanoi hra Kenonen Varpukalliolle. — Saat nähdä, että hotellin isäntä tulee tuossa tuokiossa ja ajaa meidät kaikki pellolle.

— Oho! vastasi tuomari Varpukallio. — Niin minäkin aluksi luulin, mutta sitä saat kauan odottaa. Nämä ovat räiskineet täällä jo kolme viikkoa, kylväneet ympärilleen juomarahoja kourakaupalla ja tehneet isännästä varakkaan miehen.

— Kolme viikkoa! sanoi hra Kenonen kummastuneena. — Kuinka ne jaksavat?

— Eivät ne ole jaksaneetkaan. Alkuperäisen seurueen muut jäsenet ovat aikoja sitten matkustaneet kotiinsa, lukuunottamatta tuota pientä ukkoa, joka istuu tuolla nurkassa silmiään väännellen ja päissään kuin suutari, ja jolla on ainakin kolme miljoonaa puhtaassa rahassa. Se ukko on alkuperäinen perustajajäsen, ha ha! Toiset ovat tulleet ja toiset menneet. Kaikki gulasseja, joilla on läjässä helpostisaatua rahaa niin että alimmaiset mätänevät. Aina kun kaupunkiin tulee joku gulassi remuamaan, joutuu hän ennemmin tai myöhemmin tähän klubiin, mässää rahansa, saatetaan asemalle ja lähetetään kotiinsa. Kaikki ne on tuo pieni ukko ryypännyt invaliideiksi…

Samassa koputettiin ovelle.

— Sisään! karjui puoli tusinaa kovaa ääntä.

Se oli vain hotellin ovenvartija, joka kysyi, kuka herroista oli tilannut ajurin hotellin ovelle. Ajuri oli odottanut jo kaksi tuntia ja lähettänyt kysymään, vieläkö hänen piti odottaa.

— Kuka on tilannut ajurin? huusi tuomari.

Kukaan ei muistanut tilanneensa.

— Siinä on ajurille 50 mk. ja sinulle 20 mk., huusi eräs lihava, punatukkainen gulassi, heittäen seteleitä ovenvartijalle. — Painukoon hiiteen, ei tästä nyt joudeta ajelulle.

— Sillä tavalla! huomautti tuomari Varpukallio hra Kenoselle. — Luultavasti ei ajuria ole kukaan tilannut, ellei ehkä ovenvartija itse. Sitäpaitsi on ajuripirssi viiden askeleen päässä ovelta. Nämä olisi pantava holhouksen alle joka sorkka ja passitettava kotipaikkakunnilleen.

Hra Kenonen maisteli likööriä, jota jostakin oli ilmestynyt hänen eteensä pöydälle kuin sadun hengen tuomana, ja arveli olevan oikein ja kohtuullista, että helpolla saatu omaisuus pannaan yhtä helposti menemään, ettei raha pysähdy yksiin käsiin. Sitten kilisti hän lasiaan ja metelin hieman hiljennyttyä nousi ylös pitämään puhetta arvoisalle isäntäväelle.

Tähän asti muisti herra Kenonen päivän tapahtumat. Sitten huomasi hän istuvansa kukko sylissä pieneen puutarhaan antavalla parvekkeella jossain pikkukaupungissa.

* * * * *

Hra Kenonen astui siis huoneeseensa kukkovasu kainalossa.

Huone oli suurehko kahden hengen huone, samalla tavalla sisustettu kuin ovat sadat ja tuhannet muutkin hotellihuoneet Suomenmaassa. Siinä oli kaksi sänkyä ja sohva sekä kaksi pöytää, suurempi ja pienempi. Pienemmällä pöydällä oli olut- y.m. pulloja sekä voileipiä, ja suuremman, ikkunan edessä olevan ääressä istui paitahihasillaan kirjailija Lempo Sarvikas. Kirjailija pörrötti toisella kädellään hiuksiaan, niin että hänen päänsä jossain määrin muistutti tuulenpesää, ja luki käärmeellisesti hymyillen ja silloin tällöin itsekseen murahdellen käsikirjoitusta, jonka hän kaikesta päättäen itse oli kirjoittanut.

Huomattuaan takkinsa ja liivinsä olevan tuolilla toisen sängyn vieressä ja kenkiensä pilkistävän esiin sängyn alta, teki hra Kenonen sen järkevän johtopäätöksen, että hän todellakin on asunut tässä huoneessa, laski pärekorin kukkoineen lattialle oven viereen, istuutui ruoka- ja juomatarpeilla varustetun pöydän ääreen ja otettuaan tukevan aamuryypyn alkoi kiireesti pistellä poskeensa lautasella olevia mainiolta maistuvia liha- ja kurkkuvoileipiä.

— Ha ha! nauroi hra Sarvikas itsekseen, luettuaan loppuun käsikirjoituksen. Mikä hedelmällinen yö! Minä olen saanut valmiiksi ivallisen kertomukseni "Elämän leukaluissa", ja sitäpaitsi kirjoittanut tunnelmallisen ja viehättävän, herkästi aistitun ja terävästi havaitun, kirkkaan ja kuulakan maalaiskertomuksen "Pohjolan kesäyön lumoissa", missä olen mielestäni onnistunut tyylittelyn avulla saamaan esille sen synteettisen näkemykseni, joka…

— Lorua, sanoi hra Kenonen, kaataen lasiin olutta ja tyhjentäen sen yhdellä henkäyksellä. — Lue mieluummin, mitä olet kirjoittanut.

— Tässä kaupungissa ilmestyy eräs esihistoriallinen, mukamas kaunokirjallinen viikkolehti-fossiili, jonka pääavustajia juuri Sakarias Pöllänen on. Tämän "Untamoinen"-nimisen palturipaperin palstoilla on se s—nan Pöllänen purrut ja kalvanut jokaista minun teostani. Nyt minä olen ottanut selville, että vakinainen toimittaja on kesälomalla ja hänen sijassaan on joku toinen jästipää, joka ei tiedä Pölläsestä tämän taivaallista. Minä painatan tämän "Elämän leukaluissa" nyt kiireesti "Untamoisen" palstoilla, ensi numerossa. Haluaisin nähdä Pölläsen naaman, kun hän lukee tämän äänenkannattajastaan.

— Jos se tuntee siitä itsensä? kysyi hra Kenonen, tarttuen muikunmäähnävoileipään.

— Tunteeko? Luulisinpa tuntevan. Olen tässä kertomuksessa kyllä muuttanut hänen nimensä Kaiho Kanteloksi — jolla nimellä hän todellakin on kerran julkaissut runon eräässä kalenterissa — mutta esimerkiksi rouva Horttanaisen sukunimi on oikea, ja Pöllänen on todella vieläkin velkaa rouva Horttanaiselle 137 mk. 20 p. Minä olen itse asunut rouva Horttanaisen matkailijakodissa, ja kertoi rouva Horttanainen minulle asiasta. Sitäpaitsi on Pöllänen saanut rukkaset tytöltä, jonka nimi oli Päivikki. Muu on enimmäkseen mielikuvitusta, etenkin se, että rouva Horttanainen muka olisi hänen äitinsä ja rikas, sekä se upseerijuttu y.m., mutta pitkin matkaa on useita Pöllästä ja hänen luonnettaan kuvaavia piirteitä Pölläsen eli Kaiho Kantelon pitkän tukan otin omasta päästäni, sillä hän pitää aivan lyhyttä tukkaa…

— Anna kuulua! sanoi hra Kenonen järkähtämättömästi.