VII

Hra Baslèvren paluu ministeriöön tapahtui seuraavana aamuna. Se ei muodostunut mitenkään merkilliseksi. Yhtä luonnollisena ja miellyttävänäkin kuin oli pidetty sitä, että väliaikaisesti oltiin oltu vapaita tirehtööristä, yhtä valittamatta mukauduttiin nyt siihen, että asiakirjojen reunustoihin taas rupesi ilmestymään pieniä epämieluisia merkkejä tai huomautus, että herra tirehtöörille oli puhuttava asiasta suullisesti. Huolimatta kalvakkuudestaan hra Baslèvre pikemminkin vaikutti maalta palanneelta kuin vakavasta sairaudesta toipuneelta. Tuskin virkapöytänsä ääreen päässeenä hän myös ilmaisi työintoa, joka hyvästi vastasi hänen poissaollessaan kasaantuneiden riitajuttujen runsasta määrää. Hetkisen hän saattoi luulla itseään hyödylliseksikin.

Levottoman yön jälkeen kuumeisine unineen, joissa neiti Fouille, kasvot ja asiakirjat vuoroin kummittelivat, toinenkin päivä alkoi aivan samanlaisena. Aika ajoin hra Baslèvre kumminkin nosti silmänsä, katsoi nojatuoliin, jossa istuvana hän ensimmäisen kerran todella oli huomannut Clairen, katsoi ja unohtui haaveisiin. Koska hän tiesi, että uudestaan aloitettu elämä tällaisena kävi sietämättömäksi, häntä ahdisti turvattomuuden tunne. Inhimillisillä seikkailuilla ei koskaan ole mitään todellista loppua, ja kuitenkin ne kaikki päättyvät. Tällä perusteella hän piti mahdottomana jäädä siihen, missä nyt oli.

Ja tällaisena aavistuksena ilmenevä sisäinen johdonmukaisuus toteutuikin pian tapahtumissa.

Kerhosta palatessaan hra Baslèvre huomasi pöydällään kolme kirjettä, joista yksi heti saattoi hänet vavahtamaan, sillä käsiala oli tuntematonta eikä osoitteessa ollut postimerkkiä. Ottamatta edes hattua päästään hän sieppasi kirjeen, koetteli sitä kädessään kuin tietymätöntä sisältöä punnitukseen, rohkaisi itsensä viimein, avasi ja luki.

»Hyvä herra, suokaa minulle anteeksi, etten muista hyväntahtoisuuttanne muulloin kuin hädän hetkinä. Kaksi päivää sitten tapahtui, mitä olin odottanut. Minulla on kyky kärsiä, mutta ei voimaa ohjata itseäni. Teidän neuvonne ehkä auttaisivat, ja toivon hartaasti saada tavata teitä. Missä ja milloin se teitä häiritsemättä voisi tapahtua?»

Ja vähän alempana seuraavat kiihkein vedoin piirretyt sanat:

»Ystävänne Claire Gros.»

Hra Baslèvre tyrmistyi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän pimeässä harhailtuaan saanut heittovaloa suoraan silmiinsä. Häikäisystä sokeana hän epäili, tokko enää elikään. Mutta kirje oli tuossa allekirjoituksineen päivineen… ja se kutsui häntä… Mutta mistä johtui tämä kutsu? Ja mitä ajatella siitä, että kirjoittaja toiselta puolen hartaasti toivoi saada tavata, mutta pelkäsi toiselta, että häiritsisi? Oi, ettei yksinkertaisimmistakaan sanoista koskaan pitänyt saada selville niiden pohjimmaista ajatusta!…

— Herra tirehtööri soitti? tuli vahtimestari kysymään.

— Niin, tosiaankin… tahdoin tiedustella… Milloin tämä kirje on tuotu?

— En oikein tiedä… Aamiaisen jälkeen todennäköisesti.

— Täällä ei koskaan tiedetä mitä minun poissa ollessani tapahtuu… Menkää hakemaan minulle auto…

— Lähteekö herra tirehtööri kaupungille?

— Kuulittehan.

Hra Baslèvre taittoi kirjeen ja pisti sen kuorineen lievetakkinsa povitaskuun. Hänen sormensa vapisivat kuin pakotuksesta. Ajatuksetkin häilähtelivät äärimmäisestä masennuksesta äärettömään toivorikkauteen. Vielä kerran hän koetti päättää, merkitsikö kirje pelkkää avunpyyntöä vai peiteltyä suostumusta pitkän sieluntaistelun jälkeen. Mutta mistäpä sen tietäisi, ennenkuin kysyy! Hän siis kysyisi ja sillä hyvä!

Kymmenen minuuttia myöhemmin hän istui jo autossa ajamassa Boulevard Blanquita kohti.

Ei pidä yrittääkään määritellä hra Baslèvren ajatuksia tällä taipaleella. Asianhaarain mukaan ihmismieli ratkaisun hetkillä joko on varuillaan ja tinkimättömän tarkasti seuraa tapahtumain kuteen ohuimpiakin säikeitä tai joutuu täydellisen tahdottomuuden valtaan ja heittäytyy tiedottomana kehityksen kuljetettavaksi. Hra Baslèvre odotti toimettomana kohtaloaan; hän oli unohtanut, minne oli matkalla ja mitä aikoi tehdä.

Perille saavuttuaan hän kysyi ovenvartijalta kuten tavallista:

— Onko hra Gros kotona?

Mutta lisäsi vastausta odottamatta:

— Ja rouva?

Äreä ääni vastasi kojun perältä:

— Herra on matkoilla ja rouva kaupungilla.

— Aivan varmaanko?

— Ellette usko, ei olisi toimittanut kysyäkään.

Yhä tahdottomana hra Baslèvre palasi kadulle tuntematta enempää pettymystä kuin hämmästystäkään. Gustave matkoilla? Mainiota! Ei siis tarvinnut pelätä tulevansa häirityksi. Ja Claire kaupungilla? No niin, mitäs muuta kuin kävellä tässä kunnes hän palaa! Entäs virasto? Tyhmyyksiä! Virasto, joka oli tullut toimeen kaksi viikkoa ilman hra Baslèvrea, kävisi kyllä omalla painollaan vaurioitta tämänkin päivän.

Hän teki niinkuin oli päättänyt ja rupesi kävelemään edestakaisin katukäytävällä. Tämä uusi odotus ei muodostunut hänelle tuskalliseksi. Hän tunsi taas olevansa oikealla tiellä eikä välittänyt enempää ympäristöstä kuin ajastakaan. Ja kun Claire viimein ilmestyi näkyviin, hra Baslèvre meni häntä vastaan aivan rauhallisena.

— Pidin parempana saapua itse, ajan voittamiseksi, sanoi hän. — Sain kirjeenne vasta aamiaiselta palattuani.

— Tulen juuri tuomasta sitä, ja te olette ehtinyt tänne ennen minua… vastasi Claire. — Ettekö käy sisään?

— Kuten tahdotte.

Niin olisivat puhuneet ketkä tahansa kaksi ihmistä täsmällisesti kohtauspaikalle saapuessaan. Heidän äänensä eivät ilmaisseet mitään. Heidän, eleensä eivät herättäneet mitään uteliaisuutta.

Portaissa Claire lähti kulkemaan edeltä hra Baslèvren seuratessa heti jäljessä. Mutta joka askeleella Claire hiukan empi, ikäänkuin, peläten saapua perille, ja silloin hra Baslèvre aina kallistui kaidetta vastaan. Kuten kiipeejät ehkä, jotka vuoren huippua lähestyessään pelkäävät pyörrytystä, he eivät enää uskaltaneet katsoa jalkoihinsa…

Heidän päästyään ruokasaliin hra Baslèvre toivoi, että Claire asettuisi sinne kuten ennenkin, mutta hän meni työhuoneeseen asti, istuutui Gustaven paikalle pöydän taakse ja osoitti uunin ääressä seisovaa nojatuolia. Jo se seikka, että vastaanotto tapahtui täällä, ilmaisi jotain korjaamatonta sattuneen.

— Halusitte kysyä minulta jotain neuvoa? sanoi hra Baslèvre jatkuvasti täysin rauhallisena ja osoitetulle paikalle istuutuen.

Hänen kätensä vain hiukan vapisivat.

Claire piti käsivarsiaan ristissä pöydällä ja näytti heräävän haaveista.

— Neuvoa?… En tiedä enää. Neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin en ole muuta tehnyt kuin ajatellut enkä ole päässyt tämän pitemmälle. Gustave lähti kaksi päivää sitten…

— Niin, mutisi hra Baslèvre, — minulle kerrottiin alhaalla hänen olevan matkoilla.

— Hän lähti pois, täydensi Claire tuskin kuuluvalla äänellä, — elikä ainiaaksi.

— Mitä te tarkoitatte? kysyi hra Baslèvre vielä yhtä rauhallisesti, mutta sisäinen riemu sykähdytti häntä.

— Aivan totta, vastasi Claire. — Minusta tuntuu, kuin pitäisi kaikkien jo tietää se… Näin se tapahtui…

Hän huokaisi väsymyksestä ja näytti siltä kuin olisi tuhannetta kertaa lähtenyt nousemaan samaa mäkeä.

— Sunnuntaina hän tuli kotiin myöhään, hyvin myöhään, ja aivan samanlaisena kuin entiseen onnettomaan rahakkaaseen aikaan… Hän ei puhunut enemmästä eikä vähemmästä kuin huoneiston vaihtamisesta, vakinaisen palvelijattaren palkkaamisesta ja virkansa hylkäämisestä, sanalla sanoen pahempia hullutuksia ja hurjemmalla kiihkolla kuin koskaan ennen. Maanantaina hän palasi vieläkin myöhemmin. »Mistä sinä tulet?» — »Asioitani hoitamasta.» — »Mutta mitä asioitasi?» — »Niitä, joista elämme.» Ja ensimmäistä kertaa keskustelumme oikein ärtyi; tuli vaihdetuksi sanoja, joiden täydestä sydämestään toivoisi unohtuvan, mutta jotka pysyvät mielessä… Mutta eihän se kuulu tähän! Tiistaina, vihdoin… niin, toissa päivänähän se oli — sekoitan jo päivätkin… tiistaina siis tapasin hänet matkalaukkua järjestämästä. »Kuten näet, aion lähteä matkalle», sanoi hän, »olen suurella vaivalla saanut vähän virkavapautta». Ei hän milloinkaan ollut puhunut sellaisesta. Silloin minä tahtomattanikin menetin kaiken maltin ja vaadin täyttä selvyyttä. Tiukkasin kysymyksiini täsmällisiä vastauksia: »Minkätähden lähdet ilman minua? Minne matkustat? Milloin palaat?…» Mutta en saanut minkäänlaista selitystä: hyödytön ja riuduttava tora vain yltyi… Kello kymmenen hän sitten lähti, ilman ikävän merkkiäkään! Jätän mainitsematta lähimmät ajatukseni sen jälkeen. Sellaisessa tilanteessa ajattelee vaikka mitä. Mutta ainakin yksi asia näytti minusta varmalta. Hän oli ottanut lomaa ja lomalla on tarkat rajansa; se alkaa ja loppuu määrättynä päivänä. Kuinka lapsellista! Tänä aamuna ilmestyi tänne ministeriön lähettämä lääkäri. Virastossa hänen oltiin luultu sairastuneen: ei hän ollut ottanut lomaa, vaan valehteli eikä palaa enää koskaan…

Clairen ääni sammui pois. Kasvonsa hän peitti käsillään, epäilemättä tahtoen olla näyttämättä, että itki.

— Kuinka teitä surkuttelenkaan! koetti hra Baslèvre huokaista, mutta riemu, joka hänet jo äsken oli vallannut, tukahdutti häntä ja esti häntä puhumasta.

Eikö tällainen onnettomuus juuri merkinnytkin hänen onneaan?

— Ja mitä nyt tehdä?…

Claire oli taas suoristautunut. Nähtävästi hän kertomuksensa kestäessä oli unohtanut, että toinen sitä kuunteli.

Hra Baslèvre ei vastannut; sensijaan hänen katseensa hävisi kattoon, kuin hän olisi sieltä toivonut löytävänsä jonkin ratkaisun. Claire kumartui lannistuneena pöytää vasten:

— Te ette siis myöskään tiedä?…

— Päinvastoin, tiedän vallan hyvin, — vastasi hra Baslèvre vilkkaasti.

Mutta saattoiko hän jo sanoa ajatuksensa? Koska kumminkin Clairen tuskaiset silmät katsoivat häneen, hän jatkoi:

— Ensiksikin, odottaa…

Osat vaihtuivat. Nyt oli hänen vuoronsa suosittaa odotusta pelastuskeinoksi!

— Odottaa… Ja jos hän palaa…

Claire huudahti kumeasti:

— Epäilettekö, ettei hän tee sitä?

— Aivan yhtä paljon kuin te itse, en enempää…

Hra Baslèvre jatkoi:

— Jos hän siis palaa, on teillä mahti ottaa selvä asian oikeasta laidasta ja järjestää tulevaisuus sen mukaan. Kuka tietää, vaikka vielä antaisitte hänelle anteeksikin! Mitä paikan menetykseen tulee, ei se tässä tapauksessa mitään merkitse… vai olisiko liikaa olettaa, että minä voisin hankkia hänelle uuden?

Hän ei voinut pidättyä lausumasta näitä viimeisiä sanoja hieman katkeran ivallisesti.

— Ja ellei hän palaa…

Tällä kertaa hra Baslèvre antoi kotvasen kulua. Hänen äänensä uhkui ääretöntä lempeyttä.

—… Jos lopullisesti ette saa häneltä mitään tietoa… niin silloinkaan… silloinkaan ette ole yksin… Minä olen luonanne…

Hän näki Clairen viittaavan kädellään, kuin estääkseen häntä sanomasta enempää, mutta jättäen väsymyksestä tai varovaisuudesta vastaamatta.

— Minä olen luonanne… toisti hra Baslèvre, kuvitellen ettei Claire ollut kuullut.

Ja hän lausui nämä kolme yksinkertaista sanaa sellaisella äänenpainolla, että oli mahdotonta enää olla ymmärtämättä.

Claire nosti silmänsä ja katsoi häneen. Eikä siinä katseessa ollut mitään levottomuutta, samaa väsymystä ainoastaan ja moitetta.

— Ettekö luule, että jollain toisella hetkellä olisi ollut sopivampaa muistuttaa sellaisesta, minkä toivon meidän molempien unohtavan?

Hra Baslèvrea värisytti:

Unohtavan! Helppo sanoa! Te ehkä voitte unohtaa… mutta en minä. Ja oletteko edes pyytänyt? Mitä sitten hetkeen tulee, en ole sitä valinnut; kun se tarjoutuu, käytän sen.

Claire vastasi, katse yhä hra Baslèvreen suunnattuna:

— Olen juuri kertonut teille, että minun ainoana ajatuksenani ja huolenani on nykyään minun mieheni.

— Hänen uskottomuutensa!

— Hänen paluunsa, jota odotan.

— Ellei vapautus koita sitä ennen.

— Vaietkaa!

Mutta taas tuon tuntemattoman voiman yllyttämänä hra Baslèvre nousi seisomaan.

— Pois turhat verukkeet! innostui hän. — Vai oletteko te, saatuanne minun kirjeeni ja vielä minun tänne saavuttuani, todellakin luullut, että tyytyisin vaikenemaan? Kirjoittaessani teille olin kyllä ottavinani huomioon kaikki mahdollisuudet: teidän epäilyksenne, teidän vastustuksenne, teidän kieltäytymisenne, kaikki — sanon minä — senkin, että ajaisitte minut ovelle; mutta yksi jäi huomaamatta: äänettömyys, ja sen juuri te valitsittekin ja toivoitte jatkuvan loppumattomiin. Mutta näette nyt, että elämä on voimakkaampi. Teidän suunnittelemanne kidutus tyhjyydessä on päättyvä. Äänettömyys ei enää olekaan mikään turva. Ja tässä me taas olemme yhdessä, minä teidän kutsumananne — vaikka tiesitte, että teitä rakastan — enkä muuta toivoen kuin…

— Vaietkaa! Kiellän teitä sanomasta enää mitään! sinkosi Claire. Samalla hän nojautui kirjoituspöytään kuin hakeakseen elottoman huonekalun suojaa uutta kiistaa vastaan, joka näin oli syntymässä.

Hra Baslèvre teki sekaisen eleen:

— Sama se! Mutta vaikka vaikenisinkin, emme kuitenkaan voi enää pettää itseämme emmekä olla välittämättä siitä, mitä olemme lukeneet toistemme sydämistä. Olemme jo kylliksi odottaneet, ratkaisun hetki on lyönyt. Rohjetkaa verrata toisiinsa tähänastisia kärsimyksiänne, jotka yhä pidättävät teitä joillakin pinttyneen sovinnaisuuden tekosyillä, ja sellaisen miehen syvää ja ehdotonta rakkautta, joka ei koskaan ennen ole rakastanut, mutta joka, herättyään toivoon saada kantaa teitä käsillään, koettaisi hellyydellä karkoittaa teidän tuskaisat muistonne ja tahtoo tarjoutua varjoksenne. Oi! te ette usko… Ihminen ei koskaan usko lähestyvään onneensa. Kuta suurempi se on, sitä pahemmin hän sitä pelkää muka luonnottomana asiainkäänteenä. Mutta nykyinen olotilanne juuri on luonnoton! Claire, katsokaa paremmin ympärillenne! Mitä teillä on täällä menetettävää? Kaikki muistuttaa vain ponnistustenne turhuudesta ja uhrautuvaisuutenne halveksimisesta. Tyhjät huoneet kumahtelevat epätoivoanne!… Ja katsokaa sitten myös minua, nöyrää ihailijaanne! Olen kyllä halpa ja ehkä kömpelökin, mutta niin intohimoisesti rakastunut, että teidän vuoksenne olen valmis uhraamaan kaiken sen, minkä hyväksi tähän asti olen luullut eläneeni, mutta joka itse asiassa ei ole ollut minkään arvoista. Miksi epäröisitte?… Tie on auki kahden kulkea, ja sillä tiellä minä, teidän uskollinen palvelijanne, olisin tukenne ja turvanne, teidän rakastajanne tai mitä ikinä haluaisittekin, kunhan vain saisin olla rinnallanne. Minun tilassani ei asioihin enää katsota liian läheltä, ja silloin kootut murusetkin näyttävät juhla-aterialta!

Puhuessaan hra Baslèvre oli lähestymistään lähestynyt Clairea ja ojensi jo kätensä syleilläkseen häntä. Vielä vähän ja heidän kasvonsa yhtyisivät.

Kai hienotunteisuudesta näin vilpittömän aulista intohimoa kohtaan tai ehkäpä kaikesta huolimatta ihmeellisen viehätyksen valtaamana Claire oli kuunnellut liikahtamatta, katse kadonneena tyhjyyteen. Mutta hra Baslèvren käden kosketuksesta hän äkkiä värähti. Sitten hän koruttomasti siirsi sen pöydän reunalle ja kuiskasi:

— Voi, hyvä ystävä, kuinka teillä tulee olemaan paha olla siitä, että olette sanonut minulle kaiken tämän.

Hra Baslèvre hätkähti tätä lempeyttä enemmän kuin äskeistä ojennusta.

— Mutta tehän tiesitte sen jo, koska olin kirjoittanut!

— Saatoin olla tietämättäkin, jos ensimmäisistä riveistä arvaten näin parhaaksi jättää lukematta loput.

Hra Baslèvrelta pääsi hämmästyksen huudahdus.

— Olisitteko tehnyt sen? Ah! Miksi?… miksi?..

— Luultavasti siksi, että pidin teistä paljon.

— Merkillistä menettelyä totta totisesti!

— Minun ymmärtääkseni parasta…

Tuskallinen hymy rypisti hra Baslèvren huulia: hän kääntyi ympäri ja heittäytyi takaisin nojatuoliin.

— Minun kärsivällisesti kamppailussani vaikenemisenne aiheuttamissa sieluntuskissa te siis vain tyydyitte pistämään kirjeeni pöytälaatikkoon yhteen myttyyn leipurilaskujen kanssa!

— Te erehdytte, selitti Claire, — kirjettänne ei enää ole olemassa…

Kuului uusi raivokas huudahdus:

— Se vielä puuttui!… Hävititte kirjeeni ajattelematta, että siten tappaisitte sydämenikin!

— Tunsin siten pelastavani ystävyytemme!

Mutta hra Baslèvre pudisti vain hartioitansa epätoivoissaan:

— Ystävyytemme!… Voi, voi!… ei siitä ole tietoa, sillä tämänkään jälkeen en saata olla teitä rakastamatta!

Claire vastasi yhä samalla leppymättömällä äänellä:

— Ette te minua rakasta. Te olette vain luullut rakastavanne, mutta olette erehtynyt.

— Uskon rakkauteeni ja olen valmis vaikka kuolemaan sen puolesta.

Claire kohotti arvokkaasti päätään. Hän hiljensi ääntään, joka sittenkin soi kuin musiikki, mutta niin tuskallinen!

— Ei, sanoi hän, — jos olisitte rakastanut minua, olisitte te — ennenkuin rupesitte puhumaan siitä — huomannut, että se onni, joka teitä houkutteli, oli teidän, ennenkuin se vielä oli minun. Te ehdotatte menneisyyden unohtamista. Hyvä! Mutta tunnetteko tätä menneisyyttä? Kuka teille takaa, ettei se kuulukin minun sieluni sisimpään, ja ettei sen riistäminen sieltä olisi sietämätöntä väkivaltaa? Olettakaamme kuitenkin, että suostuisin tähän ensimmäiseen uhraukseen ja eroaisin menneisyydestäni. Mikä voima siinä tapauksessa tukahduttaisi sydämestäni sen äänen, joka moittisi minua siitä, että petin velvollisuuden, jota tähän asti olen pitänyt omanani kaikissa vaikeimmissakin olosuhteissa? Tähänastinen elämäni on ollut tuskallista, mutta muodostuisiko tulevaisuuskaan helpommaksi, kun omatunto olisi hämmennyksissä eikä tilanteen kierouden vuoksi saattaisi olla olettamatta epävarmaksi sen kehitystä? Ja vihdoin, millaisen sydämen minä teille antaisinkaan? Sydämen, jossa vuorottelisivat epätoivo, kun en enää olisi kunniallinen, katumus, koska olisin väistynyt tehtävästäni, ja kiduttava varmuus siitä, että olisin täydentänyt niiden turmion, jotka olisin voinut pelastaa!

Clairen katse painui alas. Nyt saattoi luulla hänen uneksivan ääneensä ja yksinään.

— Kaikkea tätä, hyvä ystävä, — jatkoi hän — olisitte te tullut ajatelleeksi, jos todella olisitte rakastanut minua. Te tunsitte mieltymystä, halua ja ehkä kyllin voimakasta liikutustakin rohjetaksenne ylittää sopivaisuuden rajat; mutta se ei ole rakkautta! Rakkaus on aivan toista! Jos se luo onnea, se ei koskaan luo sitä itselleen, vaan ainoastaan toiselle. Se ei ota mitään, mutta antaa kaikki. Olen usein kuvitellut, että saattaisi rakastaa toista ihmistä melkeinpä häntä koskaan lähestymättä, ja ilman että hänellä olisi siitä aavistustakaan. Kuka tietää, eikö suuri salattu rakkaus ehkä olekin kaunein kukka, mikä milloinkaan on koristanut ihmisolentoa? Ja kuka myöskään tietää, kuinka välitöntä hurmiota sellainen uhraus saattaisi uhkua, jossa ei uhrata mitään muuta kuin uhraaja itse?

Hra Baslèvre, joka oli kuunnellut liikahtamatta, vastasi ainoastaan:

— Sallikaa minunkin puolestani huomauttaa, ettette sitten tekään koskaan ole rakastanut.

Clairessa ailahti tuskin huomattava epäilys; sitten hän sanoi huokaisten:

— Jos tosi rakkaus merkitsee kaiken tarmonsa ponnistamista antaakseen toiselle ainoastaan sellaista, mikä on hänelle parhaaksi — vaikka sitten karkoittaisi hänet mielestäänkin — luulen päinvastoin… olen varma siitä, että rakastan vieläkin…

— Vai niin! totesi hra Baslèvre kaiuttomalla äänellä. — Olisi pitänytkin aloittaa sillä tunnustuksella; kaikki muu oli tarpeetonta…

— Kenties pääasia kumminkin sisältyi muuhun?…

Ja vihdoin iskeytyi heidän ympärilleen hiljaisuus, joka näytti tahtovan viivyttää lausuttuja sanoja ja asettaa ne heti sellaisen matkan päähän, missä kaikki kirkastuu. Sillä kulloinkin kohdallaan ei asioita aina ymmärrä, ja hra Baslèvresta tuntui, kuin olisi kolkko kivilaatta uhannut murskata sen ihmeen, jonka selviämistä hän henkeänsä pidättäen odotti.

Hiljaisuuden katkaisi Claire sanoen:

— Luvatkaa minulle nyt, ettemme enää koskaan puhu… tästä.

Hra Baslèvre vaikeni. Hiljaisuus lankesi taas, epämääräisillä mielteillä kuormitettuna, raskaana kahden ihmisen kärsimyksestä.

— Minä pyydän teiltä sitä, rukoili Claire.

— Mitä se hyödyttäisi? vastasi hra Baslèvre.

— Se takaisi minulle, että saan pitää ystävyyden… joka on käynyt minulle rakkaaksi.

— Ystävyys on valhetta!

— Joskus suloista!

Hra Baslèvre oli painanut päänsä.

— En voi luvata mitään, sanoi hän jyrkästi, — minä koetan.

— Kiitos.

Ja he nousivat seisomaan kuin yhteisestä sopimuksesta. Heidän sydäntensä näytelmän edessä oli koko muu todellisuus hälvennyt. Gustaven katoaminen oli ollut vain sopiva tilaisuus päästä itse pääasiaan. Mutta selittäydyttyään heillä ei enää ollut halua palata siihen.

— Suokaa anteeksi että lähden, sanoi hra Baslèvre suunsa kärjellä, — täytyy taas mennä ministeriöön.

Ja odottamatta Clairen vastausta hän lähti menemään eteiseen. Hän kulki nyt edellä. Claire tuli jäljessä ja huomasi hänen hartiansa. Ne olivat kumarat, kuin olisi muutamia vuosia lisää juuri pudonnut niille.

— Älkää toista kertaa pysytelkö niin kauan näkymättömänä, sanoi Claire ulko-ovelta.

Hra Baslèvre vastasi kaukaisella äänellä:

— Koetan muistaa. En tullutkaan maininneeksi, että olen ollut sairaana kaksi viime viikkoa.

— Toivoakseni ette vakavasti?

— Niin, että piti olla vuoteessa.

— Oliko edes ketään, joka teitä hoiti?

— Oli, eräs armelias naishenkilö… minun naapurini.

— Mikä hänen nimensä on?

— Neiti Fouille.

— Vai niin. Kun tapaatte, niin sanokaa, että olen hänelle kiitollinen.

— Mahdotonta, hän on matkustanut pois.

— Aivan äskettäin siis?

— Niin, vasta toissa päivänä, kuten…

Claire täydensi hra Baslèvren puolesta, joka oli heittänyt kesken:

— Kuten Gustavekin.

Hra Baslèvre meni äkkiä hieman hämilleen, kun nämä nimet näin rinnastettiin.

— Parisista matkustaa joka päivä niin paljon ihmisiä, mutisi hän. — Hyvästi.

— Näkemiin.

Hra Baslèvre säpsähti vielä viimeisen kerran.

— Luuletteko siis?…

— Luulen, että kun on paljon kärsinyt, kieltäytyminenkin voi muodostua onneksi.

— Minä puolestani en ole sillä tiellä!…

Sitten hra Baslèvre meni alas ja palasi jalan ministeriöön. Kulkiessaan hän ei huomannut maata eikä taivasta, ei vastaantulevia eikä omaa suruaankaan. Hän ei myöskään ajatellut noita kasvoja eikä vielä tiennyt, näkisikö niitä enää vai koettaisiko unohtaa ne. Eräänä hetkenä hän vain tunsi, että hänen ylleen laskeutui kuolemaa muistuttava rauha, mutta suloinen kuin uuden elämän alku. Ja eräänä toisena hetkenä, mutta ainoastaan yhtenä, hän myös käsitti, että mieluummin kuin olemaan enää milloinkaan lähestymättä Clairea hän suostuisi vaikka vaikenemaankin…

Itse vielä tietämättään hän alkoi rakastaa todella.