X
Reading edition
Tunnin kuluttua istuivat hra Kenonen ja Sarvikas laivassa, joka viiletti etelään päin.
— Minä kävin "Untamoisen" toimituksessa ja kertomus "Elämän leukaluissa" tulee ensi numeroon, kertoi Sarvikas.
— Maksoivatko ne pöllöt mitään? kysyi hra Kenonen joka punoitti vahvasti ja poltteli paksua sikaria.
— Sain minä siitä kiristetyksi 80 mk., sikamaisen vähän se on, mutta olisin minä sen pahimmassa tapauksessa antanut ilmaiseksikin, saadakseni sen vain painetuksi "Untamoiseen". Otin rahat ja kesätoimittajalta lupauksen, että hän painattaa sen kokonaisuudessaan samassa numerossa.
— Miksi niin?
— Siksi, että jos se pannaan lehteen jatkettavana, niin tulee toimittaja itse maalta kuin Impivaaran peikko, harjakset pystyssä, ja ehkäisee sen loppuosan painattamisen. Ja se olisi suuri vahinko, lausui kirjailija Sarvikas vakuuttavasti.
— Epäilemättä! myönsi hra Kenonen syvällä vakaumuksella.
Laiva kynti tyyninä välkkyviä kesäisiä vesiä. Äsken niitetyn heinän tuoksu kantautui yli salmien ja sekoittui laivan koneöljyn hajuun.
— Minä luulen, että minusta voi vähitellen tulla uusi ihminen, kunhan onnistun kätkeytymään noiden pirulta riivattujen gulassien kynsistä, sanoi hra Kenonen. — Mikä se toinen kertomus oli, jonka sinä viime yönä kirjoitit?
Ja kirjailija Sarvikas otti povitaskustaan tukun papereita ja luki sointuvalla, mutta hillityllä äänellä ja silmissään lämmin, hieman surunvoittoinen katse, seuraavan kertomuksen:
1
Kumeasti kumahtelivat kirkonkellot… Osuuskaupan takana huoahti lauha tuuli vanhassa haavikossa…
Ja niinkuin aeroplaani kohahti leivonen riemurinta ylös taivon sineen…
"Oi Pohjola… Oi Pohjolan kesä…!!"
Näin huudahti Claurenzia Königsgrund, vetäessään nimettömät jalkaansa pappilan uimahuoneessa.
Kätketkö, Runottareni, punastuneen katseesi ruusun lehtien taakse…?
Et!!
Sillä Claurenzia Königsgrund oli yksin. Eikä apteekkari, joka muuten kukaties olisi hiipinyt salaa uimahuoneen luo ja kurkistanut seinän raosta, ollut saapuvilla.
Hän nukkui kotonaan.
Hän oli päissään…
Mutta korkealla ilmassa lauloi leivonen.
2
"Oi Pohjola… oi kesä… oi sydämeni", huokasi Claurenzia Königsgrund, painaen valkean kätensä poveaan vasten.
Hän oli nimittäin jo pukeutunut.
Hän oli hurmaava…
Hänen mustat silmänsä, jotka kiilsivät kuin hehkuviini arabialaisessa kristallimaljassa, säkenöivät kilpaa sen suuren timantin kanssa, joka hohti hänen rintaneulassaan. Se oli maksanut 18 mk. 50 p. Hänen tukkansa oli kastanjetin ruskea, ja vartaloltaan oli hän kuin Apollinaris. Hänellä oli lyhyt valkoinen hame, harsosukat ja valkeat kengät, joitten kärjet olivat liidutut.
Hänen suonissaan virtasi tulinen etelämaan veri.
Hänen äitinsä oli ollut Vera Crutz Armada del Alonzo, ja hänen isänsä Heinz Friedrich Königsgrund oli ollut Saksan konsuli Guanossa.
Mutta hänen äitinsä oli kuollut…
Intiaanit olivat hänet surmanneet ja skalppeeranneet…
Sillä hänelläkin oli ollut hurmaava kastanjetin ruskea tukka… toista kyynärää pitkä.
Intiaanit olivat myyneet sen parturi Jim Trotterille Creat Easternin kaupungissa ja ostaneet rahoilla 4 heelaa Whiskyä…
Mutta hänen isänsä, konsuli Heinz Friedrich Königsgrund, oli kaatunut maailmansodassa.
Ja kohtalo oli kuljettanut ihanan orpotytön Claurenzia Königsgrundin kauas Pohjolaan… hän oli nyt kotiopettajana Mölhösalmen pappilassa…
3
Aurinko säkenöi taivaalla kuin kultainen potkupallo.
Huikaiseva lämpö siivilöityi taivaalta ja kärpäset surisivat.
Pappilan suuri viljapelto aaltoili suvituulessa.
Mutta huoneessaan nukkui nojatuolissa rovasti Josaphat Leukanen.
Suuri hikihelmi päilyi hänen punaisella otsallaan.
Hän nukkui levottomasti, sillä hän ei ollut oikein terve.
Hänellä oli suuri hemoroidi…
Kirkontornissa kitisi kirkonkukko, tuulessa käännähdellen.
Se oli vähän ruosteessa.
Ja pappilan salissa opetti neiti Claurenzia, jota piiat sanoivat roilainiksi (!) — moukkamainen väännös sanasta Fräulein — saksaa lyseolaiselle Mikko Leukaselle.
— Der, die, das…
Lyseolainen Mikko Leukanen haukotteli. Hän ajatteli… niin, hän ei ajatellut mitään.
Kimalainen surisi ikkunassa.
Sanaton ikävä nakersi neiti Claurenzia Königsgrundin sydänjuuria.
Hän loi synkän silmäyksen Mikko Leukaseen ja mutisi metallinkirkkaalla äänellä:
"Ach Sie… dummes Vieh… ein finnischer Ochse!"
Onneksi ei Mikko Leukanen ymmärtänyt mitään. Hänellä on saksassa nelonen.
Claurenzia Königsgrund huokasi raskaasti…
4
Hän oli syönyt aamiaiseksi liian paljon puuroa. Rovasti Josaphat Leukanen rakasti neiti Claurenzia Königsgrundia.
Hän ei olisi saanut sitä tehdä, jos ruustinna olisi ollut elossa. Mutta ruustinna oli kuollut…
Nyt oli rovasti leski. Mutta hänellä oli hemoroidi.
Ja kesä oli kukkeimmillaan. Mutta taivaan sinessä kiiriskeli satakieli niinkuin aeroplaani.
Äkkiä…
Sävelten hurma tulvahti luonnossa. Musiikki täytti pappilan pihan, ja soinnut vyöryivät aina tyhjään navettaan asti, jossa ei ollut yhtään lehmää, mutta monta kärpästä.
Lehmät olivat laitumella.
Posetiivinsoittaja oli tullut pihaan.
Rovasti heräsi.
Lyseolainen Mikko Leukanen juoksi ulos.
Posetiivari oli italialainen.
Hänellä oli musta tukka ja tummat silmät, jotka he kuivat kuin pikimustat öiset hiilet.
Hänen nimensä oli Parabello Borsalino.
Hänen oikea kätensä oli ammuttu sodassa.
Mutta hän soitti yhtä taitavasti vasemmalla kädellä.
Claurenzia Königsgrund katsahti ulos ikkunasta.
Samassa katsahti Parabello Borsalino ikkunaan.
Heidän katseensa yhtyivät.
Kiljahtaen vaipui neiti Claurenzia permannolle.
Mutta Borsalinon kasvoilla leikki julma hymy.
5
Apteekkari nukkui. Hän kuorsasi.
Mutta apteekissa expedeerasi farmaseutti Topias Plaastari Spirit. rect. resepteitä.
Kuitenkin olivat hänen ajatuksensa muualla…
Hän ajatteli Claurenzia Königsgrundia, jolla oli kastanjetin ruskea tukka ja Apollinariksen vartalo.
Sitten hän huokasi.
Apteekkari kuorsasi.
Topias Plaastarin silmissä välähti terästä.
Hän lävisti apteekkarin huoneen oven läpitunkevan katseellaan ja huudahti:
— Sika!
Aurinko aleni länteen.
Parabello Borsalino soitti apteekin pihassa.
Hän soitti saksaa.
Hän soitti:
"Puppchen, du bist mein Augenstern…"
— Kuinka omituista! ajatteli Topias Plaastari liikutettuna.
— Hänkin soittaa saksaksi!!
Topias Plaastarin silmiin ilmestyi kostea kiilto.
Hän meni pihalle ja antoi Parabello Borsalinolle uuden nikkelimarkan.
Sitten heitti hän lentosuukkosen pappilaan päin.
Parabello Borsalino kiitti syvään kumartaen.
Mutta hänen mustista silmistään välähti uhkaava salama.
Topias Plaastaria värisytti.
Hän meni sisälle ja otti pitkän ryypyn.
Aleneva aurinko valoi pitkiä sädekimppuja tummuvalle maalle.
6
Aurinko laski säihkyvänä kiekkona järven tummiin laineisiin.
Yksi käki kukkui.
Yksi venhe lipui pitkin järven mustia laineita.
Venheessä istui nuorukainen ja neito.
Neito huokasi…
— Ich liebe dich, Claurenzia Königsgrund! kuiskasi Topias Plaastari hiljaa.
Mutta neidon värähteleviltä huulilta ei kuulunut sanaakaan.
Hänen katseensa tähtäsi johonkin kaukaisuuteen.
Se katse oli kuin sinetillä lukittu.
Kaksi käkeä kukkui.
Pohjolan kesäyön ihmeellinen hämy kietoi vaippaansa tummuvat saaret…
Venhe töksähti rantaan.
— Neiti menee vain edellä, minä päästän veden venheestä… verstehen Sie… Wasser ausgiessen…
Claurenzia Königsgrund poistui pää pystyssä.
Kaamea hiljaisuus vallitsi luonnossa.
Ei yhtään käkeä kukkunut.
Topias Plaastarin sydäntä kouristi nimetön tuska.
7
— Hiljaa! huudahti rosvo käskevällä äänellä. — Ei yhtään sanaa, jos henkesi on sinulle rakas!
Claurenzia Königsgrund vapisi.
Huudahdus kuoli hänen kalpeille huulilleen.
— Tunnetko minut? kysyi rosvo kolkosti.
— En! kuiskasi Claurenzia.
Hänen polvensa löivät yhteen.
Rosvo nauroi käheästi.
Metsä kohisi synkästi…
— Tunnetko nyt?! huusi rosvo, temmaten mustan silkkinaamion kasvoiltaan.
— Parabello Borsalino! huudahti Claurenzia kauhuissaan.
— Hahahaa! nauroi italialainen julmasti. — Se mies, joka osti äitisi tukan parturi Jim Trotterilta Creat Easternissa!
— Ah! huudahti Claurenzia.
Mutta italialainen katsoi häneen synkästi.
— Se tukka oli väärennetty! sanoi hän jäätävällä äänellä.
— Se oli peruukki!
Kiljahtaen vaipui Claurenzia maahan.
Parabello Borsalinon rinta nousi ja laski kiivaasti.
— Minä rakastin äitiäsi… kerran… mutisi hän.
Kaksi suurta kyyneltä vierähti hänen ahavoituneille poskilleen.
— Mutta minä en tiennyt, että hänen tukkansa oli väärennetty…
Uhkaavana seisoi musta kuusisto.
Claurenzia Königsgrund oli pyörtynyt.
Silloin tempaisi italialainen tikarin vyöltään ja kumartui Claurenzia Königsgrundia kohti.
Rosvon mustissa silmissä paloi sammumaton tuli.
8
Kuu loisti taivaalla kuin suuri keltaiseen paperiin kääritty sähkölamppu.
Farmaseutti Topias Plaastari juoksi mielettömänä surusta ja kauhusta pitkin pimeätä metsäpolkua.
— Claurenzia! huusi hän surunvoittoisella äänellä.
… rentsia! vastasi kaiku vuoresta, jota kutsutaan Pirunvuoreksi.
Topias Plaastarin tukka nousi kauhusta pystyyn.
Silloin tuli häntä vastaan Parabello Borsalino, kantaen posetiivia selässään.
— Kurja! huusi Plaastari vihan tukahuttamalla äänellä. — Missä on Claurenzia?
— Minulla on kaksi intohimoa, huusi rosvo.
— Mikä on toinen? kysyi Plaastari.
— Raha! huusi rosvo.
— Mutta toinen? huusi onneton farmaseutti väristen.
— Posetiivi! huudahti rosvo ja katosi metsän pimeyteen.
Metsä huokasi kuin ihminen, jonka sydämellä on synkkä salaisuus.
Topias Plaastari juoksi mieletönnä kohti kirkonkylää.
Hänen hengityksensä tahtoi salpautua.
— Missä on Claurenzia? huusi vaikeroiva ääni käsiään väännellen hänen sielunsa syvyydestä.
Mutta ei kukaan vastannut.
Ainoastaan hänen vatsansa kurahti.
Topias Plaastari muisti, ettei hän ollut syönyt illallista.
9
— Apua! huusi Topias Plaastari apteekilla.
Hänen kurkkuaan kuristi sanomaton tuska.
— Häh…? mutisi apteekkari. — So-sopii antaa vaikka kalanmaksaöljyä…
Farmaseutti näki, että apteekkari oli enemmän päissään kuin koskaan ennen.
Synkkä viha leimahti nuorukaisen jalosta katseesta
— Juopporatti! huusi hän vavahtelevalla äänellä.
Hän huusi sen niin hiljaa, ettei apteekkari sitä kuullut.
Apteekkari örisi kuin kuoleva puhveli.
Hän kääntyi seinään päin ja alkoi kuorsata.
Korkealta taivaalta loisti aavemainen kuu kalpean keltaisena.
Suru sydämessä kiiruhti nuorukainen pappilaa kohti.
Hän oli valmis uhraamaan henkensä rakastettunsa pelastamiseksi.
Pimeänä, salaperäisenä seisoi pappila maantien vieressä.
Mutta kuin näkymättömän käden pysähdyttämänä seisahtui hän portille. Portin takana murisi pappilan suuri koira uhkaavasti.
Koiran nimi oli Vahti.
Se oli hyvin vihainen yöllä.
Murtunein mielin kääntyi Topias Plaastari takaisin.
Hän ei voinut mennä eteenpäin, koska Vahti murisi, sillä hänellä oli jaloissaan uudet housut.
Ja Vahdilla oli julmat, valkoiset hampaat…
10
Seuraavana aamuna seisoi Claurenzia Königsgrund kalpeana rovastin edessä.
— Missä on teidän kaunis, kastanjetinruskea tukkanne? kysyi rovasti Josaphat Leukanen raskaasti.
— Ryöstetty! huusi neiti Claurenzia äänellä, joka olisi liikuttanut kiveäkin.
— Kuka sen ryösti? kysyi rovasti.
Samassa häntä röyhtäytti.
Claurenzian silmät välähtivät kostonhimoisesti:
— Sen teki Parabello Borsalino! kiljahti hän.
Ja sitten hän huudahti:
— Olkoon hän kirottu!
— Aamen, murahti rovasti.
Itkien vaipui Claurenzia sohvalle.
— Kuka minusta nyt huolii? nyyhkytti hän.
Rovastin silmissä oli kostea kiilto.
— Claurenzia! kuiskasi hän lempeästi. — Tahdotko tulla ruustinnakseni?
Onnesta säteillen heittäytyi Claurenzia Josaphat Leukasen rinnoille.
— Sinun ikuisesti! kuiskasi hän.
Mutta ovella seisoi kalman kalpeana Topias Plaastari.
Hän ymmärsi kaiken.
— Siinä on tukkanne… löysin sen metsästä, sanoi hän jäätävän ivallisella äänellä, paiskaten ruskean tekotukan pöydälle ja kiiruhtaen katkeroituneena ulos.
— Sittenhän on kaikki hyvin, sanoi rovasti.
— Armaani, tahdotko seurata minua maailman ääreen? kuiskasi Claurenzia.
Rovasti huokasi kumeasti:
— En voi… minulla on hyvin vaikea hemoroidi…
— — —
— Se on todellakin sievä ja jännittävä kertomus, sanoi hra Kenonen miettiväisenä. — Elämässä on sentään paljon kaunista, kun se vain osataan oikein kuvata.