V
Reading edition
Tuomari Varpukallion jossain määrin pitkäveteisen kertomuksen aikana oli hra Kenonen torkahtanut pöydän takana olevalla plyyshisohvalla. Kun hän jälleen avasi silmänsä, oli huoneessa, paitsi häntä itseään, vain aikaisemmin aamiaispöydässä ollut hontelon näköinen nuori mies, joka näytti ryhtyneen kasvattamaan itselleen Absalomin tukkaa.
— Minnekäs ne toiset äijät ovat kadonneet? kysyi herra Kenonen, hierottuaan silmiään ja täytettyään lasinsa.
— Ne lähtivät vain pistäytymään Estonian hotellissa… Varpukalliolla kuuluu siellä olevan tuttavia, sanoi nuorimies, savuketta imeskellen ja surumielin tuijottaen edessään olevaan tyhjään lasiin.
Hra Kenonen rykäisi ja ilmoitti käsityksenään, että sellainen livistäminen säädyllisestä ja kunniallisesta seurasta oli erittäin sikamainen teko, mihin nuori mies nyökäytti murheellisena päätään.
— Mikäs mies sinä oikeastaan olet? kysyi hra Kenonen. — Mitä sinä hommaat? Onko sinulla jokin toimi tai elinkeino?
— Minä olen kirjailija, vastasi nuori mies, heittäen hra Kenoseen uhmaavan silmäyksen.
— Minä en yleensä lue kaunokirjallisuutta, ilmoitti hra Kenonen, täyttäen nuoren miehen lasin. — Minusta se on enimmäkseen pötyä.
— Sen minä kyllä uskon, myönsi nuori mies, ottaen siemauksen.
— Kaunokirjallisuus on sellaista lirunlarua… varsinkin runot, selitti hra Kenonen. — Salapoliisijutut ovat erikseen. Sherlock Holmesin olen lukenut kolmeen kertaan. Mutta pitkiä rakkausromaaneja minä kun en lue!
— Minä en kirjoitakaan mitään tavallisia kaunokirjallisia teoksia, sanoi nuori mies. — Minä olen kehittänyt itselleni erikoisalan: koko romaani mahtuu muutamille sivuille, jotka ovat täynnä kuohuvaa, tiivistettyä elämää. Kaikki epäoleellinen, sivulukua lisäävä loru on jätetty pois. Luonnonkuvaukset ovat lyhyitä, mutta nasevia ja sattuvia… kieli on lyhyttä, iskevää… satiiri purevaa…
— Tuo kaikki kuulostaa hyvin lupaavalta, sanoi Kenonen. — Haluaisin kernaasti tutustua sinun tekeleihisi.
— Minulla on täällä taskussani juuri eräs käsikirjoitus. Se on oikeastaan murhaavaa ivaa eräästä musteentuhrijasta, joka kuvittelee olevansa kirjailija, ja joka on saanut eräisiin maaseutulehtiin painetuksi häpeämättömiä arvosteluja minun teoksistani, arvosteluja, jotka eivät ole olleet muuta kuin kykenemättömän ja epäonnistuneen, mutta pahansisuisen kilpailijan siivotonta sapenpurkausta. Mutta minäpä hänet vielä peipottelen. Minä olen jo laatinut hänestä kaksi murskaava kertomusta, joista toisen nimi on "Rakkausromaani" ja toisen, puolivalmiin nimi "Elämän leukaluissa", ja minä kokoilen paraillaan aineksia suureen jättiläisromaaniin, jossa minä hänet lopullisesti masennan maan tasalle. Hän saakoon nähdä, ketä hän on pistänyt! huusi kirjailija Lempo Sarvikas silmät salamoiden.
— Älä kilju, sanoi Kenonen, vaan anna kuulua, mitä sinulla siellä taskussasi on.
Hontelon näköinen nuori mies kaivoi kerkeästi taskustaan muutamia käsikirjoitusliuskoja ja luki suurella taidolla ja milloin verhotun, milloin säkenöivän ivallisella äänenpainolla seuraavan tekeleen, jota hra Kenonen näytti kuuntelevan kohtalaisella mielenkiinnolla:
Rakkausromaani
1
Valkoinen aamuvalo lepäsi kuin siivilöity lehmänmaito heleällä rantahiekalla.
Kivellä istui suuri kirjailija.
Hän painoi 103 kg netto.
Mutta hänen painonsa ei rasittanut kiveä, sillä se itse painoi ainakin kolmatta tonnia.
Suuren kirjailijan nimi oli Helkiö Paimenhuilu.
Se ei kuitenkaan ollut hänen alkuperäinen nimensä. Niin suuria idiootteja eivät hänen vanhempansa olleet olleet.
Helkiö Paimenhuilu oli hänen kirjailijanimensä.
Hänen alkuperäinen nimensä oli Asarias Pöllönen.
Mutta kun hän oli kirjoittanut ensimmäisen novellinsa ja saanut sen julkaistuksi Nurkkalan kaunokirjallisessa viikkolehdessä, ilmoitussivun täytteenä petiitillä ilman välikkeitä, ja oli pyhällä liikutuksella lukenut sen alta harvennetun salanimensä Helkiö Paimenhuilu, oli hän pannut viikkolehden seuraavaan numeroon ilmoituksen
Nimeni,
joka tähän asti on ollut Asarias Pöllönen, on tästä lähin oleva Helkiö Paimenhuilu.
Helkiö Paimenhuilu.
2
Kirjailija Paimenhuilun katse tuijotti liikkumattomana äärettömyyden horisonttiin.
Hänen polvillaan lepäsi kirja, jonka hän juuri oli lukenut.
Se oli rakkausromaani.
Kirjailija Paimenhuilu oli sitä lukiessaan useita kertoja pyyhkinyt silmiään ja niistänyt nenäänsä sormiinsa. Sillä hänellä ei ollut nenäliinaa.
Ja nyt tuijotti hänen katseensa jonnekin kauas…
Hänessä oli syntynyt ajatus…
Se oli tullut äkisti kuin salamanisku. Se oli huumannut hänet.
Hänenkin oli kirjoitettava suuri rakkausromaani!
Sellainen, joka tekisi nimen Paimenhuilu kuolemattomaksi.
Ja joka sitten filmattaisiin, niin että hän saisi määrättömästi rahaa…
Uusi laulu tulipunaisesta kukasta…
Hän tiesi, että hän kykenisi siihen.
Hän ei ollut koskaan epäillyt kykyään.
Mutta äkkiä jähmettyivät hänen ajatuksensa liikkumattomaksi graniittipatsaaksi.
Mistä saisi hän riittävästi paperia…?!
Sillä hänellä oli lyijykynä, mutta paperi maksoi rahaa.
Ja rahaa hänellä oli vain 4 mk.
— Kangastusko…? Fata Morganaatusko? mutisi Paimenhuilu.
3
Hurjaa vauhtia kieppui maapallo napansa ympäri.
Miljaardit ihmisolennot hyörivät sen pinnalla.
Mutta kirjailija Paimenhuilu tunsi itsensä yksinäiseksi.
— Kynä olisi, ja kotona pöydällä vielä puolikas, mutta entäs paperi… ei sitä neljällä markalla saa niin paljoa, että se romaaniin riittäisi…
Näin ajatteli Paimenhuilu.
Hän käveli syvissä mietteissä pitkin Pohjois-Esplanadikatua.
Vastaantulijat tuuppivat häntä, mutta hän ei sitä huomannut.
Sillä elementtien purkauksen kaltaisella voimalla kumpusivat kohtaukset ja luonnonkuvat ylös hänen sielunsa sanomattomista syvänteistä.
Suuri romaani pyrki ilmoille tulivuorenpurkauksen vastustamattomuudella.
Kaksi vanhahkoa naista kulki hänen edellään. Toisella oli kädessään neliskulmainen paketti.
— Tuo vee-see-paperikin maksaa nykyaikaan, sanoi se, joka pakettia kantoi. — Tämmöinen nippu maksaa neljä markkaa…
Paimenhuilu hätkähti.
— Deus ex maschinista! huusi hän, niin että ihmiset kääntyivät katsomaan häneen.
Paimenhuilu oli käynyt 4 luokkaa klassillista lyseota ja osasi siis latinaa.
Hän oli tehnyt päätöksensä.
Hän poikkesi Talouskauppaan ostamaan neljän markan paperinipun…
4
'Oli ilta… taivas oli kuin sininen morsiuspeite, jonka reunoille auringonlasku brodeerasi intressantteja purppura-arabeskejä', kirjoitti kirjailija Paimenhuilu.
'Säteilevän iltaruskon rubiinivärisissä värähdyksissä soinnahteli tulevaisuuden ihanan aamuautereen heräävien huomenkellojen ensi hopeahelähdysten aavistelevia akordeja…'
Paimenhuilu kirjoitti suurta rakkausromaaniaan lyijykynällä toalettipaperille.
Hän ei kiinnittänyt huomiota raakaan materiaan.
Hän tiesi, että ne vehnäjauhot, joista on leivottu suloisin kaakku, mikä koristaa kreivittären kahvipöytää, ovat kasvaneet pellosta, jota on mehustettu jollain muulla kuin oodekolongilla.
Miksi ei siis vuosisadan nerokkain rakkausromaani voisi syntyä toalettipaperille, joka maksaa neljä markkaa nippu?
Ja Paimenhuilu kirjoitti kirjoittamistaan.
Hänen silmänsä leimusivat intohimojen veripunaisia lieskoja…
Välistä hän nousi kiihtyneenä kävelemään ja raastoi luomisraivossa tukkaansa.
Sitten hän istuutui jälleen kirjoittamaan säihkyvin katsein:
'Salaperäisenä lepäsi eljenluunvihreä meri heidän jalkainsa juuressa, kohoillen hiljaa kuin Luonnottaren neitseelliset rinnat…!'
5
Kirjailija Helkiö Paimenhuilu asui puusepänleski Vilhelmiina Puutiaisen tykönä täysihoidossa.
Vilhelmiina Puutiainen ei ollut aivan nuori, mutta ei vallan vanhakaan. Hän oli 42 vuoden ikäinen.
Hänellä oli siniset silmät ja liinanvärinen tukka, ja hänellä oli kaksi osakehuoneistoa ja rahaa pankissa eikä yhtään lasta.
Kirjailija Paimenhuilu oli hänelle velkaa kolmen kuukauden ylöspidon, mutta Vilhelmiina Puutiainen ei hätyyttänyt häntä.
Sillä hän tiesi, että Paimenhuilu oli nero, ja että häntä odotti suuri tulevaisuus.
Hän tiesi sen varmasti, sillä Paimenhuilu itse oli sen hänelle ilmaissut.
Ja Paimenhuilu tiesi, ettei Vilhelmiina Puutiainen vielä tämänkään kuun viimeisenä päivänä puhuisi mitään maksusta. Hän tiesi sen varmasti, sillä hän tiesi Vilhelmiina Puutiaisen tietävän, että hän juuri nyt kirjoitti suurta romaaniaan, joka oli tuottava hänelle kultaa ja kunniaa, vaikka se kirjoitetaankin W.C.-paperille.
Mutta hän ei tietänyt, että Vilhelmiina Puutiaisen sydämessä oli syttynyt uusi tunne.
Ah, lukija arvaa!
Niin, se tunne oli rakkaus!!
Ja senkään tähden ei Vilhelmiina Puutiainen puhunut mitään vuokrasta.
6
Helkiö Paimenhuilun suuri romaani oli valmis.
Hän lähti tarjoamaan käsikirjoitusta kustantajalle.
Kustantaja katseli käsikirjoitusta kummastuneena. Hän piteli sitä varovaisesti näppiensä välissä ja kuin nuuhki jotain…
— Onhan… onhan se vain puhdas… mutisi hän.
— Ei, se on kirjoitettu täyteen, sanoi Paimenhuilu.
— Annan teille vastauksen jonkun ajan kuluttua, luettuani käsikirjoituksen, sanoi kustantaja.
— 'Se oli kuin sfeerien soinnun ikuinen lupaus avaruuden yössä vinkuen lentävälle maapallolle', siteerasi kirjailija kotiin palatessaan omaa romaaniaan, joka oli jäänyt kustantajan pöydälle.
— — —
Viikon kuluttua toi kustantajan juoksupoika paketin kirjailija Paimenhuilulle.
Paketissa oli rakkausromaanin käsikirjoitus.
Ensimmäisen liuskan ylälaitaan oli kustantaja sinikynällä kirjoittanut:
'Tämä paperi kelpaa mielestäni vieläkin alkuperäiseen tarkoitukseensa'.
Kirjailija Paimenhuilu tuijotti jähmettyneenä käsikirjoitusta, ja hänen silmänsä lukivat koneellisesti ensimmäistä eteensattunutta lausetta:
'Saatanallinen raivo istui ebenholtsinmustassa jalkapuussa hänen sydämessään ja kiristi kauheasti marmorinvalkeita hampaitaan…'
— — —
Helkiö Paimenhuilu meni naimisiin Vilhelmiina Puutiaisen kanssa.
Se suuri rakkausromaani ripustettiin huoneiston pienimmän ja salaisimman huoneen seinälle, ja herrasväki Paimenhuilu on nyt sen seitsemännessä luvussa. Paperi kelpasi todellakin vielä mainiosti alkuperäiseen tarkoitukseensa…
— — —
— Hahaha! nauroi Kenonen, kun kirjailija Lempo Sarvikas oli pistänyt käsikirjoituksen taskuunsa ja ilmeisesti tyytyväisenä kirjoitukseensa ja sen esitykseen juonut lasinsa pohjaan. — Se loppuniksi, mitä kustantaja vastasi, oli aivan paikallaan sille pirulle. Olisit pistänyt siihen sen haukkujasi oikean nimen!
— Oikea siinä onkin, sanoi hontelo nuori mies käärmeellisesti hymähtäen. Siinä ei ole muuta eroa oikeasta, kuin että hänen nimekseen on pistetty Asarias Pöllänen, kun hänen oikea nimensä on Sakarias Pöllänen. Mutta jokainen, joka hänet tuntee, tietää kyllä heti, ketä tarkoitetaan.
— Sinä olet kieltämättä ansainnut yhden ryypyn, sanoi hra Kenonen miettiväisesti, täyttäen hra Sarvikkaan lasin. — No, hurun-lurun nyt sitten! Et sinä aivan niin tylsä ole kuin miltä näytät!