XI

Mitä kauemmaksi laiva eteni siitä kaupungista, jossa hra Kenosen seurue vielä veteli unia, sitä levollisemmaksi hra Kenonen tunsi itsensä. Hän alkoi jo puhua vertauksilla ja sanoi olevansa kuin aasialainen Pöhniks-lintu, joka kertomuksen mukaan nousi omasta tuhkastaan. Hän väitti selvästi tuntevansa tulevansa uudeksi ihmiseksi, oltuaan hieman samalla tavoin hunningolla kuin Jukolan Simeoni siihen aikaan, jolloin paholainen vei tämän saapasnahkatorniin. Hra Kenonen selitti, että tämä Seitsemän Veljeksen kohta oli luonnollisesti tulkittava esikuvallisesti, ja ettei mainittu paholainen ollut mikään muu kuin joku gulassi, jolla ei tietysti ollut mitään vaikeuksia houkutellessaan yksinkertaisen hämäläisen maalaispojan mukaansa, koskapa paljon nerokkaammatkin miehet saattavat hairahtua sellaisessa seurassa.

Kun taas oli jonkun matkaa kuljettu, alkoi hra Kenonen tehdä viittauksia siihen suuntaan, että hän oli vain huvinvuoksi järjestänyt koko tämän retkueen, saadakseen pitää sisällisessä alitajunnassaan hauskaa gulassien kustannuksella, ja ettei hän ollut oikeastaan ollut päissään koko retkellä, oli vain ollut olevinaan.

Hra Sarvikkaan huomautettua kukkojutusta selitti hra Kenonen, että sekin oli ollut vain taitava teatteritemppu gulassien uskottelemiseksi, että hän mukamas olisi ollut hönössä. Samalla hra Kenonen sivumennen mainitsi Sarvikkaalle käsittävänsä, että hra Sarvikas on esittävä asian oikeassa valossaan etenkin rouva Kenoselle, jos pahojen kielien ilkeämielisyyden takia olisi tarpeellista vedota joihinkin todistajiin, mihin Sarvikas vastasi osaavansa kyllä puhua niin kuin asiat ja asianhaarat kulloinkin vaatisivat.

Tämä lupaus näytti vierittävän näkymättömän, mutta melkoisen painavan kiven hra Kenosen sydämeltä, ja hra Kenonen alkoi pilkata ja soimata gulasseja heidän sopimattomasta ja jumalattomasta elämästään, joka ei hänen mielestään kuitenkaan voinut maailmassa niin paljon pahennusta matkaansaattaa kuin luulisi, koska mainitut gulassit olivat tavallista tyhmempiä miehiä, niin ettei heistä ole sanottavaa hyötyä edes pahuuden voimien palveluksessa. Hra Kenonen sanoi sekä kokemuksen että tieteellisen tutkimuksen osoittaneen, että ihmisten enemmistössä piilee tyhmyyden ituja, mitkä noissa gulasseissa ovat troopillisissa viinahöyryissä kasvaneet suuriksi sinappipuiksi, jotka hämmentävät heidän järkensä valon niinkuin kuun nousut ja laskut himmentävät Pohjolan kesäisiä öitä.

Hra Kenonen kuivasi hikeä otsaltaan ja ilmoitti taakseen jättämänsä gulassiseurueen sairastavan akutishööristä aivojen pehmennystä, luullessaan voivansa pitää semmoista miestä kuin Kenosta narrinaan. Hra Kenonen huomautti sattuvasti, että se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa, ja päästi sitten ankaran naurunräjähdyksen, joka hra Kenosen olemuksen syvistä uumenista tullen muistutti Vesuviuksen tai Strombolin naurua, sikäli kuin voimme kuvitella niiden alkavan nauraa lyhytjärkisille gulasseille.

Hra Kenosen jymeä nauru houkutteli paikalle laivan kapteenin ottamaan osaansa ilosta juuri kun hra Kenonen kumoamattomasti todisteli hra Sarvikkaalle, ettei hän, hra Kenonen nimittäin, voisi juovuksiin päästäkään, vaikka tyhjentäisi puoli pulloa konjakkia yhdellä siemauksella. Kenonen ilmaisi salaisuutena, että hänellä on rautainen luonnonlaatu siinä suhteessa.

Kapteeni pudisteli epäilevästi päätään ja lausui varmana vakaumuksenaan, että jos kuka tahansa, myöskin hra Kenonen, tyhjentäisi pullon konjakkia yhdellä henkäyksellä, niin olisi hän hetken kuluttua kutakuinkin kypsä mies.

Kun ei asiasta muuten voitu päästä yksimielisyyteen, kysyi kapteeni, olisiko hra Kenonen valmis näyttämään taitoaan, jos kapteeni asettaisi hytissään konjakkipullon hra Kenosen käytettäväksi?

Hra Kenonen huomautti nykyaikaisen luonnontutkimuksen osoittaneen alkoholin sopimattomaksi ihmisen elimistölle, mutta koska totuus hra Kenosen mielestä oli kuitenkin asetettava ylemmäksi kaikkea muuta, niin oli hän valmis tällä kertaa vähän löysäämään periaatteistaan, kuitenkin vain tämän ainoan kerran, ja näyttämään kapteenille olevansa sanansa kokoinen.

Niin siis lähdettiin, laivan lähestyessä erään tunnetun kirkonkylän laivalaituria, minkä ääressä toinenkin höyrylaiva näkyi savuavan, kapteenin hyttiin, ja kun herrat sieltä, laivan juuri laituriin laskiessa ja kapteenin kiirehtiessä virkapaikalleen komentosillalle, palasivat takaisin, oli hra Kenonen suorittanut parissa minuutissa teon, joka oli tarkoitettu hämmästyttämään velttoa maailmaa. Kapteenin avattua korkin oli hra Kenonen kallistanut älykkään ja paljon kokeneen päänsä taaksepäin, kohottanut pullon huulilleen ja kääntänyt sen pohjan ylöspäin. Ja koska hra Kenonen osasi miekannielijän vaikean taidon kurkkutorven yläpään aukipitämisessä, niin oli hän antanut pullon sisällyksen valua yhtäkyytiä suoraan vatsalaukkuunsa, eikä laskenut pulloa alas, ennenkuin se oli tyhjä.

Kapteeni löi hra Kenosta olalle ja tunnusti, että se oli miehen ryyppy, joka olisi tuottanut dromedaarillekin kunniaa, ja juoksi sitten niinkuin sanottu virkaansa hoitamaan.

Hra Kenonen seuralaisineen nousi myöskin laivan kannelle katselemaan laiturissa olevaa toista laivaa ja sen matkustajia, ja viidentoista sekunnin kuluttua kajahti toisen laivan kannelta naisen ääni, johon vastasi hämmästynyt mölähdys hra Kenosen kidasta.

Rouva Kenonen kiiruhti matkatavaroineen ja ankarasti huohottaen muuttamaan laivaa ja huusi jo matkan päästä Kenoselle kysymyksen, missä hän on ollut.

Meidän ei ole tarvis ryhtyä tarkemmin selostamaan, kuinka rouva Kenonen kiihtyneenä kuvaili, minkälaisessa tuskassa ja pelossa hän oli ollut miehensä odottamattoman katoamisen johdosta, koska hän oli alkanut otaksua hra Kenosen joutuneen hunningolle ja aikovan poistua maasta jättäen jälkeensä vaimon ja lapset sekä joukon muitakin selvittämättömiä asioita. Rva Kenosen omatunto oli velvoittanut häntä matkustamaan perässä tavoittaakseen, mikäli mahdollista, miehensä ennen Torniota ja sieltä ulkomaille vievää Handolinin siltaa.

Hra Kenonen levitteli käsiään ja huokaili, että ihmiselämässä on hetkiä, joita ei maailmankuulu Cicerokaan osannut edeltäpäin arvata ja että liikemies on kuin pappi tai lääkäri, jonka tulee olla valmis noudattamaan velvollisuuden kutsuvaa ääntä sekä yöllä että päivällä, milloin vain asiat vaativat.

Rouva Kenonen puolestaan totesi mielihyvällä, että hra Kenonen oli selvä, vaikka hänen ympärillään tosin tuntuikin kuin jonkinlainen autere ja hento lemahdus aurinkoisista etelän viinimaista. Rouva Kenonen sanoi pelänneensä, että hra Kenonen olisi horjahtanut siltä hyveelliseltä ja arvokkaalta tieltä, joka on ainoa sovelias puolisolle, kansalaiselle ja ruokakunnan päämiehelle, sekä kertoi kuulleensa jotain epämääräistä huhua, ettei hra Kenonen muka ollut selvää päivää nähnyt viikkokausiin. Sitä hauskempaa oli rouva Kenosen näin odottamatta tavata miehensä hyvässä kunnossa ja selvänä ja raikkaana sekä päällepäätteeksi kotimatkalla rasittavien liiketoimiensa jälkeen.

Rouva Kenonen tuli aivan liikutetuksi ajatellessaan niitä vääriä epäluuloja, joita hänessä oli päässyt hetkeksi viriämään miehestään, ja puristi hra Kenosen kättä ja pyysi hra Kenoselta anteeksi tyhmät ja joutavat päähänpistonsa.

Hra Kenonen, jossa äskeinen pystyväisyyden näyte juuri nyt alkoi nopeasti kiihtyvällä voimalla vaikuttaa, puristeli hänkin vuorostaan, laivan törähyttäessä lähtötoitotuksen kirkonkylälle ja edetessä laiturista, vaimonsa käsiä ja tuli liikutetuksi ja yhä enemmän liikutetuksi, lausuen varmana vakaumuksenaan, että rva Kenonen on kuin Saara, joka oli uskollinen ja nöyrä patriarkka Aabrahamille ja kutsui häntä herraksi. Rouva Kenonen pyyhkäisi ilokyyneleitä silmistään, sillä näin hellä ei hänen miehensä ollut viiteentoista vuoteen ollut, ja hra Kenonen alkoi myöskin vetistellä, sanoen vasta tällä hetkellä täysin tajuavansa, mikä aarre hänellä vaimossaan oli. Hra Kenonen ryhtyi laajasti selittämään, että Aabraham oli tiranni, kun vaati vaimoaan sanomaan omaa miestään herraksi, ja alkoi hartaasti pyytää, ettei rouva Kenonen koskaan sanoisi miestään herraksi, koska eduskunta oli säätänyt yleisen, yhtäläisen ja välittömän tasa-arvoisuuden aviopuolisoiden keskuuteen kylmässä Pohjolassa.

Rouva Kenonen katsahti mieheensä vähän kummastuneena ja sanoi, ettei hänen aikomuksenaan ole suinkaan ruveta sanomaan Kenosta herraksi.

Hra Kenonen nyökäytti hyväksyvästi päätään ja ilmoitti olevansa vapaamielinen mies emansipatsioonin alalla, sekä kannattavansa kohtuullisia suojelustulleja ja maan hankintaa tilattomalle väestölle järkiperäisissä rajoissa. Samalla teki hän tiettäväksi tasavallan gulassien vaipuneen juoppouteen, joka iljettää syrjäistäkin, ja arveli sen osaksi aiheutuvan maailmansodan raaistuttavista jälkitaudeista.

Hra Kenonen puheli yhä nopeammin ja nopeammin, ja viittaili ympärilleen ja syljeskeli ja pyyhki suutaan ja teititteli pari kertaa huomaamattaan rouva Kenosta, joka kasvavalla ällistyksellä seurasi tämän käsittämättömän ilmiön kehittymistä.

Kun hra Kenonen sitten nousi ylös, selitettyään mielipiteensä nykyaikaisesta spiritismistä ja Imatran vesivoiman käyttämisestä valtionrautateitten liikevoimana, sekä horjahti samalla, niin että hänen täytyi tarttua molemmin käsin laivan kannen kaiteeseen, lausui hän pelkäävänsä, että maanjäristys voi tehdä arvaamatonta tuhoa maan nuorelle ja kauniille pääkaupungille, jonka kivimuureihin niin monen suuren puulaakin rahat olivat kiinnitetyt.

Silloin hypähti rouva Kenonen kauhusta kiljahtaen ylös ja kysyi, oliko hra Kenonen juovuksissa, mihin hra Kenonen puolestaan vastasi silmiensä hurjasti harhaillessa, että "kukas te olette ja mihin se perhanan kukko on kadonnut?" Hra Kenonen sanoi, että hän on kärsinyt vaiteliaana vahingon toisensa jälkeen, myöskin hukatessaan kaksi tusinaa kauluksia, joista hänellä oli ollut paljon murhetta ja vaivaa, mutta että kukosta, jonka hän kerran on ottanut suojelukseensa, vastaa hän ei ainoastaan koko omaisuudellaan, vaan myöskin jos niin vaaditaan, päällään ja oikealla kädellään.

Rouva Kenonen syöksähti kauhistuksen vallassa lähelläseisovan hra Sarvikkaan luo ja sanoi tapahtuneen jotain hirveätä ja salaperäistä. Hän oli juuri äsken tavannut miehensä vesiselvänä, mutta ellei hän itse olisi nähnyt, ettei hänen miehensä senjälkeen ole ottanut pienintäkään ryyppyä, niin voisi hän vannoa, että hänen miehensä on vallan ylenmäärin päissään, niin käkenä, ettei enää ihmisiä, ei edes lähimpiä omaisiaan tunne.

Hra Sarvikas mutisi vähän epävarmasti, että taivaan ja maan välillä tapahtuu selvittämättömiä asioita, joita tiedemiehet eivät toistaiseksi ole voineet tyydyttävästi valaista, minkä laihanlaisen lohdutuksen jälkeen hra Sarvikas haihtui nopeasti laivan kannelta näkymättömiin.

Onneksi ennätti laivan kapteeni samassa hätään ja sanoi, että ainoa, mikä hra Kenoselle voidaan tällä hetkellä tehdä, on se, että hänet saatetaan nukkumaan itsensä selväksi. Siis on hän sittenkin juovuksissa! huusi rouva Kenonen, jolloin kapteeni sanoi, että näkeehän sen jokainen. Mutta kun rouva Kenonen alkoi kysellä, kuinka hänen miehensä on voinut tulla juovuksiin vaimonsa silmien edessä, pisaraakaan nauttimatta, joutui kapteeni huomattavasti hämilleen ja sanoi, että se tietysti on mahdotonta ja että hra Kenonen kenties on saanut jonkinlaisen kohtauksen, mutta että se varmasti menee ohi, kun hra Kenonen saa muutamia tunteja nukkua rauhallisessa hytissä.

Kapteenin ja rva Kenosen kannatellessa hra Kenosta kainaloista ja saattaessa hänet siten hyttiin nukkumaan lausui hra Kenonen tulleensa lopullisesti tajuamaan kaiken turhuuden sekä aavistavansa, ettei hän koskaan saa enää kukkoansa elävin silmin nähdä.