II

Herra Kenonen heräsi. Vähitellen. Voisimmepa melkein sanoa, että hän heräsi pala palalta. Ensin heräsivät hänen oikea kätensä ja vasen jalkansa, jotka alkoivat liikahdella levottomasti. Sitten heräsi hänen suunsa, avautuen puoleksi, sitten hänen nenänsä, joka lakkasi kuorsaamasta ja alkoi pärskähdellä. Lopuksi heräsivät hänen silmänsäkin. Ensin avautui hitaasti toinen silmä, sitten toinen.

Aluksi tuijotti hra Kenosen valveutunut silmäpari jäykästi kattoon, joka nähtävästi oli aikoinaan ollut valkoinen, mutta jonka tupakansavu oli tummentanut. Jostakin ylhäältäpäin valunut kosteus oli sitäpaitsi muodostanut kattoon epämääräisen kuvion, jossa hra Kenonen oli huomaavinaan joitakin tutunomaisia piirteitä. Hän tajusi lopuksi tylsästi, että kuvio muistutti jossain määrin Euroopan karttaa, ei kuitenkaan tätä nykyaikaista, vaan esimerkiksi Ptolemaioksen aikuista. Välimeri, Punainen meri, Vähä-Aasia, Italia ja Onnellinen Arabia olivat vähän sinnepäin kuin pitikin, mutta muu maailma meni vallan löröksi, ajatteli hra Kenonen.

Samassa hän muisti, ettei hänen makuuhuoneensa katossa ollut mitään karttoja, ja käänsi päätään.

Ensimmäinen tämän liikahduksen aiheuttama huomio oli se, että hänen päänsä oli kipeä, vieläpä hyvin kipeä. Ja toinen huomio oli se, ettei hän nukkunut omassa kodikkaassa ja tutussa makuukamarissaan, vaan aivan oudossa, melkoisen yksinkertaisesti ja puisevasti kalustetussa huoneessa, jonka alaslaskettujen ikkunaverhojen lävitse valo — oliko se nyt sitten aamu-, päivä- vai iltavaloa — punertavana siivilöityi.

Hra Kenonen makasi jälleen jonkin aikaa liikkumattomana ja koetti ajatella. Mutta ajatteleminenkin lisäsi kipua päässä. Paras siis olla ajattelematta.

Jossakin seinän takana löi kello vähän käheällä äänellä. Vaistomaisesti laski hra Kenonen lyönnit ja sai tulokseksi 11. Siis oli aamu. Sillä klo 11:n aikaan illalla ei päivänvalo enää olisi punertanut ikkunaverhojen läpi, vaikka olikin kesäinen aika.

Äkkiä käännähti hra Kenonen sängyssään ja nousi istumaan.

Hän oli silminnähtävästi jossain hotellihuoneessa. Sen toisella seinämällä oli myöskin sänky, jossa näkyi nukkuvan joku mieshenkilö, seinään päin kääntyneenä ja peitteen reuna korvien tasalla. Nukkuja kuorsasi epätasaisesti.

Hra Kenonen näki yöpöydällä sänkynsä vieressä vihertävän, lasisen vesikarahvin ja tunsi samassa polttavaa janoa. Käsi vähän vapisten kaatoi hän lasin täyteen, joi sen yhdellä henkäyksellä, vaikka hän ei yleensä hyväksynytkään vettä juoma-aineena, ja totesi kummastuksella, ettei se sentään maistunut niin vastenmieliseltä kuin hän oli ajatellut.

Sitten ryhtyi hän vakavasti mietiskelemään, missä hän mahtoi olla, kuinka oli joutunut tähän paikkaan ja kuka tuo toisessa sängyssä nukkuva mies oli.

Vähitellen hän muisti, että oli viimeksi valveilla ollessaan mennyt ostamaan kauluksia ja poikennut sitten Ovelan kanssa aamiaiselle. Aamiaista tuli jatketuksi päivällisiin asti, senkin hän muisti. Sellaista sattuu, valitettavasti, huokasi hän ajatuksissaan. Mutta miten hiidessä sen loppuillan laita mahtoi olla?

Hra Kenonen muisteli, että oli ollut huone, mutta ei se huone, missä hän oli aamiaista syönyt. Huoneessa oli valoa kattolampussa, pianon tai jonkin sentapaisen soittokoneen räminää, paljon tupakansavua ja savun seassa useita tavallaan kuin tuttuja, mutta samalla jollaintavoin tuntemattomia naamoja, joista virtasi paljon puhetta.

Hra Kenonen hieroi pakottavia ohimoitaan ja jatkoi muisteloitaan. Hyvin hämärästi muisteli hän yhteen aikaan olleen jotain kiivasta väittelyäkin, mutta kutka väittelivät ja mistä, siitä ei hän voinut mitään muistaa. Loppu oli peittynyt yhä sakenevaan usvaan, joka äkkiä muuttui kerrassaan läpinäkymättömäksi.

Ja sitten ei ollut mitään, oli vain täydellinen tyhjyys, olemattomuus, kunnes hänelle tapahtui herääminen tässä huoneessa. Hra Kenonen kaatoi itselleen vielä lasin vettä, joi sen ja ähkäisi.

Siis oli satamoitu johonkin hotelliin yöksi, jatkoi hän tuskiatuottavaa ajatustyötään. — Kirottu päähänpisto, ettei mennä kotiin nukkumaan! Se heittää elämänjärjestykseen epäsäännöllisyyden varjon. Täytyisi olla sellainen laki, että ravintolanpitäjien on pakko rangaistuksen uhalla pitää huolta siitä, että vieraat joutuvat kotiin ja omaan sänkyynsä.

Mutta kaikki oli tuon toisessa sängyssä nukkuvan Ovelan syy. Ovelahan hänet oli houkutellut murkinalle.

Hra Kenonen päätti tehdä asiasta huomautuksen Ovelalle ja hönkäsi:

— Hoi!

Nukkuja lakkasi kuorsaamasta, mutta ei vielä kääntynyt.

— Nous ylös vain, syntisille tolpillesi! karjaisi hra Kenonen, joka ei tuntenut mitään sääliä. — Päivä on jo puolessa!

Nukkuja hieroi silmiään, maiskutteli suutaan, käännähti ja nousi istumaan. Hra Kenonen hönähti hämmästyksestä.

Ylösnousija ei nimittäin ollut Joh. W. Ovela. Eikä se ollut kukaan muukaan hra Kenosen tuntema henkilö. Se oli aivan uppo-outo, mutta kuitenkin herrasmieheltä näyttävä mies, jolla oli harvahko, harmaantuva tukka, leveähkö nenä, naurava suu ja valkoinen pieni arpi toisessa poskessa.

Hra Kenonen aikoi juuri asianmukaisella ponnella kysyä, millä oikeudella vieras oli tunkeutunut nukkumaan hänen huoneeseensa, mutta muisti samassa, etteihän hän tiennytkään, oliko tämä todella hänen huoneensa. Kukaties olikin huone tuon tuntemattoman ja hän itse vain niinsanottu kiinalainen, jolle tuntematon oli vieraanvaraisesti myöntänyt yösijan. Parasta oli esitellä aluksi itsensä ja sitten ryhtyä varovaisesti selvittämään tätä asuntokysymystä.

Mutta vieras, jolla oli naureskeleva suu, sanoi samassa:

— Morning Post!

— Moron… vastasi hra Kenonen epävarmasti.

— Kuinkas se sitäpaitsi hurisee? tiedusteli tuntematon. — Kupariseppiä, vai?

— Sikäli, mikäli… vastasi hra Kenonen, joka oli päättänyt olla varuillaan.

— Niistä on, mainituista käsityöläisistä, joskus vaivaa… aamupäivällä, selitti toinen opettavaisesti. — Mutta niistä pääsee kyllä, kun osaa järjestää.

— Hm, mutisi hra Kenonen, alkaen tehdä nousua.

— Sinä näyt olevankin aika ratti, kun vauhtiin pääset, alkoi toisen sängyn asukki äkkiä ylistää. — Huonompi mies olisi jo puolesta kepertynyt. Minä olen luullut kestäväni siinä kuin joku toinenkin, mutta kyllä minun täytyy tunnustaa sinut mestarikseni. Olikin se aikamoinen meritappelu.

Hra Kenonen vain kuunteli, korviaan höristellen, ja toinen jatkoi:

— Oli hyvä, että sinä heitit sen rähjäävän tirehtöörin ulos…

— Jassoo, jaa… sanoi hra Kenonen. Hän olisi sanonut samalla tavalla, jos toinen olisi kertonut hänen heittäneen ulos Abessinian neguksen anoppimuorineen.

— Juu, jatkoi toinen naureskellen. — Tirehtööri meni niin että hippulat vinkuivat ja pihtipielet rytisivät. Mistä teille oikeastaan riita tuli?

— Niin… hm… minua harmitti… murahti hra Kenonen.

— Harmittihan se muitakin. Sitten tuli paljon hauskempi olla, kun päästiin siitä. Mitäs pidät johtaja Siivilästä?

Hra Kenonen, joka olisi ollut kiitollinen, jos toinen olisi hänelle selittänyt, kuka senniminen herrasmies oli, mistä hän oli kotoisin ja miten hän ja hra Kenonen olivat joutuneet toistensa tuttavuuteen, vastasi kartellen:

— Kyllähän se… mukiinmenevä mies…

— Juu, minäkin pidän paljon siitä miehestä, ilmoitti toinen. — Siinä on jotain semmoista reilua ja välitöntä.

— Aivan niin, sen vaikutuksen minäkin sain, myönsi hra Kenonen.

— Ja hänen rouvansa kanssa sinä myöskin tulit toimeen?

— Häh? kysyi hra Kenonen, pysähtyen äkkiä kenkiensä vaivalloisessa pauloittamisessa.

— Esitit sinunmaljatkin — vaikka rouvanhan se oikeastaan olisi ollut tehtävä.

— Enpähän! sanoi hra Kenonen jyrkästi, punastuen kovasti.

— Älä kiistä! nauroi tuntematon. — Tehän joittekin ne oikein vanhaan hyvään tapaan, käsikoukussa. Mutta sinä et taida enää oikein muistaa, mitä kaikkea siellä hommattiin?

— Tietysti muistan! rähähti hra Kenonen loukkaantuneella äänellä. Mutta rouva Saviola…

— Rouva Siivilä!

— Siivilähän minä sanoinkin… paholaisen niskanappi kun on jäykkä!… rouva Siivilä sinutteli ensin minua erehdyksessä, niin että minä arvelin…

— No, eihän se ollut mitenkään vaarallista, kun mieliala muutenkin oli niin korkealla, lohdutti naapurisängyn asukas. Ja olethan sinä sitäpaitsi niin paljon vanhempi, että sinulla on jo ikämiehen etuoikeuksia.

— En minä kai vielä mikään ikäloppu silti ole! sanoi hra Kenonen, muljauttaen synkästi huonetoveriinsa, joka myöskin oli noussut ylös ja pistänyt päänsä pesuvatiin jäähtymään.

— Etpä tietenkään, etpä tietenkään, myönteli toinen lepytellen. — Sinähän olit nuorekkain meistä kaikista. Laulusikin…

— Lauloinko minä? pääsi hra Kenoselta.

— Etpäs muistakaan! ilkkui hyvämuistinen huonetoveri. — Et kai muista sitäkään, kun tanssit balettia ja esitit "Joutsenlampea"? Rouva Siivilä nauroi niin että oli pakahtua.

Hra Kenonen ei halunnut kuulla enempää, vaan meni pesukaapin ääreen ja alkoi vettä kovasti loiskuttaen huuhdella kasvojaan.

Kun asuintoverit olivat siistiytyneet ja pukeutuneet, huokasi hra Kenonen, piteli päätään ja sanoi olevansa kipeä kuin esihistoriallinen plesiosaurus. Hän selitti, että nykyinen ihmissuku on vedenpaisumuksen jälkeen paljon heikompaa kuin ennen suurta luonnonmullistusta eläneet tervaskannot, ja huomautti tilaston osoittavan, että aika on sairaalloinen ja että kulkutaudit raivoavat useilla paikkakunnilla, eritoten pääkaupungissa, jonka raaka meri-ilmasto tekee pahaa herkästituntevalle elimistölle.

Nauravanaamainen herrasmies myönsi nämä näkökohdat paikkansapitäviksi, mutta kiinnitti samalla huomiota lääketaidon edistysaskeliin nykyajalla, arvellen hra Kenosenkin taudin olevan parannettavissa järkiperäisellä hoidolla, mikä soveliaasti ja taitavasti voitaisiin aloittaa silliaamiaisella tämän hotellin ruokasalissa.

Kun ei hra Kenosella voinut olla mitään muistuttamista tätä hyväätarkoittavaa ja vanhastaan koeteltua sekä asianmukaiseksi havaittua hoitotapaa vastaan, niin lähdettiin heti silliaamiaiselle.

Hra Kenosta vaivasi kuitenkin yhä se, ettei hän tiennyt, kuka hänen toverinsa oli. Mutta koska hra Kenonen ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä, katsoi hän heidän ruokasaliin lähtiessään huoneen numeron. Se oli 17, ja ovenvartijan nimitauluun vilkaistuaan näki hän, että numerossa 17 asuivat herrat A.B. Kenonen, liikemies, ja V.J. Varpukallio, varatuomari.

Hra Kenonen tuli kohta keveämmälle mielelle todetessaan olevansa säädyllisessä ja laillisessa seurassa, ja raihnaisesta ruumiillisesta tilastaan huolimatta astui hän reippaasti ruokasaliin.

Siellä oli hra Varpukallio vallannut itselleen hyvän nurkkapöydän, mihin hra Kenosen saapuessa sitäpaitsi oli jo ennättänyt sijoittua pari muuta mieshenkilöä, toinen lyhyt ja paksu, naamaltaan hyvin näppyläinen, toinen hontelon näköinen nuori mies, jonka tukka ei näyttänyt olleen lähimpinä kuukausina tekemisissä saksien ja tuskin kammankaan kanssa.

— Terve! mörähti näppylänaama, jota hra Kenonen ei muistanut koskaan nähneensä. — Annappa pois minun taskuveitseni!

Hra Kenonen loi tähän röyhkeään puhuttelijaan jäykän silmäyksen — minkä johdosta näppylänaama teki tiettäväksi luulonsa, ettei hra Kenoselle suoneniskentä tekisi pahaa — ja koetteli sitten oikeata liivintaskuaan. Siellä oli aivan oikein vieras taskuveitsi ja ojentaen sen näppylänaamalle kysyi hra Kenonen:

— Oliko se tämä?

— Justiinsa! tokaisi paksu, pistäen veitsen taskuunsa. Sitten hän selitykseksi lisäsi:

— En minä itse veitsestä lukua pidä, mutta siinä oleva korkkiruuvi on etevimpiä alallaan… korkkiruuvi, joka on yksi ihmishengen nerokkaimpia keksintöjä.

Hra Kenonen kävi lastaamassa voileipäpöydästä lautaselleen sekalaista kylmää ja suolaista, minkä jälkeen hymyilevä Varpukallio kaatoi kullekin lasiin melkoisen annoksen päänparannusta.

— Kuinkas nyt on? kysyi tuomari Varpukallio hetken kuluttua hra Kenoselta. — Eikö se ala jo ruveta vähitellen kuuntelemaan?