VI

Sitten tuli hirveitä päiviä… Hra Baslèvre ei kirjaimellisesti ollut muuta kuin ruumiillistunutta epätoivoa. Hän ei puhunut kenenkään kanssa yli virkavälttämättömyyden; kerhosta hän oli kadonnut. Jos hän sattumalta kuuli neiti Fouillen askeleet portaissa hän pakeni. Rouva Gerbois oikein huolestui sellaisesta.

Gustave ei kutsunut hra Baslèvrea Clairen hautajaisiin, mutta hautajaispäivän iltana hra Baslèvre meni Bellechasse-kadun kukkakauppaan, valitsi sieltä sylyksen punaisia ruusuja ja vei ne rakastettunsa haudalle. Mutta hän ei palannut sinne koskaan enää; hautausmaa peloitti häntä. Siten ei ollut yhtään paikkaa, missä kuvitella lähestyvänsä Clairea, eikä kotona ainoatakaan valokuvaa! Ilman kirjettä, johon hän ei enää uskaltanut kajota, olisi voinut luulla, ettei koko seikkailua ollut ollutkaan. Se näytti nyt totta totisesti päättyneen. Ainoastaan muistot palasivat silloin tällöin laajoina laineina karehtimaan ajan pintaa kuin ympyrät tyyntä järveä, jonka pohjaan on viskattu iso kivi.

Jotta voisi kiintyä elämäänsä, täytyy siihen liittyä jokin toivomus. Mutta hra Baslèvre toivoi ainoastaan, ettei häntä ollenkaan olisi olemassa. Minkätähden enää elää, kun kerran sielu oli kuollut? Hän ei koskaan ennen ollut siinä määrin huomannut inhimillisen olemassaolon hyödyttömyyttä yhtenä pilkkuna maailmankaikkeudessa. Hän ei tehnyt mitään eroa itsensä ja sammalhiutaleen välillä metsässä. Hänen tuskansakin oli aivan kielteistä, ainoana sisältönään puuttuvaisuuden tunto. Häneltä puuttui joku tai jokin — hän ei itsekään tiennyt kumpiko — ja tämä tukaluus teki elävän ympäristön lopulta sietämättömäksi.

Ulkonainen elämä jatkui kuitenkin entisissä puitteissaan. Pienenä muutoksena mainittakoon, että hra Baslèvre joitakuita päiviä tuon kohtalokkaan tapahtuman jälkeen erotti siihenastisen siivoojattarensa ja otti sijaan hänet, joka »ennen oli palvellut rouva Gros'n luona». Tämä hiljainen ja nöyrä nainen oli nimeltään Virginie. Nähtävästi oli Gustave säälimättä lähettänyt hänet tiehensä. Rouva Gerbois'lle annettiin tehtäväksi perehdyttää uusi siivoojatar herra tirehtöörin ullakkokamarin hoitoon. Hra Baslèvre itse koetti välttää tapaamasta häntä; luonnollisesti tirehtööri tahtoi olla poissa, kun lakaistiin.

Viikot vierivät… Sitten eräänä iltana, hra Baslèvren istuessa huoneessaan kirja kädessä ja katse katossa, vihdoin eräs toinenkin toivomus kuin kuoleman heräsi hänessä.

Otettuaan Clairen kirjeen esille lippaastaan, jossa se lepäsi kuin ruumisarkussa, hän ryhtyi lukemaan sitä uudestaan. Mutta heti ensimmäisten sanojen jälkeen hän pysähtyi, huomaten ihmeekseen, että osasikin kirjeen ulkoa. Se oli siis yhdellä ainoalla lukemalla syöpynyt hänen muistiinsa! Mutta jos sanat olivatkin jääneet mieleen, mahtoi niiden syvä sisällys olla häneltä unohtunut, sillä millä tavalla muuten olisi ollut selitettävissä se riemu, joka johtui tästä uudistetusta lukemisesta?

Päästyään loppuun hän laski kirjeen kädestään, painoi päänsä alas ja, muistaen ensi hetken vaikutelman, luuli tuntevansa, että Clairen rakkaus, vienona kuin iltatuuli, taas hiveli häntä. Ihmeellinen on rakkaus, myös näennäisesti mitä kaukaisin ja turhin! Vaiheiden jälkeen, jotka eivät olleet antaneet hänelle mitään, vaan jotka päinvastoin olivat päättyneet kuin vararikkoon, kuoleman kahleista vapautunut totuus nyt kirkastui hänelle. Clairea ei ollut enää, mutta Claire oli rakastanut häntä! Tosin hänellä ei ollut ainoankaan suudelman muistoa, mutta kuinka moni rakastaja, kyllästyneenä ajamaan takaa pakenevaa hurmanhetkeä, olisikaan ollut valmis uhraamaan huumauksensa sellaista varmuutta vastaan! Eletty aika oli siis palautettava takaisin! Palatkoon se ja poistakoon sen salaperäisyyden, mihin kuolema oli kaiken kietonut! Älköön yksikään tahra sitä himmentäkö, vaan olkoon se nuhteetonta ja täydellistä! Koettelemusten kirkastamana kasvakoon lemmityn kuva yhä kauneudessaan! Clairen ohjaamana, joka vähitellen oli opettanut hänet ymmärtämään, mitä rakkaus on, ja että se kohottavista kieltäymyksistä aina suurenee, hra Baslèvre olikin siis noussut yhä korkeammalle ja hengitti nyt yhä raikkaampaa ilmaa.

Tähän huomautettaneen, että kaiken kaikkiaan tässä kuitenkin on surkuteltava kahta tyhjään rauennutta elämää, joiden olisi pitänyt kuulua toisilleen. Mutta tokko niin on, koska kysymyksessäolevana iltana hra Baslèvre ei pahoitellut mitään, ei edes Clairen vaiteliaisuutta? Jos Claire olisi jäänyt eloon, hra Baslèvre olisi saattanut olla epäuskoinen hänen suhteensa, mutta nyt oli kuolema tuonut pelkkää vapautusta ja valaistusta. Kuinka ihana olikaan kuolevan tunnustuksen suoma vakuutus, että Claire nyt kuoltuaan oli ainoastaan hänen!

Sillä se seikka vielä lisäksi sykähdytti hra Baslèvrea, ettei Claire jäähyväisissään enää ollut puhunut sen miehen puolesta, jonka vuoksi hän kumminkin oli uhrautunut. Viimeisillä hetkillään hän siis oli ajatellut ainoastaan sitä ainoaa, joka häntä jumaloi. Hän ei enää ollut jakautunut! Jos on elämää haudan tuolla puolen ja jos ihmishenki saa liidellä siellä vapaasti, oman mielensä mukaan, ei Clairea nyt ollut etsittävä entisen puolisonsa luota eikä hautausmaaltakaan, vaan täältä, hänen valittunsa kolkosta kamarista.

»En hylkää teitä… En enää lähde luotanne!…» Niin oli kirjeen loppu, ja se soi nyt hra Baslèvren korviin kuin hiljainen kuiskaus. Samalla hänestä tuntui, että yksinäisyys oli ohi, että joku tosiaankin oli hänen luonaan, näkymättömissä, mutta kuitenkin saapuvilla.

— Mitä minä uneksinkaan! — mutisi hra Baslèvre murtuneella äänellä.

Mutta hän ei uneksinut. Claire oli palannut, seikkailu oli alkanut uudestaan!

* * * * *

Eikä tämä ole mitään lörpötystä. Tästä alkaen Clairen henki juurtui hra Baslèvren mieleen lähtemättömästi. Joskaan hän, koettaessaan katsoa tulevaisuuteen, ei nähnyt muuta kuin loppumattoman, umpeen reunustetun puistokäytävän, niin ainakin kulki lemmitty sitä myöten hänen edellään. Päivästä päivään Clairen ajatus ohjasi häntä. Kaikkien ratkaisujen hetkellä hän kysyi itseltään: »Mitä Claire tästä arvelisi?» Ja kun päätös oli tehty ja asia toimitettu, hän taas kääntyi Clairen puoleen kysyen: »Onko hyvä näin? Oletteko tyytyväinen?» Ei hän koskaan ollut elänyt näin lähellä Clairea. Hän kantoi Clairea omassa itsessään. Clairesta oli tullut hänen todistajansa ja tuomarinsa, hänen vaikuttimiensa arvostelija ja hänen pienimpienkin sielunliikkeittänsä uskottu. Sattuipa niinkin, että hän joskus siinä määrin unohti todellisuuden, että sanoi itselleen: »Kunhan tapaan hänet, kysyn häneltä…» Ja ylinnä kaiken leimusi hänen intohimonsa. Varmana siitä, että aina oli tervetullut, ja etteivät mitkään katseet enää keskeyttäisi hänen tunnustuksiaan, hän laski hehkuvat tunteensa vainajan jalkojen juureen, rakkauden voimalla kuvitellen hänet eläväksi.

Kuinka kauan tätä kesti? Päiviä ja viikkoja, kuten ennenkin olivat kestäneet hänen murroskautensa, ihmeellisiä päiviä ja viikkoja, joina omituiset hurmiotilat ja tyynet hetket vuorottelivat.

Hra Baslèvre vältti yhä itsepintaisesti neiti Fouillea eikä käynyt kerhossaankaan. Hänen yksinäisyytensä näytti kasvamistaan kasvavan, mutta kumminkaan hän ei ollut yksin. Kuten siis huomaamme, koko seikkailu oli kun olikin alkanut uudestaan. Mutta se ei enää muodostunut miksikään itsensäkieltämistyöksi kuten ennen, sillä koska hra Baslèvre nyt eli vainajalle, lankesi asian luonnosta, että hän lopullisesti eristäytyi maailmasta ja vapautui itsestään.

Tässä täytyy mainita joitakuita tänä ajanjaksona sattuneista tapauksista ja ennen muita eräs, joka herätti uteliaisuutta koko ministeriössä.

Kuultuaan ministeriltä, että hänet pian nimitettäisiin Kunnialegioonan komentajaksi, hra Baslèvre ilmoitti kieltäytyvänsä tästä arvonimestä erään vanhemman virkatoverinsa hyväksi. Kuinka hän saattoi hylätä tällaisen kunnian, joka oli näyttänyt olleen koko hänen elämänuransa kaukainen päämäärä? Ei sihteeri, ei Michon eikä kukaan voinut käsittää sitä. Liekö hra Baslèvre itsekään ollut siitä oikein selvillä. Elämässä on hetkiä, jolloin ihminen tekee tekoja, jotka tuntuvat luonnollisilta, vaikkeivät mitkään vaikuttimet näytä niitä aiheuttaneen, vaan koska ne ovat johtuneet pitkäaikaisesta sieluntottumuksesta.

Toiselta puolen, vältettyään kauan huolellisesti tapaamasta Virginietä, uutta siivoojatartaan, hra Baslèvre sai yht'äkkiä päähänsä viivytellä kotona aamuisin, vain nähdäkseen hänen astuvan sisään, kuten hän ennen oli mahtanut astua Clairen huoneeseen. Ja sunnuntaisin hän ei enää poistunut siivoojattaren tultuakaan. Harvasanaisena tämä ei koskaan puhutellut hra Baslèvrea, mutta siivoojattaren toimitellessa äänettömänä askareitaan, kuinka halukkain silmäyksin hra Baslèvre häntä katselikaan! Clairen ääressä eläneenä hänellä mahtoi olla muistoja, jotka hra Baslèvre olisi maksanut hengellään, mutta joista siivoojatar itse ei kai välittänyt paljoakaan!

Yhden ainoan kerran hra Baslèvre kysyi:

— Minkätähden teidät sieltä oikeastaan erotettiin?

— Mistä sieltä?

— Gros'lta.

Virginie epäröi ensin, mutta antoi sitten vallan vihalleen ja kertoi kahdessa minuutissa enemmän kuin moneen viikkoon sitä ennen:

— Herra ja minä emme olisi enää tulleet toimeen. Jumala ties' mitä hän nyt tehneekään! Äskettäin puhuivat taas, että kaikki otettaisiin takavarikkoon. Eihän sellaisten ihmisten kanssa mikään jaksa…

Hra Baslèvre teki liikkeen, josta ei tiennyt, merkitsikö se myöntöä vai pettymystä. Hän oli toivonut saavansa kuulla puhuttavan hänestä.

Vihdoin hän sai omituisen uteliaisuuden puuskan ja ryhtyi etsiskelemään taloja, joissa Claire oli asunut tyttönä, ja sitä koulukotia, jossa hän oli nauttinut opetusta, ja jonka nimen Claire sattumalta oli hänelle maininnut. Mutta onnettomuudeksi kaikki nämä talot olivat jo hävinneet uusien rakennusten tai kadunraivausten tieltä. Parisissa kivet vyöryvät kuten ihmisetkin, kadotakseen heidän mukanaan.

Sattui myös, että hän joskus ajatteli niitä selittämättömiä siteitä, jotka olivat yhdistäneet Clairen ja Gustaven. Mutta silloin saattoi sanoa, että joku väärä opas oli eksyttänyt hänen ajatuksensa, ja hyvin äkkiä hän, tuntien olonsa tukalaksi, palasi omaan rakkauteensa.

Muuten hra Baslèvre, tällaisessa epätodellisessa onnessa näkymättömiä taivaita leijaillen, saattoi pitää oloansa varsin turvattuna. Mikä vaara sitä olisi uhannut? Hän kulki maailman läpi siihen sekaantumatta, eli omaan unelmaansa sulkeutuneena, josta mikään ihmissilmä ei voinut häntä saavuttaa. Kuukausi toisensa jälkeen kuluikin häneen kajoamatta: elokuun perästä syyskuu, kultaisena kuin viinirypäleet, jotka se antaa, ja syksyn ensimmäiset päivät, joiden viileydestä sydän värisee, sekä viimein lokakuu, karistaen puista kellastuneet lehdet… Mutta voitteko kuvitella, että tämän autuuden tuhoamiseksi riitti yksi ainoa ajatus, nopea kuin salama?

Se välähti eräänä lokakuun iltana. Ei pidä ihmetellä muuta kuin yhtä seikkaa, sitä nimittäin, että tämä ajatus, vaikka se täydellisesti olikin sopusoinnussa muiden asianhaarain kanssa, oli tarvinnut näin pitkän ajan syntyäkseen. Se oli myös kysymyksessä olevan ajanjakson viimeinen vaihe ja hra Baslèvren viimeinen taipale kärsimyksen tiellä, eikä sen perästä pitänyt enää muuta olla jäljellä kuin kuolema…

Eräänä iltana siis, kun hra Baslèvre taas luki Clairen kirjettä kuten miltei joka päivä, hänessä yht'äkkiä heräsi seuraava ajatus:

»Entä jos Claire vain minua lohduttaakseen kirjoitti rakastavansa minua?»

Hullu ajatus totta totisesti! On sanoja, jotka intohimon tuulessa pullistuvat kuin purjeet, mutta ovat ilman sitä voimattomat nostamaan kenenkään mieltä. Kuukausimääriä hra Baslèvre oli kuunnellut Clairen sanoja ja tuntenut niistä elävänsä. Jollei Claire todella olisi rakastanut häntä, olisivatko ne saaneet aikaan sellaisen ihmeen? Mutta eikö kuitenkin ollut niin, kuten Claire oli sanonut, että rakastaa todella on samaa kuin ajatella toisen onnea? Saattaahan siis myös varmuus siitä, että voi pelastaa jonkun ihmisen, luoda ylevän liikutuksen, jonka mainingit tuntuvat huolimatta siitä, mitkä vaikuttimet ovat olleet, mikä oikea totuus. Ehkä Claire, vakuutettuna ystävänsä pelastuksesta, olikin astunut sitä tietä! Olihan hra Baslèvrekin rakkaudessaan rohjennut väittää hänelle, että Gustave oli pysynyt uskollisena! Jospa se lempi, jonka lumoissa hän niin kauan oli kulkenut, olikin ollut vain huolestuneen ystävyyden almu? Jospa Claire oli valehdellut?

Hullu ajatus, joka kumminkin tuntui niin järkevältä ja kerran syntyneenä pilasi koko elämän epäilyksistä pahimmalla, sellaisella, josta etukäteen tiesi, ettei sen suhteen koskaan pääsisi selvyyteen!

Kannattaako kertoa, mitä sitten seurasi? Kylmä viima — ehkä kostea tuulahdus torilta — vihlaisi hra Baslèvren hartioissa. Hän ei itkenyt eikä napissut. Hän vain ymmärsi, että näkymätön, jonka rinnalla hänen tuskansa oli tyyntynyt, oli kaikonnut pois. Sanomattoman surumielisenä hän taittoi kokoon kirjeen ja varmana siitä, ettei enää milloinkaan siihen koskisi, pani sen lippaaseensa niin huolekkaasti, kuin olisi käsitellyt ihmisruumista. Ja kun hän oli sulkenut lippaan, huone oli taas tavallisensa näköinen ja hra Baslèvre tavallisensa tapainen. Mikäpä häntä ulkonaisessa suhteessa olisikaan muuttanut? Tähän asti hän oli elänyt hyvässä uskossa, mutta ei uskonut enää, eivätkä sellaiset muutokset, vaikka niistä menehtyisikin, ulotu pinnalle saakka…

Ja sen jälkeen ei ollut mitään tai ainoastaan laahustavaa aikaa, joka ei tarjonnut mitään mielenkiintoa. Hra Baslèvre eli edelleen, mutta niinkuin hän ei enää olisikaan elänyt. Hänen ainoina sielunliikkeinään olivat vuorottelevat salaperäinen usko ja toivoton epäusko. Ah, mihin epäilyksen piinaan kuolevat meidät jättävätkään? Eläviltä voi joskus vielä riistää heidän salaisuutensa, mutta vainajia, heitä vartioi hävittävä hiljaisuus. Ja koska Claire oli kuollut, hra Baslèvre tiesi, että vaikka hän kysyisi itsensä näännyksiin, hän ei saisi mitään vastausta.

Ympäröivästä elämästä hän niinikään huomasi ainoastaan sen tuskalliset muodot. Rampa huomaa aina ontuvan kadulla. Koska hän itse kärsi, hra Baslèvre, vaellettuaan niin monta vuotta kärsimyksen keskellä sitä näkemättä, ei nyt kiinnittänyt huomiota muuhun kuin siihen ja sääli sitä. Mutta kuten aika ei pystynyt poistamaan hänen omaa epäilystään, ei hänkään tainnut ehdyttää niitä tulvivia lähteitä, joista hänen silmiinsä sattuvien seutujen suuri kurjuus vuoti.

Oletteko joskus nähneet sokean kulkevan katukäytävää, kepillänsä tietä koetellen? Hänen selkänsä on suora, silmät tuijottavat ja kasvot läpitunkemattomat. Hän on sen näköinen, kuin ei aavistaisi muita ihmisiä pyörivän hänen ympärillään: eikä hän myöskään näytä pelkäävän esteitä. Hra Baslèvre oli nyt tällainen sokea. Hänelle oli kaikki enää vain yötä, mustaa yötä, jossa tapahtui kaikki, mutta mikään ei näkynyt.

Oli vielä lokakuu. Tuilerioissa kulki kaksi varjoa toinen toistansa vastaan. Toinen oli ison miehen, joka riiputti toista olkapäätään, ja toinen kiiri kuin pallo nopein askelin. Molemmat astuivat asfalttikäytävää, joka halkaisee puiston ja jota tähän aikaan peittää varisseiden lehtien kirjava kerros.

Äkkiä he törmähtivät toisiinsa, kuten käy, kun kulkee kiireesti eikä katso eteensä. Kaksi hämmästynyttä elettä ja pysähdys.

— Kas, missä teidät tapaa!

— Soma sattuma!

Toinen oli Michon, toinen hra Baslèvre. Mutta kukapa olisi tuntenut heidät! Michon ei hymyillyt, ja hänen olkapäänsä painui kuin taakan alla. Ei nimenomaan tiennyt, missä suhteessa hän oli muuttunut, mutta muuttunut hän oli. Myös hra Baslèvre oli toinen kuin ennen, huolimatta mitäänsanomattomasta kasvojenilmeestään ja aina vilkkaista silmistään. Ihmisen olemuksessa voi huomata jotain määrittelemätöntä erilaisuutta entisestä, ilman että sen on tarvinnut muuttaa ulkonaisia piirteitä.

Kiitos kohtauksen odottamattomuuden molemmat ehtivät vilaukselta näkemään toistensa todellisen olennon, jonka sijaan virallinen heti senjälkeen astui.

Ja äänet jatkoivat vanhaan sävyynsä:

— Kävelettekö jouten?

— Asioillakos te kuljette?

On aikoja, jolloin vastaukseksi puhuttelijan ensimmäiseen kysymykseen kiirehtii itse asettamaan toisen…

— Oli miten oli, jatkoi hra Baslèvre, — mutta tämä paikkahan on meidän akatemiamme. Mikä filosofinen aihe teillä nyt on esitettävänänne?

— Minkä väriset ovat teidän ajatuksenne? vastasi Michon.

Hra Baslèvre loi katseensa maahan.

— Muistattehan, että viime kerralla oli kevät? mutisi hän. — Nyt ovat lehdet kuivuneet.

— Elämän vertauskuva! On aikoja, jolloin ihminen on tyytyväinen, ja toisia, joina se ei vetele.

— Mikä ei vetele?

— Ammatti.

— Oletteko tappanut jonkun sairaan?

— Olen tehnyt pahempaa: en ole voinut pelastaa häntä. Mutta nyt minä puhun hepreaa, oi, te viisain kaikista tirehtööreistä!

— Niinkö luulette?

Äänetön tuokio… Hra Baslèvre jatkoi:

— Oliko hän meikäläisiä?

— Ei, eräs nainen… johon minulla oli mielenkiintoa.

— Ja kuka hänet teille toimitti?

Taas tuokio… Molemmat näyttivät ajattelevan asioita, joita he eivät sanoneet.

— On lopulta mahdollista, ettei kuolema olekaan muuta kuin pitkänlaista poissaoloa, aloitti taas Michon. — Ja mitäpä suremista poissaolossa olisi?

Hra Baslèvre vastasi vitkastellen:

— Totuus on kumminkin se, että poissaolevilla, kävipä miten tahansa, on aina toiveita päästä palaamaan kerran tai toiste, kun sensijaan kuolleet…

Tällä kertaa hra Baslèvre itse täydensi ajatuksensa:

— Kun sensijaan kuolleet vaikenevat… koskaan palaamatta…

Michon teki torjuvan eleen ja rypisti huuliaan:

— Kuolema harmittaa minua, koska se on tyhmää. Se lopettaa kaikki eikä opeta mitään. Se ei olekaan mitään.

Hra Baslèvre ilmehti samaan tapaan.

— Ei, vastasi hän vielä, — se on pahempaa. Se on vaikenemista vastaukseksi kysymyksiin.

— Ette taida olla hyvällä tuulella tekään, herra tirehtööri. Parempi tavata jollain iloisemmalla hetkellä…

— Pikaisiin näkemiin siis!… talvella…

»Niinpä niin», ajatteli hra Baslèvre. »Hän kärsii ehkä, kuten minä kärsin, kun hän ei voinut pelastaa Clairea… Mutta ehkäpä hän sensijaan tietää olleensa rakastettu! Jospa hän ymmärtäisi onnensa!…»

Polkien lehtiä raskain askelin hän vajosi takaisin haaveisiinsa. Väsymättä hän jatkoi kysymistään jo puoleksi haalistuneelta mielikuvaltansa, aivan kuin hän ei olisikaan ollut varma siitä, että »kuolema on vaikenemista vastaukseksi kysymyksiin».