I

On tärisyttävää ajatella, kuinka monta kohtalokasta näytelmää parisilaisella katukäytävällä näytellään. Kasvojen moninaisuus antaa mistä vain heikon aavistuksen. Jäykimmistäkin piirteistä näkee kuitenkin aina jonkun vilahduksen. Hymystä huomaa huolia. Jotkut otsat ovat muuttumattoman kirkkaat, toiset taas synkät. Mutta mistä päättää ne peloittavat seuraukset, jotka jonkun ihmisen menemisellä määrätyllä hetkellä määrättyyn paikkaan saattaa olla? Inhimillisessä risteilyssä on jotain kohtalon määräämää ja mahtavaa kuten meren pyörteissä, jotka päältä katsoen näyttävät vyöryvän aivan ylimalkaisten tuulenpuuskien mukaan. Mutta jos laskeutuu aallokon laaksoihin, hämmästyy sitä suunnitelmallista voimaa ja hävityksen raivoa, mikä sen syliin on kätkettynä.

Siis niin monta kuin on ohikulkijaa, yhtä monta on myös ehkä lainkaan aavistamatonta elämännäytelmää ja järkkymätöntä kohtaloa, joista useat eivät milloinkaan tule vieraan tietoon. Kadulla kulkiessaan töytää kiusattuja ihmisiä vastaan heidän kiusaansa huomaamatta ja hengittää kuoleman ilmaa sitä elävästä elämästä erottamatta.

Ne, jotka näin kulkivat neiti Fouillen ohitse hänen palatessaan ministeriöstä, eivät myöskään nähneet häntä muuksi kuin käynniltään rauhalliseksi naiseksi, joka jostain säännöllisestä työstä oli menossa toiseen yhtä säännölliseen. Minkätähden häneen muuten olisikaan katsottu! Hänen hattunsa ei tosin ollut muodinmukainen, mutta kuitenkin säädyllinen. Samoin hänen musta vaippansa, tummanruskea hameensa, hänen käsineensä ja laukkunsa. Hän ei ainoastaan ollut siloisen, vaan myös ehdottomasti moitteettoman näköinen.

Ja jos olisi lähtenyt seuraamaan häntä hänen pitkällä matkallaan Grenellen kadulta Béarnin kadulle, olisi vaikutelma pysynyt samana. Hänen tasainen kulkunsa, jossa sanottavaa kiirettä ei ollut havaittavissa, todisti ehyttä elämää. Niin kuljetaan, kun aikaa ei ole hukkaamaan asti, ja kun ei odoteta eikä etsitä mitään. Neiti Fouille ei koskaan pysähtynyt kauppapuotien ikkunoihin eikä juuri välittänyt ajoneuvoistakaan katujen yli kulkiessaan. Yksi ainoa seikka saattoi hänessä ehkä ilmaista hermostusta, se nimittäin, että hänen kätensä koneellisella liikkeellä lakkaamatta kiersi sormen ympäri ja takaisin rinnan yli riippuvia pihkakivisiä kellonvitjoja — sangen vähäpätöinen merkki muuten.

Perille saapuessaan hän kohtasi ovenvartijanvaimon, joka istui kynnyksellään hänen palaamistaan odottamassa.

— No, kysyi rouva Gerbois, tapasitteko hänet? On ehkä selvää, että hän tarkoitti hra Justinia.

— En, vastasi neiti Fouille koruttomasti. Hänellä ei nähtävästi ollut aikaa.

Hänen keltaisen ihonvärinsä vuoksi ei voinut päättää, oliko hän nyt kalpeampi kuin tavallisestikaan.

— Ei mutta!… huudahti rouva Gerbois — tämä on jo liikaa!

Ettei hra Justin ollut välittänyt hänen antamastaan suosituksesta, oli hänestä sietämätön henkilökohtainen loukkaus.

— Loppujen lopuksi se onkin aivan luonnollista, sanoi neiti Fouille vielä.

— Mutta hänhän oli luvannut, minulle!… Oletteko kotona, kun hän illalla palaa? jatkoi rouva Gerbois innokkaasti. — Ei sentään, tänä iltana hän saattaa tulla kotiin vasta myöhään… Huomenaamuna mieluummin… Siis huomenaamuna kello puoli yhdeksän… Ja uskokaa tai älkää, mutta tällä kertaa hän tulee teidän luoksenne. Siellä siis tavataan!…

Tämä »siellä tavataan» kuului kuin taisteluvaatimukselta.

Neiti Fouille, joka taas oli ryhtynyt kiertämään kellonvitjojaan, teki epämääräisen liikkeen: hänestä näytti aivan mielenkiinnottomalta, mitä huomenaamuna oli odotettavissa.

Onko »pienokainen» jo tullut? kysyi hän sitten.

»Pienokainen» merkitsi hänen ajatuksissaan aina lähinnä seuraavan tunnin oppilasta.

— Ei vielä.

— Jumalan kiitos! luulin jo myöhästyneeni. Aina sitä turhaan koettaa olla hukkaamatta aikaa, matkat ovat niin pitkät. Kiitoksia, rouva Gerbois.

Ja hän meni portaisiin, hra Baslèvren portaisiin. Mutta hän ei kavunnutkaan ullakolle asti; hän pysähtyi neljänteen kerrokseen, hän. Hän siis kuitenkin asui aivan rajalla.

Vaikka hänellä olikin avain taskussaan, hän soitti ovikelloa. Lyhyenläntä, ruma ja ontuva nainen tuli avaamaan.

— Minä se olen, sanoi neiti Fouille. — Jos tulen täsmälleen, niin kyllä kiiruhdinkin.

Neiti Fouillen sisar kompuroi pois vastaamatta.

— Andréa! pidätti neiti Fouille.

— Mitä?

— Et kysy, missä kävin?

Andrea pudisti pahantuulisesti olkapäitään.

— Mitä se minuun kuuluu! Hankkimassa uusia tunteja?

— Tahdoin juuri kertoa sinulle, ettei minulla tänään ollutkaan tavallista onneani; emme päässeet yksimielisyyteen.

— Mitäs tuosta sanot, kyllä minä sen olisin arvannutkin.

Ja Andrea lähti keittiöön, paiskoen ovia mennessään. Hän oli aina kiukkuinen ajatellessaan, että hän yksin sai hoitaa talouden, ja että sisar kuitenkin katsoi harjoittavansa armeliaisuutta, kun piti häntä luonaan.

Jäätyään yksin neiti Fouille, ennenkuin meni saliin, jota käytettiin opetushuoneena, riisui väsyneesti vaippansa ja laski luotaan laukkunsa, mutta jätti hatun päähänsä. Silmäten ikkunaan hän senjälkeen huomasi, että rouva Gerbois oli asettunut takaisin äskeiselle paikalleen ja että nuori tyttö oli kamarineitsyensä seuraamana tulossa pihan poikki. Väsymykselle ei siis jäänyt pitkääkään aikaa. Tarkoin säännöstelty elämä ei tunne sellaista ylellisyyttä kuin lepo. Eteisen kello soi taas, oppilas saatettiin sisään ja tunti alkoi.

Neiti Fouille opetti kaikkea, s.o. ei paljon mitään; mutta hän teki sen kärsivällisyydellä, joka oli pahimmankin tarkkaamattomuuden tasalla. On myös olemassa ihmisiä, joista ei luo itselleen mitään kuvaa määrättyjen askareiden ulkopuolella. Niinpä neiti Fouillen oppilaat hyvin helposti kuvittelivat hänet logiikkaa selittämässä, kirjoitustehtävää korjaamassa tai korkolaskua neuvomassa, mutta heidän olisi ollut aivan mahdotonta ajatella häntä käypään tapaan istumassa höystetyn kalkkunan ääressä muuten kuin siinäkin aikaansa laskien ja seuraavaa tuntiansa odottaen. Hän antoikin opetusta joka päivä ja päivän kaikkina tunteina; ja jokaisella oppilaalla, joka kerran oli siksi otettu, oli oikeus luulla, että hän oli ainoa, jota varten neiti Fouille erikoisesti oli luotu. Oli tapahtunut, että hän oli istunut yönsä valmistaakseen jonkun lahjan, joka joltakulta »pienokaiselta» oli jäänyt kesken. Toisen kerran taas hän tarjosi leivoksia tai suostui toimittamaan asioita kaupungilla ja aina yhtä lempeästi hymyillen sekä sen näköisenä kuin ei olisi voinut muuten menetelläkään. Koettaen näin aina olla mieliksi hän oli tullut siihen, ettei häntä huomattukaan. Olisi ollut loukkaavaa, jos hän olisi kieltäytynyt tekemästä pyydettyä palvelusta. Ei enää tultu ajatelleeksikaan, että hän olisi saattanut elää itseäänkin varten.

Olisi ollut uskomatonta, jos »pienokainen» tänäkään päivänä olisi huomannut mitään poikkeuksellista neiti Fouillen äänessä tai eleissä. Kun hän kohotti katseensa, hän kohtasi samat odottavat kasvot kuin tavallisestikin, ja kun hän suuntasi sen alaspäin, hän näki samat pitkät ja valkeat kädet, jotka itse asiassa olivat neiti Fouillen hahmon ainoa silmiinpistävä erikoisuus.

Tätä opetustuntia, joka aloitettiin kello neljältä ja kesti kello viiteen, seurasi heti toinen. Kolmas oli määrätty neljännestä yli kuudeksi.

Täsmälleen kello kuusi neiti Fouille keskeytti selityksensä:

— Luulen tämän riittävän täksi päiväksi, sanoi hän. Tulevalla kerralla jatkamme.

Hän päästi »pienokaisen» kotiin ja auttoi päällystakin hänen ylleen; sitten hän meni noutamaan läkkikannun keittiöstä.

— Minä joudan kyllä käymään maidon haussa, sanoi hän Andréalle, joka torkkui jollain tuolilla. — Saan samalla vähän raitista ilmaa.

— Pelkäätkö, että minä jättäisin sen tekemättä?

— En lainkaan, mutta tahdon säästää sinua portailta ja itse mielelläni tuulettautua.

— Soimaa vain, etten voi kulkea kuten muut ihmiset!

Mutta neiti Fouille oli liian kaukana enää kuullakseen, hän laskeutui jo portaita läkkikannu kädessään, kuten tuonoin pieni laukkunsa.

Ovenvartijan vaimo hymyili tavanmukaisesti neiti Fouillelle, joka oli menossa maitopuotiin.

— Älkää pitäkö kiirettä, neiti. Jos pienokainen tulee ennen teitä, käsken häntä kyllä odottamaan.

— En, en… sanoi neiti Fouille.

Onneksi lankesi jo hämärä; muuten olisi huomannut, olisipa ollut mahdotonta olla huomaamatta, että hänen huulensa vapisivat.

Kuten veteen heittäytyä sukeltaja neiti Fouille tunkeutui Saint-Antoinen esikaupungin pimeyteen ja suuntasi kulkunsa Bastillea kohti.

Häntä ei näkynyt enää… Hänellä oli neljännestunti aikaa, mutta olihan hänenkin elettävä!

Saavuttuaan Vincennes'in aseman kulmaukseen hän äkkiä pysähtyi. Samassa eräs mies lähestyi häntä.

— Ah! kuiskasi neiti Fouille. — Minä oikein vapisin pelosta, ettet vielä olisi ollut täällä; oli niin vaikea päästä tulemaan tänä iltana.

Vastaukseksi mies otti häntä käsipuolesta ja vei hänet kaarikäytäviin, missä pimeydeltä erottaa vain ääriviivat, mutta ei koskaan kasvoja. Ei sen puolesta että neiti Fouillea muutenkaan olisi tuntenut! Äidillinen raukeus oli herpaissut hänen ryhtinsä. Hän kulki pää kumarassa toisen taluttamana. Myöskin hänen äänensä, jonka saattoi luulla sopivan vain kieliopin sääntöjen esittämiseen, oli muuttunut; siihen sisältyi nyt kaikkea, ilosta ja odotuksesta aina pelkoon saakka.

Hän jatkoi puhettaan:

Ehditkö jo kauankin odottaa minua?

Kukaan rakastajatar ei olisi lausunut näitä sanoja intohimoisemmin eikä kukaan äiti huolestuneemmin.

Mies kohautti olkapäitään:

— Mitä siitä on väliä, pääasia että tulit!

— Mitä ajattelit, kun huomasit minun viipyvän?

— Sinua.

— Kuten ennen?

— Kuten aina.

Miehen ääni taas huokui hyvänsävyisen ihmisen huolimattomuutta. Senvuoksi sai ehkä sen käsityksen, että hän puhui vain ulkopuolelta hampaittensa.

— Jospa se olisi totta! kuiskasi neiti Fouille.

— Miks'ei olisi?… Aina sinulla vain on hätä!

— Tänään erikoisesti.

— Saako kysyä, kuka sinua niin huolestuttaa?

— Sinä.

— Yksinomaan?

Neiti Fouille huokaisi:

— Voi, jospa kumpikaan ei koskaan epäilisi toistaan!

Mies näytti huolettomalla eleellä torjuvan moitteen, joka oli tulossa.

— Kun minä nyt yhtenä iltana koetan olla kiltti ja sinun aikasi on täpärällä, niin älkäämme hukatko sitä turhaan toraan. Oletko saanut kirjeeni?

— Minkä kirjeen?

— Sen, jossa sanoin, että huonon pelionneni vuoksi tarvitsisin…

— Oi, joko siitä nyt on puhuttava!

— Itsehän väitit, että sinulla oli kiire!

— Enkö siis enää koskaan saa sinua takaisin oikein itselleni?… Joka kerta sanot, että sinulla on huolia, ja että minä en tahdo antaa sinulle rahaa, jota koskaan en ole säälinyt, että pelissä vuoroin voittaa, vuoroin menettää, mutta että siinä lopulta aina ansaitsee… rahaa! Hyvä Jumala! Se on kaikissa tapauksissa hyvin vierivää tavaraa, ja se tahraa, kun siihen koskettaa…

Neiti Fouillen ääni oli äkkiä muuttunut tylyksi.

Mies naurahti kevyesti.

— Niin, jos siitä enemmän välittäisin, ei minua huvittaisikaan sitä niin varomattomasti käsitellä.

— Älä muistuta minua luonteesi heikkoudesta, keskeytti neiti Fouille. — Tiedäthän, että siitä lähtien kuin sen huomasin, olen tuntenut halua paeta sinua.

Mies totteli ja vaikeni.

Säikähtäen enemmän hiljaisuutta kuin sanojensa ankaruutta neiti Fouille jatkoi masentuneena:

— Taas sinä siis olet hävinnyt?… Että olenkin voinut kuvitella, ja että vieläkin kuvittelen, että sinun lupauksesi ovat muutakin kuin pelkkä keino minun hellyttämisekseni!

Mies kohautti olkapäitään.

Jos olisit lukenut kirjeeni, tietäisit kuitenkin, etten muuta tee kuin koetan parantua.

Omituisella tavalla… Toistamalla virheet yhä uudestaan!

— Parantua… se onkin hyvin tyhmä sana!

Mies tarttui jälleen neiti Fouillen käteen, jonka tämä oli vetänyt pois hänen kainalostaan.

Ensiksikin, sairas koettaa aina parantua… Se lankeaa itsestään, sanoi hän iloisesti. — Onko hänen vikansa, ellei hän parane? Ja voiko parantua himosta, joka sekin on sairautta? Oletko itsekään parantunut rakkaudestamme? Muistelepas alkua: jouduimme yhteen ja huvittelimme… Aioimme huvitella vain yhden päivän, mutta nyt siitä on jo kuusi vuotta. Ja kuinka monta kertaa näinä kuutena vuotena oletkaan täydestä sydämestäsi toivonut voivasi hylätä minut, kun minä pelasin… mutta tässä sinä nyt taas kävelet! Minun laitani on aivan samoin. Luuletko, etten monesti ole suuttunut sinuun? Vaikka kuinka usein! Senkö tähden, että sinusta on tullut minun rahoittajani ja pelastat minut vähintään kolme kertaa vuodessa? Ei auttaisi, vaikka jaksaisin ja heti paikalla suorittaisin saatavasi. Siitä huolimattakin, että olen velallisesi, on minut monta kertaa vallannut hillitön pakenemisen halu. Mutta yhtäkaikki olen taas tässä, uudistettuine erehdyksineni, kuten huomautit… Ja totta on, että minä nytkin perustelen vetoomustani sillä, että todellinen vaara, oikea…

Hänen äänensä oli muuttunut käheäksi levottomuudesta, joka ei ollut teeskenneltyä.

Neiti Fouille voitti väristyksen, joka häntä oli puistattanut viimeisten sanojen jälkeen, ja mutisi:

— Taidat koettaa peloitella… Mutta älä selitä mitään, se on parempi. Kuuntele mieluummin, missä määrin voin sinua auttaa… Rahat, joista kirjeessäsi puhuit, saat tietysti… mutta et heti kohta… et muuten ilmoittanutkaan mitään määräaikaa… ja sitäpaitsi, onhan kysymys melkoisesta summasta… Ei minulla koskaan ole niin paljon kotonani… Tarvitsen siis muutamia päiviä toimittaakseni tuon erän…

Mies huudahti tukahdutetusti:

— Mutta minulla ei ole aikaa odottaa!…

Ja kun ei neiti Fouille näyttänyt ymmärtävän, jatkoi hän:

— Mainitsinhan, että tarpeeni oli kipeä… ja kiireellinen. Minun huostaani uskottiin eräs summa ja nyt sitä kysytään… mutta minulla ei ole sitä enää.

Vihlova huuto keskeytti hänet:

— Varastanut! Oletko sinä varastanut?

— Enhän toki! On sinullakin sanat!… Asia on liioittelemattakin kyllin paha, myönnän sen. Lainannut minä olen, se riittää… Kuvittele nyt, että sinun haltuusi jätettäisiin varmoja arvopapereita, täysin luotettavia, aivan ainoalaatuisia, ja että ne vain kuljeksisivat pöytälaatikossasi… Ja kuvittele vielä, että juuri niinä aikoina olisit haaveillut jotain matkaa… kaunista, aurinkoista matkaa yhdessä… Sanoin itselleni… Mutta mitä yksityiskohdista! Onni hymyili minulle, ja minä olin varma, että saavuttaisin sen. Mitä papereihin tulee, en niihin koskenutkaan; riitti, että ne olivat siellä, missä olivat… Kaikkea ei kuitenkaan tule ottaneeksi laskuihinsa! Luulee aina onnistuvansa… Ja kuinka olikaan, sade liotti kilparadan, pelionni petti, laskuvirhe… Lyhyesti, varomattomuutta tai kevytmielisyyttä, mutta ei koskaan sitä, mitä sinä väitit! Se edellyttäisi, etten aikonut maksaa takaisin, mutta minähän aioin ja tahdon sitä vielä nytkin niin hartaasti, että heti kirjoitin sinulle pälkähästä päästäkseni!…

Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala! vaikeroi neiti Fouille aivan lannistuneena.

Mutta huomatessaan, ettei mies jatkanutkaan, hän lisäsi:

Jospa tämä olisikin tekaistu juttu minun hellyttämisekseni!

Mies kumartui yhä lähemmäksi hänen puoleensa, ikäänkuin saartaakseen hänet aivan kokonaan:

— Minä en valehtele. Ja sanon vieläkin, että minua halutti viedä sinut vaikka minne. Ah, että taas saisimmekin olla kahdenkesken, edes viikon verran, entisessä mielessä kuvitellen menneitä aikoja!… Pelkkä se ajatus…

— Vaikene! käski neiti Fouille. — En enää tahdo ajatella menneisyyttä, ja tuollaiset puheet estävät sitä haihtumasta.

Nolostuen mies näytti jäävän odottamaan, että neiti Fouille vielä jatkaisi, mutta huomattuaan, ettei jatkoa tullutkaan, hän vetäytyi hitaasti poispäin ja päästi lopulta irti neiti Fouillen käsivarren.

— Kuten tahdot, sanoi hän. — Minä ajattelinkin, että jos olet saanut kylläksesi, on tämä minulle oikein onnenpäivä…

He olivat pysähtyneet erään katulyhdyn juurelle; mutta seisoen selin valoon he eivät voineet nähdä, kuten kyllä olisivat tahtoneet, millaista mielenliikutusta toisen kasvot ilmaisivat. Sensijaan heidän katukäytävään lankeavat epätasaiset varjonsa näyttivät ikäänkuin sulavan yhteen heidän juuri erostansa puhuessaan.

— Kuinka voisinkaan sinua hylätä, huokasi viimein neiti Fouille, tehden väsyneen liikkeen, — kun en jo paennut sinun noin kauheita kertoessasi!…

— Siis?

— Siis on minun pelastettava sinut yhä uudestaan… kunnes joudut täydelliseen häviöön ja minä siitä itsekin menehdyn!

Neiti Fouillea värisytti; samassa maitokannu sipaisi pihkakivisiin kellonvitjoihin ja antoi heikon, hopeisen äänen hänen surullisten sanojensa naurettavaksi säestykseksi.

Hän jatkoi yhtä paljon itsekseen kuin seuralaiselleen:

— Tällä kertaa minulla muuten olisi ainoastaan yksi toivomus… ja sangen vaatimaton!… Baslèvre…

Nyt oli miehen vuoro hätkähtää.

— Kuka?

— Sanoinko jonkun nimen?

— Mainitsit jonkun Baslèvren.

— Mitäs tuosta!

— Olen joskus tavannut sennimisen miehen.

— Voihan sellaisia olla useampia.

— Hän oli virkamies, enkä tahdo, että… Minä kiellän sinua puhumasta hänestä meidän kesken.

— Minkätähden?

— Minulla on omat syyni.

— Mitkä?

Mies painoi päänsä eikä vastannut. Neiti Fouille jatkoi päättäväisesti:

Perustelemattoman kiellon ja sen välttämättömyyden välillä, että minun on pelastettava kunniasi, minä en epäröi.

— Onko hän siis sama henkilö?

— Mahdollisesti.

Henriette, jos menet hänen luokseen, en eläissäni näe sinua enää.

Näenkös minä sinua, ellet saa velkaasi maksetuksi?

— Henriette!

Mutta lähentyen miestä neiti Fouille tuli pakottaneeksi hänet kääntymään valoa kohti. Vihdoinkin hän siis saattoi nähdä miehen kasvot ja uhmata hänen vihaa säihkyviä silmiään. Ja hän ryhtyi puhumaan matalalla äänellä, tuskin kuuluvalla, mutta kyllin selvällä puhutellulle:

— Riittää! Teen niinkuin minua miellyttää. Kai minulla on oikeus omassa nimessäni lainata omiin tarpeisiini mistä itse tahdon!… Ja nyt erotkaamme, on jo aika… Olen jo viipynyt liiankin kauan, näemmä, ja unohtanut tuntini… Älä luulekaan, että kuvittelen mitään enempää toisesta kuin toisestakaan! Olen kurja raukka toisen kurjan kynsissä… Me olemme kurjia molemmat, siinä kaikki… Mene pois!… Minä tahdon pelastaa sinut enkä kykene pelastamaan itseänikään… Ei minun enää milloinkaan pitäisi nähdä sinua jälleen ja kuitenkin tapaan sinut vielä… Mene pois!… Ei mitään jäähyväisiä… Erotkaamme tänä iltana kuin kaksi ihmistä, joilla ei ole ollut yhteisiä aikoja eikä keskinäisiä iloja… Voi lyhyitä ilonhetkiä!… voi kaukaista menneisyyttä, joka ne soi!… En tiedä miksi niistä enää puhun, mutta niin vain teen joka kerran…

Hän ei lausunut loppuun ajatustaan. Mies oli taas tarttunut häneen ja sulki hänet voimakkaaseen syleilyyn:

— Hullu! Hullu, joka valitat yhteistä rakkauttamme! Ikäänkuin siitä voisimme luopua! Ikäänkuin ei rakkautemme kestäisi keskinäisiä moitteitamme ja pieniä riitojamme, sinun tunnonvaivojasi ja minun ja niitä seikkailujakin, joita vastaan sinä nouset. Kuule! Rohkene tunnustaa, että jos olisin sinun kaltaisesi, sinä olisit kulkenut ohitseni minuun katsomattakaan. Olen pelaaja, tuulihattu, jota vihurit viskelevät aivan mielensä mukaan, siis sinun täydellinen vastakohtasi, mutta juuri senvuoksi me aina tulemme pysymään kahtena rakastavaisena, yhtä tulisina kuin sinun mielestäsi kurjina. Äläkä sure rikkoa niitä sopimuksia, jotka kahlehtivat sinun aikasi. Meikäläisten, ollakseen kauniita, tarvitsee polkea lakia ja olla vailla sen turvaa sekä välttää sitä murheellista osaa, jonka sellaiset ihmiset ovat valinneet, jotka annostelevat lemmen ja pitävät nautintoa syntinä. Ja ennen muuta älä luule, että minä tuotan sinulle ainoastaan surua; annan sinulle ainakin ilon torua minua, hyvin tietäen, etteivät nuhteesi mitään merkitse, vaan että seuraavana päivänä taas kohtaamme toisemme vanhoine valituksinemme, mutta kyllin onnellisina ne tukahduttaaksemme. Ei mitään jäähyväisiä, sanoit; kas tässä minun hyvästini!

Julkeasti hän painoi huulensa neiti Fouillen suulle. Tämä ei vastustanut. Päinvastoin hän tahtomattaan taivutti päätään suudelman mukaan ja hervottomasti kuin rakastajatar ainakin heittäytyi koko ruumiillaan miehen kiihkeään syleilyyn. Kuinka oikein tämä olikaan puhunut! Hänen hyväilynsä korvasi kaiken! Neiti Fouille olisi tahtonut kuolla hänen puristukseensa.

Ja nyt, mene… Koska et itsestäsi lähde, on minun sinut ajettava. Palaa kunniallisen elämäsi ahtauteen, maitokannuinesi… Pikaisiin näkemiin siis… Ehkä tapaamme huomenna, samaan aikaan…

Neiti Fouille kuunteli liikahtamatta äkkiarvaamattoman raukeuden vallassa; sitten hän taas muisti tuntinsa.

— Niin, huomenna… sopersi hän. — Täälläkö jälleen?…

Mies vastasi:

— Ei täällä!…

Neiti Fouille ymmärsi ja vastasi vain päännyökkäyksellä. Mies poistui jo Neuillyn suuntaan. Neiti Fouille seurasi häntä katseellaan saamatta hänestä irti silmiään, niin kauan kuin häntä hämärältä vielä saattoi erottaa. Viimein hän hävisi. Vasta silloin neiti Fouille huomasi, että hänen huntunsa oli koholla. Säikähtyneesti hän vetäisi sen leuan yli ja lähti myös menemään vuorostansa.

— Voi hyvänen aika, sanoi ovenvartijan vaimo neiti Fouillen ilmestyessä, — luulin jo onnettomuuden teitä kohdanneen! Pienokainen tuli jo aika päiviä…

Mutta myöhästymisestään huolimatta neiti Fouille ei ilmaissut mitään kiirettä rientää pihan poikki.

Purkaen vihaansa hra Justinia kohtaan ovenvartijan vaimo jatkoi:

— Älkää siis huomenaamuna unohtuko vuoteeseenne, kuten äsken maitokauppaan, sillä hän tulee, taikka minä olen Mikko!

— Sen parempi, vastasi neiti Fouille hajamielisesti, — vaikk'ei se niin välttämätöntä ole kuin te luulette.

Ja nyt näytti siltä, ettei hän enää tahtonut viipyä.

Viittä minuuttia myöhemmin hän jo istui pienokaisen vieressä ja aloitti opetuksensa:

— Sopeutuminen riippuu suoran kohteen määräyssanan paikasta. Esimerkiksi: Kuinka kauniita kirsikoita me saammekaan…

Hän puhui aivan tapansa mukaan ja oli sen näköinen, kuin ei olisi osannutkaan muuta ajatella kuin tätä kohdetta määräyssanoineen. Sanalla sanoen hän oli sen näköinen, kuin olisi hänellä ollut kuollut sielu. Palattuaan tavalliseen olotilaansa hän olikin lakannut elämästä.