V

»Arvoisa rouva!

En tavannut teitä tänä iltana. Kuitenkin te ikäänkuin olitte saapuvilla, sillä kaikki huoneessa puhui teistä, teidän poissaolonnekin. Ehkä myös aavistitte, mikä minua odotti. Kaikin tavoin tuntuu minusta, että olen velvollinen tekemään teille tarkan selon siitä, mitä minulle sanottiin ja mitenkä siihen suhtauduin.

Lyhyesti sanoen minua vaadittiin joko olemaan välittämättä miehestänne tai menemään tieheni. Toinen minun sijallani olisi mennyt eikä koskaan enää tullut, mutta luopuen mielihyvästä koettaa auttaa teitä säilytin oikeuden saada nähdä teidät jälleen, minä lupasin mitä minulta tahdottiin ja jäin.

Hyvä rouva, on annettava anteeksi se kiihko, jonka vallassa kirjoitan nämä rivit. Se ehkä estää minua tarkoin punnitsemasta sanojani, mutta samalla se valaisee minun sisäistä elämääni. Ilman sitä olisin tuskin tullutkaan siihen, että minun on voitettava arkuuteni, jota pidin voittamattomana. Mutta kun minulle puhuttiin teidän menettämisestänne, minut valtasi pyörrytys, ja silloin tulin harkinneeksi, mitä te minulle olitte. Älä vaikene enää — ajattelin — vaan murra kerrankin se kuonokoppa, joka on kiduttanut sinua koko lapsuutesi ajan ja miehuutesi iän aina vanhuuden kynnykselle saakka! Rohjettuasi olla raukka uskalla nyt avata suusi!…

Älkää vain keskeyttäkö minua! Tällä hetkellä kaikki tuntuu minusta helpolta, mutta kukaties olisi huomenna kaikki taas mahdotonta. Huomenna saattaisi suuni taas olla tupessa ja sydämeni puristuksessa, tuskaisena halusta puhua ja voimattomuudesta sitä tyydyttää… Suokoon Jumala, etten myöskään näkisi hymynne hyytyvän ja silmänne katsovan minuun ihmeissään tai moittivasti. Minä toistan vielä kerran: hetki on palaamaton, siis vaadin sitä viipymään. Mutta mitä toimittaa sanoa teille, että teitä rakastan, ellette siitä tiedosta välitä ettekä voi tuntea minun suhteeni muuta kuin sääliä?

Näette nyt, kuinka turhaan minä pelkäsin. Asiani on jo sanottu, ja vaikka hylkäisittekin sen, niin tietäkää, että yhä toistaisin pelkkää hulluuttani: minä rakastan teitä!…

Pois kaikki epäselvyys! Tähänastisten kohtaustemme teennäisyys ja valheellisuus hävitköön! Vihdoinkin minä puolestani rohkenen teihin oikein katsoa, ja tekin tulette uskaltamaan lukea minun silmistäni. Olisiko väärin sanoa, että valoa tulvii sieluihimme?… Jumalaista valoa, riemun valoa, johon tahtoisin tarttua molemmilla käsilläni ja painaa sen rintaani vastaan kuin rippileivän joku Luxembourgin pyhimyksistä… Minä rakastan teitä, olen teitä aina rakastanut…

Eikä tämä ole mitään kuvittelua, ei mikään tunteenpuuska, jonka mikä tahansa toinen tuttavuus haihduttaisi, ei myöskään mitään rajua himoa, joka sokaisisi minut sekä itseni suhteen että teihin nähden: tämä on jotain ajasta ja meistä itsestämmekin riippumatonta. Vai tahdotteko kieltää, että me, nähdessämme toisemme ensimmäisen kerran ja ennenkuin vielä olimme kuulleet toistemme ääntä, tunsimme kiihkeää halua kohdata toisemme uudestaan? Emme koskaan olleet tavanneet, ja kuitenkin tuntui meistä, kuin olisimme olleet tuttuja aina. Kirjoittaessani nyt teitä rakastavani minä ihmettelenkin, että niin teen, sillä monta kertaa ennen olen sanonut sen teille, en tiedä missä tai milloin, mutta jossain kyllä ja jolloinkin, hukkaan menneinä aikoina, avaruudessa, unessa… Ja sentähden, että teitä aina olen rakastanut, olen unohtanut olevani jo vanha mies; sentähden myös teidän tapaamisenne tuntui minusta odotetulta jälleennäkemiseltä eikä miltään satunnaiselta kohtalonoikulta. Joka kerta, kun mainitsen nimenne, soi kaukaisia kaikuja sielussani. Te asuitte siellä ennen. Sydän, joka tähän asti on sykkinyt rinnassani, ei ole ollut minun omani. Nyt vasta olen löytänyt sen oikean, minä herään uuteen elämään, minä rakastan teitä…

Omituista, ettei todellakaan ole olemassa muuta kuin yksi ja sama sana sen mielenliikutuksen ilmaisemiseksi, joka minua kuohuttaa! Tunteet ovat monivivahteisia kuin meri; on niin monta laatua rakkautta kuin erilaisia oksia puissa ikkunani alla, kuin maisemia mantereilla: on tasaista rakkautta ja on kohoilevaa rakkautta… Täytyykö nimittää samalla nimellä yhteensattumisesta johtunutta lemmenlentoa ja sellaista intohimoa kuin minun, jossa on iankaikkisuuden tuntu? Minä rakastan teitä…

Tiedättekö, miten minun kävi, kun olin kadottanut teidät? Minä kuolin… Toisin sanoen, kun ei minulla enää ollut teitä, minä lakkasin elämästä. Kun katson menneisyyteeni, näyttää minusta, että yhdeksännestätoista ikävuodestani lähtien joku toinen on asunut ruumiissani, joka minulta silloin jäi tyhjäksi. Ennen minä olin iloinen, avomielinen ja tunteellinen. Uskoin vaikutelmani ensimmäiselle vastaantulijalle ja pidin maailmankaikkeutta suurenmoisena. Milloin juoksentelin kuin nuori koira, milloin taas sulkeuduin suojiin nauttiakseni onnesta olla hellitty, sillä sitä minä olin… Mutta sitten yht'äkkiä ne silmät painuivatkin kiinni, jotka minua olivat vaalineet… Vielä tälläkään hetkellä, jolloin teidän hellyytenne toivo tekee olentoni kepeäksi kuin tomu, johon teillä on vapaus puhaltaa, en anna Jumalalle anteeksi sitä kärsimystä, minkä hän näin minulle sälytti… Ja silloin se toinen, josta puhuin, käyttäen hyväkseen tätä onnettomuutta, asettui minun paikalleni… pysyen siinä kolmekymmentä vuotta!

Muistan kummastellen, millainen tämä toinen oli. Katkerana ja itsekkäänä hän ei toivonut mitään, mutta vaati kaikkea. Hän halveksi rakkautta, pitäen sitä typeränä, eikä osannut tuntea vähäisintäkään liikutusta. Hän oli kuin maankiertäjä, joka kulki suoraa linjaa leveällä tiellä, satoipa tai paistoi, — sellainen hän oli. Oletteko huomannut, ettei vainioiden asukkailla koskaan ole ikää? Heissä on vaikea erottaa vanhaa miestä nuoresta. Samoin kaikki, mikä saatetaan alttiiksi elämän tuulille, muuttuu määrittelemättömäksi. Sellaiseksi minäkin kehityin, muutuin selittämättömäksi itselleni!

Näköpiirini muodostui ahtaaksi, ja minua painoi sellaisen ihmisen tylsä raskaus, joka kuvittelee kaikki tietävänsä. En välittänyt kestään muusta kuin itsestäni enkä uskonut itseäni kenellekään. Aina vaieten minä unohdin koko puhumisen taidon. Ja kuitenkin, kuinka monta iltaa minun onkaan nähty ikkunassani miettivän! On varmasti luultu, että haudoin virkahuoliani, mutta itse asiassa minä vain tuumin, minkätähden minusta oli tullut toinen, ja jäisikö elämäni ainiaaksi pelkäksi näennäisyydeksi.

Mutta äkkiä te ilmestyitte…

Minun on tässä tunnustettava kaikki, aivan kaikki! Kolmikymmenvuotisia peruja ei hävitetä käden käänteessä eikä siekailematta. Näin teidät, kuulin teidän puhuvan, mutta en heti tahtonut uskoa että olitte se odotettu.

Oi, suokaa minulle anteeksi, että epäilin! Sanoin itselleni: »Tunteesi on ohimenevä puuska. Ei voi rakastaa ihmistä, jota ei tunne.» Lausuinko edes sanaa »rakastaa»? En luule. Vaikeaa on olla tarkkanäköinen muiden suhteen, mutta vielä vaikeampaa itsensä!

Valo lankesi vasta sinä sunnuntaina… Claire, muistelkaa, kuinka aterian päätyttyä ruusut varisivat, samalla kuin minun Limoges'in aikani lause lauseelta putoili pöytäliinalle sekin, aivan kuin terälehdet joistakin toisista kukista! Aika ajoin, meidät ympäröi hiljaisuus. Kuvittelin meidän matkustavan ja ajatuksia kooten katsovan ikkunasta. Ja tiedättekö, mitä minä näin? En nähnyt nuoruuttani enkä Viennen niittyjä, vaan paljon kaukaisemman ajan syntymäni tuolta puolen, jolloin vastustamattomasti aavistin teidät jo tunteneeni. Ja tiedättekö, mitä minä kuulin? Kuulin kovan onnen äänen, joka huusi sieluni syvyydestä: »Miksi et ole hänen vastapäätään? Miksi olette osuneet yhteen vasta nyt ja, kuten näyttää, vain lopullisesti erotaksenne?»

Mutta onko elämässä mitään lopullisuutta? Claire!… muistatteko vielä, että silmänräpäykseksi kumarruimme, ja että hiuksemme silloin hipaisivat toisiaan? Taas kohottauduttuamme te ette sanonut mitään ja minäkin vaikenin. Mutta kuinka te olitte kalvennut ja miten minä vapisin! Claire! Claire!… ettekö sillä hetkellä tuntenut, että suuren onnen siipi sipaisi sielujamme? Claire!… minä tunsin sen siiven, se on seurannut minua siitä lähtien! Sen painostuksesta minä teille nyt kirjoitankin. Kokonaiseen kuukauteen en kertaakaan ole lähestynyt teitä ilman ettei se olisi vaatinut minua anastamaan teidät, enkä kertaakaan ole poistunut luotanne sen moittimatta minua saamattomuudestani!

Riemua ja tuskaa: tulen luoksenne huulet hehkuen helliä sanoja, mutta tuskin olen nähnyt teidän vakavat silmänne ja puhtoisen hymynne, kun jo menetän rohkeuteni ja tunnustus jää tekemättä. Sitten me puhelemme… mutta kaiutellen ilmassa vain merkityksettömiä loruja. Parempi olisikin kuunnella toistensa sydämen tykytystä. Äärettömyyden partaalla ei pitäisi lörpötellä… Me siis kumminkin juttelemme, mutta en koskaan ole sanonut teille mitään! Te ette tiedä, että olen tullut eläväksi jälleen, ja että tämä tuntematon on karkoittanut sen toisen… Te ette tiedä, että vaikka näränkin samalta, minun sieluni on löytänyt maailman, huumaantunut siitä ja saanut sanoja sen kuvailemiseksi… Rakastaessani teitä rakastan myös rakkautta. Joskus illoin kävelee lymyileviä rakastavaisia ikkunani alla; en halveksi heitä enää, vaan surkuttelen. Tunnustaisinko, että minä, joka ennen en välittänyt kenestäkään, olen teidän aiheutuksestanne auttanut erästä naisparkaa, joka tarvitsi rahaa antaakseen rakastajalleen, joka häntä nylki, mutta josta hän kumminkin piti? Ja eräänä ahdistuksen iltana koetin tavata hänet uudestaankin; olisin vielä halunnut nähdä hänen kasvojensa selittämättömän ilmeen, joka teki hänet niin minun kaltaisekseni!

Claire! Claire! Teidän puoleenne kääntyy nyt se uusi mies, jonka te itse olette herättänyt henkiin. Meidän on jo aika lakata vaikenemasta. Älkäämme enää tyytykö satunnaisiin kohtauksiimme, jotka kerta kerralta ovat käyneet yhä lyhyemmiksi; peläten omia tunteitamme olemme tavatessamme aina esiintyneet kuin pelkästään hyvästelyä ajatellen. Claire! minä toistan ja vakuutan, ettei ole mitään lopullisuutta olemassaolossa, ja että rakkaus voi tuottaa teille sen onnen, mihin teillä on oikeus. Minä toistan ja vakuutan, että tänä kohtalokkaana hetkenä, jolloin minulle ei enää ole mahdollista auttaa teitä kotioloissanne, minulla kumminkin on voimaa riistää teidät häneltä ja suojella teitä muualla antaen teille elämäni!

Älkää luulkokaan, että haihattelen. Vakavasti tarjoan teille koko elämäni, missä ja milloin tahtonettekin. Älkää myöskään vastustelko; uskollisuuden on oltava molemminpuolista eikä kumpikaan saa jättää kylmilleen yhteistä liettä. Eikö minulla muka, ole oikeutta teihin? Minulla on kaikki oikeudet, jotka elpynyt intohimo sekä se välttämättömyys antavat, että näin kauan kadoksissa oltua on jälleen yhdyttävä. Älkääkä vihdoin pelätkö katumusta; taantumusta tai laimentumista, joita on tapana kuvitella sellaisten tilanteiden lunnaiksi, jotka rakkaus on luonut vastoin sääntöä. Kun pyydän teitä omakseni, kokonaan ja ainiaaksi, teen sen sentähden, että tunnen vetoavani iäisiin ja ehdottomiin arvoihin, sentähden, että kahdenkymmenen vuoden perästä minun lempeni on yhtä leimuavaa kuin nytkin.

Claire! kuvittelin olevani teille pahojen päivien ystävä. Minä erehdyin; intohimoisesti halusinkin saada teidät omakseni, sillä pelkkä se mahdollisuus, etten enää näkisi teitä, on saattanut minut kirjoittamaan tämän kirjeen senkin uhalla, että karkoitatte minut ajatuksistanne… Mutta kyllä te suostutte; entisen onnenne raunioille te tulette sallimaan minun rakentaa uuden talon meidän astiaksemme. Sitä ajatellessani käteni raukenee, sydämeni sykähtää ja minä tahtoisin huutaa…

Claire! odotan vapauttavaa myöntymystänne. Olen rohjennut puhua; rohkeaisitteko te nyt olla vastaamatta, että tekin olette tuntenut minut? Yö päättyy, päivä sarastaa. Tunnen eläväni, koska te olette olemassa, mutta tiedän kuolevani, jos te menisitte pois. Minun sieluni kamppailee, minä toivon ja rakastan!»

VI

Ei ole miestä, olkoonpa hän kuinkakin keskinkertainen, joka ei edes jonakuna hetkenä olisi tuntenut itsensä yläpuolella olemisen pyörrytystä. Intohimo kiidättää kuin hirmumyrsky erotuksetta ilmaan tuoreet oksat ja kuivat lehdet…

Kirjoitettuaan valmiiksi edelläolevan kirjeen hra Baslèvre luki sen läpi yhtä tarkkaavaisesti kuin jonkun tärkeän asiapaperin; ruumis teki niin vanhasta tottumuksesta, mutta sielu liiteli haaveiden maailmoissa.

Hän ei ihmetellyt, että oli ilmaissut tällaisia ajatuksia ja tällaisessa sävyssä; kukkulalla oltaessa ei myöskään kummastella, että näköpiiri on uusi ja ääretön. Se, mitä hän oli sanonut, esitti vain ilmenneen todellisuuden.

Päästyään loppuun hän sinetöi kuoren, kirjoitti osoitteen ja lähti heti postiin, sillä hän ei olisi kestänyt ajatusta, että lähetys jollakin tavalla myöhästyisi. Kello oli silloin noin kolme.

Kalpea aamunkoitto väritti taivaan malvanhohtoiseksi. Siellä täällä tyhjällä ajokadulla kyykisteli lumppureita lyhtyineen roskiansa kokoilemassa. Koko Parisi tuntui luovutetun yksinäisille ja kolkoille yökulkijoille.

Saavuttuaan postilaatikolle hra Baslèvre pisti rakoon kirjeensä, joka putosi siitä kuin kivi kaivoon, hiljaa molskahtaen.

— Kas niin, sanoi hra Baslèvre ääneensä, — nyt ei tarvitse muuta kuin odottaa vastausta.

Ja hän palasi samoja jälkiä. Hän tunsi itsensä jatkuvasti aivan rauhalliseksi ja ajatuksiltaan hyvin selkeäksi. Hän muistutti elostelijaa, joka rasittavan yön jälkeen pyrki kotiinsa. Tuon tuostakin hän kulkiessaan vähän horjahti ja näytti joka askeleella koettavan varjella tasapainoaan.

Päästyään n:o 16:n kohdalle hän, sensijaan että olisi mennyt sisään, jatkoi matkaa Kuninkaan huvilan sivuitse Place des Vosges'ille saakka ja alkoi siellä seurata puistikkoa ympäröivää aitaa. Siinä ei ollut mitään järkeä, ellei hän mahdollisesti tuntenut aamuista ilmaa miellyttäväksi ja halunnut vilvoitella siinä jäseniään. Samassa hän sai omituisen mielikuvan. Hänestä rupesi tuntumaan, ettei aitaus sulkenutkaan sisäänsä puistikkoa vaan hänet, ja että hän itsepäisesti etsi aukkoa, mistä pujahtaa pois. Se oli tuskallista, kuumeista etsintää…

Sitten hän huomasi oman ikkunansa, ja hänen huoneensa tuntui nyt vain väliaikaiselta turvapaikalta, missä hän heti lakkaisi käymästä, kun vastaus oli tullut. Niin, kuinka pitkä aika siihen tarvittaisiinkaan? Kai kaksikymmentäneljä tuntia; ehkä ei niin kauan, jos Claire itse jättää sen ministeriöön…

Äkkiä hra Baslèvrea värisytti. Äsken niin suloinen aamunviileys alkoi tuntua kylmältä.

Hänen täytyi kääntyä takaisin ja päättäen vihdoinkin mennä levolle hän palasi asuntoonsa. Mutta mikä vaiva riisuutumisessa! Ja minkätähden olivat vuodevaatteet kylmemmät kuin ulkoilma? Kaikki hänen ympärillään hyppelehti, niin hänen ajatuksensakin! Yksi ainoa niistä oli kirkas: täytyi vain odottaa neljäkolmatta tuntia, ja sitten lähdettäisiin kulkemaan kohti uusia kohtaloita.

— Kas niin, koetti hra Baslèvre vielä toistaa, — nyt ei enää tarvitse muuta…

Mutta hän ei päässyt loppuun. Äkkiä hänkin tunsi liukuvansa kaivon pohjaan kuin kirje postilaatikkoon, eikä hänen putoamisensa synnyttänyt mitään ääntäkään. Sitten hän lakkasi havaitsemasta maailmaa eikä enää liikahtanut…

Kuolemaan asti väsyneenä hra Baslèvre vaipui tainnoksiin; ja tämä, kuten lie huomattu, tapahtui lauantain ja sunnuntain välisenä yönä.

Kun hän taas palasi tajuihinsa, hän hämmästyksekseen huomasi ovenvartijan vaimon ja jonkun tuntemattoman mieshenkilön, jotka vuoteen vieressä vahtivat hänen heräämistään. Rouva Gerbois'n kasvot ilmaisivat vilpitöntä iloa ja tuntemattoman teeskenneltyä mielenkiintoa.

— Herra taitaakin jo voida paremmin? — sanoi ovenvartijan vaimo mieltänsä keventäen.

— Nyt tarvitaan vain lepoa, selitti tuntematon.

— En enää tule, ellei uudestaan kutsuta.

Hän lisäsi joitakin määräyksiä ravinnon suhteen ja poistui kiireesti.

»Olisinko siis ollut sairas?» ajatteli hra Baslèvre rouva Gerbois'n saattaessa ovelle lääkäriä, jonka hän oli kutsunut, kun ei tiennyt, kuka hra Justinista muuten olisi huolehtinut.

Hra Baslèvre pyyhki molemmilla käsillään hitaasti otsaansa. Hän koetti palata todellisuuteen yleensä, mutta heti ensimmäisellä yrityksellä hänen ajatuksensa liittyivät niihin, jotka pyörtyminen oli keskeyttänyt. Hän oli menettänyt tajuntansa odotusta ajatellen ja tuli taas tuntoihinsa sitä yhäkin miettien.

— Posti… mutisi hän.

— Taivas varjelkoon! huudahti rouva Gerbois. — Mies parka tahtoisi jo ryhtyä työhön! Nähneehän herra kumminkin, ettei herra ole virkapaikassaan? Täällä en voi antaa hänelle muuta kuin ilmoituksia ja sanomalehtiä!

Hra Baslèvre näytti kokoavan ajatuksiaan. Vihdoin hän huomasi olevansa epätietoinen ajasta.

— Mikä päivä nyt sitten on?

— Tosiaankin, herrahan ei tiedäkään… Tänään on keskiviikko…

— Keskiviikko!…

Saattoi sanoa, että tämä sana lopullisesti hajoitti sen sumun, jossa hra Baslèvren aivot vielä siihen asti olivat hapuilleet. Ja yht'äkkiä hänen päässään välähti ajatus, että odotus — pitkä ja pelätty — olikin jo ohi. Hän kohottautui rajusti:

— Pian! ministeriöön!…

— Mutta herra! Aiotteko taas ruveta hourimaan?

— En minä houri! Ilmoittakaa puhelimitse! Tahdon yksityisen postini, heti! Yksityisen, ymmärrättekö? En muuta!… mutta menkää jo!…

Säikähtäen tällaista kiihkonpuuskaa rouva Gerbois peräytyi sen mukaan:

— Kyllä, kyllä… minä tottelen… Mutta älkää herrantähden noin kiihtykö! Älkää virkkako enää mitään!…

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo käytävässä ja lisäsi mennessään:

— Ennen kaikkea älkää nousko peitteen alta!… Minä tulen kohta takaisin…

Sitten kaikki hiljeni.

»Mikähän sanoma minua odottaa?» jatkoi hra Baslèvre ajatustaan.

Hän oli toivonut unohtavansa ajan, ja kuin ihmeen kautta aika olikin kulunut aivan hänen aavistamattaan. Oi, mikä ääretön hyvinvoinnin tunne nyt hiipikään hänen suoniinsa! Juuri niinkuin majapaikassa pitkän kävelymatkan jälkeen, jolloin on suuri nautinto lepuuttaa norjentunutta ruumistaan.

Ja vielä toinen asia, yhtä ihmeellinen! Nyt, kun kuume oli hävinnyt, hän tunsi palanneensa täydelliseen tasapainoon, eikä hän koskaan ennen ollut näin selvästi käsittänyt, että se, minkä hän oli tehnyt, vastasi nimenomaista välttämättömyyttä. Hän ei myöskään epäillyt, ettei Claire suostuisi. Kun kerran hän rakasti Clairea vastustamattomasti, hän piti mahdottomana, ettei Clairekin rakastaisi häntä. Hänen vakaumuksessaan oli jonkinlaista korkeampaa itsekkyyttä. Ei kellään ihmisellä — ajatteli hän — ollut voimaa kieltäytyä toteuttamasta hänenlaisensa onnea, joka oli oleellinen osa maailmanjärjestystä, enempää kuin tottelemasta yleisiä luonnonlakejakaan.

Oveen koputettiin varovasti.

— Sisään!

Ovi avautui raolleen. Ensin tuli näkyvän ruskea hame, sitten valkoinen käsi, joka piteli kuppia, ja vihdoin ilmestyivät lempeät, mutta arat ja neuvottomat kasvot. Esiin astui neiti Fouille.

Niin tavatonta kuin tämä olikin, hra Baslèvre ei siitä juuri hämmästynyt. Tulija riensi sitäpaitsi selittämään:

— Pyydän teitä suomaan anteeksi… Kun asumme näin lähekkäin, oli mukavinta keittää juoma meillä… Rohkenin myös… lupasin myös tulla tuomaan sen…

Ja jättämättä hra Baslèvrelle aikaa vastata hän jatkoi:

— Juokaa ensin…

Kuppia ojentaen hän loi hra Baslèvreen kirkkaan katseensa ja näytti koettavan arvioida sitä uskomatonta edistystä, josta hänelle oli mahdettu kertoa.

— Olen tyytyväinen, totesi hän, — näytätte todellakin paremmalta.

Oi, sanoi hra Baslèvre, — tokko lienen ollutkaan sairas! Tunnen olevani aivan entiselläni. Mutta mistä…

Neiti Fouille keskeytti rauhallisella ylemmyydellä, joka ilmaisi hänen jo tottuneen oloonsa:

— Minä pyydän, juokaa…

Nöyrtyen hra Baslèvre alkoi maistella pienin hörppäyksin.

— Kukapa tosiaankaan olisi voinut arvata, huokaisi hän, — että teidän ensimmäinen käyntinne täällä olisi tätä laatua!

— Aavistaako koskaan, mitä seuraavalla hetkellä tulee tapahtumaan? vastasi neiti Fouille.

Ja ottaen hra Baslèvrelta pois tyhjän kupin hän lisäsi:

— Näyttää kumminkin siltä, ettei teidän pidä puhua paljon. Sentähden tuon vasta huomenna erään kuoren, joka on osoitettu teille.

Hra Baslèvre syöksyi puoleksi istualleen ja kysyi kuin henkensä hädässä:

— Minkä kuoren? Olisiko teillä minulle tuleva kirje?

Mutta neiti Fouille oikaisi heti:

— Ei, on kysymys velansuorituksestani.

Hän lisäsi vielä:

— Pidän kunnia-asianani maksaa täsmällisesti, jopa joskus hiukan ennakoltakin.

— Ah, sanoi hra Baslèvre, vaipuen takaisin tyynylleen, — sitäkö vain!…

Huomaten sitten, että oli väärin kuitata näin lyhyesti tällainen ehkä suurenkin ponnistuksen tulos, hän jatkoi:

— Entäs sukulaisenne?…

Neiti Fouillen katse kirkastui samassa.

— Pelastettu.

— Ja te olette onnellinen?

— Odotan, kunnes saan siitä varmuuden, ennenkuin niin väitän, — sanoi hän hetken epäröityään.

— Sen pahempi! Odottamisen sanotaan olevan niin tuskallista…

— Se on melkein kaikkien osa.

— Niinkö luulette?

Ja ilostuen hra Baslèvre käänsi kasvonsa ovelle päin, sillä rouva Gerbois'n saattamana oli sisään astunut itse sihteeri.

— Minä poistun, sanoi neiti Fouille hätääntyen. — Voinkin muuten käydä ainoastaan tuntieni väliajoilla.

— Tuletteko vielä uudestaan?

— Tulen… tulen…

Kiinnittämättä huomiota uusiin tulokkaisiin hra Baslèvre seurasi neiti Fouillea katseellaan, kunnes tämä oli kadonnut näkyvistä. Hra Baslèvre tunsi hänen suhteensa rikkaan kaukaista sääliä vierasta köyhää kohtaan. Niin! Saattoiko hän estää neiti Fouillea odottamasta? Kaikki ihmiset tässä matoisessa maailmassa odottivat. Hän itsekin odotti kirjettään…

Seurasi hetken hälinä.

Rouva Gerbois selitti, että hra sihteeri itse oli tullut puhelimeen, ja tämä taas, että hän oli ajanut autolla. Rouva Gerbois kertoi myös hra sihteerille, mitä hra tirehtöörille oli tapahtunut, ja sillä aikaa hra sihteeri, vaivoin salaten hämmästystään, silmäili tätä ihmeellistä asumusta, joka oli hra tirehtöörin.

Melun huumaamana hra Baslèvre vain tuijotti sihteerin salkkuun.

Vihdoinkin sihteeri ymmärsi.

— Toin mitä herra tirehtööri oli käskenyt, s.o. ainoastaan yksityisen postinne…

Hän ojensi tukun. Vieläkään mitään sanomatta hra Baslèvre tarttui siihen rajusti. Alkoi kunnioittava hiljaisuus. Tietämättöminä sen toimituksen tärkeydestä, mikä sitten tapahtui, sihteeri ja rouva Gerbois tunsivat kumminkin, että puhuminen olisi häirinnyt. He näkivät kuinka hra Baslèvre otti kirjeen kerrallaan, tarkasti niiden osoitekirjoitukset ja heitti ne avaamatta huiskin haiskin peitteelle… Sen mukaan kuin tukku hänen toisessa kädessään pieneni, hänen kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi ja hänen hengityksensä yhä huomaamattomammaksi. Kun viimeinen kirje oli lentänyt samaa tietä kuin edellisetkin, hra Baslèvre kysyi niin heikolla äänellä, että tuskin kuuli:

— Eikö kukaan ole käynyt minua virastossa kysymässäkään?

— Tietysti moni herroista…

— Tarkoitan, eikö kukaan ministeriössä tuntematon henkilö…

— Ei… En luule… Minulle ei ole ilmoitettu…

— Hyvä. Lähettäkää vahtimestari tuomaan jokainen uusi yksityiskirje, ja jos siellä sittenkin joku olisi käynyt… Mutta kyllähän te sen tietäisitte…

Hra Baslèvre vaikeni ja katsoi kattoon. Hän vaipui taas ajatuksiinsa, jotka tämä kuulustelu oli keskeyttänyt.

— Herra tirehtööri on hyvin heikon näköinen, huokaisi sihteeri. — Ettekö haluaisi, että lähetän tänne herra Michonin.

— Oi, ei! Etenkään ei Michonia! Minä voin aivan hyvin… Tarvitsen vain lepoa ja rauhaa…

Kuului vielä jotain kuisketta. Rouva Gerbois viittoili sihteerille salamyhkäisesti, ja tämä taas olisi yhä halunnut tarjota palveluksiaan, mutta pelkäsi samalla, että ne hylättäisiin. Sitten äänet loittonivat ja huone tyhjeni… Masentuneena hra Baslèvre tunsi elämän taas luisuvan hänen käsistään. Neiti Fouille oli ollut oikeassa: Claire ei ollut kirjoittanut, ja hra Baslèvrellekin alkoi uusi odotus!…

Päiviä kului. Kehitys kulki hitaasti parempaan päin. Vähitellen hra Baslèvre saattoi olla pystyssä tunnin, sitten kaksi, sitten kokonaisen rupeaman. Vielä vähän kärsivällisyyttä, ja hän voisi jo mennä ministeriöön. On harvinaista, ettei ruumiin tervehtyessä mielikin elpyisi; voimien palattua ihminen tavallisesti ryhtyy asioihinsa uudistuneella elämiseninnolla. Mutta sen mukaan kuin hra Baslèvre parani, hänen kasvonsa, jotka ennen olivat olleet läpitunkemattomat, ilmaisivat lisääntyvää alakuloisuutta.

Poikkeukselliset olot hänen ympärillään olivat sangen pian ruvenneet tuntumaan säännöllisiltä, sillä uudet tavat pyrkivät vakiintumaan nopeimmin juuri taitekausina. Niihin ikäänkuin tottuu helpommin, kun tietää ne väliaikaisiksi. Hoitajatar, rouva Gerbois, kävi aterioiksi ja kolme kertaa päivässä viraston vahtimestari tuoden aina merkityksettömiä papereita, joita hra Baslèvre itsepäisesti ei koskaan lukenut.

Saapuessaan jokainen piti velvollisuutenaan tehdä saman kysymyksen:

— Voitteko paremmin? Tunnetteko toipuvanne? Ja hra Baslèvre katsoi välttämättömäksi vastata: — Kyllä, kiitos, kaikki on hyvin…

Puhuttiin vielä ilmasta, sanomalehdestä ja jumala ties' mistä, sillä kaiken täytyy kiinnittää sairaan mieltä. Ja hra Baslèvre koetti olla kuten tavallista. Mutta tuskin häiritsijät olivat menneet, kun hän jo taas muuttui jöröksi ja istui kuin jotain murhetta vartioiden, joka täytti äänettömyyden. Tottuneena varomaan harhaluuloja niin itsensä kuin muittenkin suhteen hän itse asiassa oli lakannut odottamasta ja tiesi.

Hän tiesi, että koska Claire ei heti ollut vastannut; hän ei vastaisi milloinkaan; hän tiesi, ettei hän ilman Clairen kutsua milloinkaan enää uskaltaisi lähestyä häntä, ja ettei tätä kutsua koskaan tulisi; ja ennen muuta hän tiesi, että hänen halveksittu rakkautensa katkeroittuisi, ja että hän kärsisi siitä huomenna enemmän kuin tänään, aina yhä kauheammin…

Ihminen muuttuu vain tutustuakseen uuteen muotoon kärsimystä. Ennen kysymyksessäolevaa mullistusta hra Baslèvre oli elänyt vuosikausia kuvittelemattakaan, että hänen elämänsä saattaisi muuttua toisenlaiseksi, ja sentähden tämä elämä ei ollut häntä rasittanut. Sittemmin, ymmärrettyään, minkälaista onnea sen olisi pitänyt hänelle tuottaa, mutta ei tuottaisikaan, hän olisi tahtonut huutaa tuskasta, kiukusta ja surusta… Mutta kuka sitä olisi huomannut, ellei ehkä joku sielu, joka oli samassa kidutuksessa, ellei ehkä neiti Fouille?… Hänkään ei ollut lakannut käymästä. Päinvastoin, sen mukaan kuin hra Baslèvren parantumisen olisi pitänyt tehdä hänen apunsa yhä tarpeettomammaksi, hänen käyntinsä olivat vain tihenneet. Hän pistäytyi milloin sattui, ei koskaan istuutunut ja jouti tuskin hengähtämäänkään sekä puhui aina yhtä mitättömistä asioista kuin minkä oli näköinenkin, mutta kumminkin hänen lyhyet vierailunsa olivat ainoat, joiden jälkeen hra Baslèvre tunsi kärsimyksensä hiukan lieventyneen.

Neiti Fouilleko siis näin hellävaroin ja — kuten näytti — aavistamattaan hoiti haavoittunutta sydäntä, vai virkistyikö hra Baslèvre omasta uteliaisuudestaan kysellessään kuulumisia samanlaiselta surun painamalta ihmiseltä kuin hän itsekin oli?

Kaikissa tapauksissa näiden kahden välille heidän tahtomattaan ja melkeinpä tietämättäänkin — samantekevä mistä lähtien! — oli muodostumassa tuttavallisuuden suhde, joka päivä päivältä kävi yhä hellemmäksi… Sen huomasi kaikenlaisista pikkuseikoista. Hra Baslèvrelta jäivät pois turhat kohteliaisuudet neiti Fouillen saapuessa, ja tämä taas, koputettuaan oveen, ei enää odottanut vastausta, ennenkuin jo kiersi avaimesta. Sattuipa niinkin, että hra Baslèvre valitti saaneensa olla liian kauan yksin, ja että neiti Fouille toisinaan laski leikkiä hänen puuttuvasta halustaan astua takaisin virkavaljaisiin — kaikki sanoja, jotka eivät mitään merkinneet, mutta eikö sanomatta jätetty usein olekin tärkeämpää kuin sanottu?

Sanomatta on myös selvää, että neiti Fouille jo kohta alussa oli tuonut lupaamansa kirjekuoren.

Vihdoin eräänä iltana, juuri kun neiti Fouille oli poistumaisillaan, hra Baslèvre sanoi leikillisesti:

— Kuulkaahan, minulla on teille vielä yksi uutinen: huomenna olen taas terve kuin pukki.

— Niinkö? vastasi neiti Fouille, — se ilahduttaa minua. Ja tänne te sitten jätätte sairaanhoitajattarenne!

— Oi! huudahti hra Baslèvre, — älkäämme sentään hätäilkö! Sairaus saattaisi uudistua.

— En usko; ulkoilma ja etenkin työ estävät. Jollei minulla olisi tuntejani, on luultavaa, että minustakin tulisi samanlainen kuin te.

Hra Baslèvre vaipui ajatuksiinsa; hänen näytti täytyvän tutkiskella näinkin yksinkertaisten sanojen sisällystä.

— Sallikaa minun puolestani epäillä sitä, sanoi hän kotvasen kuluttua.

— Kanssaihmisten kokemukset…

— … ovat viisautta, joka ei hyödytä ketään.

— Mahdollisesti ei, myönsi neiti Fouille.

Ja nähdessään, että hra Baslèvre taas rupesi uneksimaan, hän jatkoi:

— Huomenna te siis jo menette ministeriöön?

— Huomenna, vastasi hra Baslèvre, — tyydyn käymään kävelyllä puistikossamme ja poikkeamaan teille. Mihin aikaan voin tulla kiittämään, törmäämättä yhteen kenenkään kanssa teidän iankaikkisista pienokaisistanne?

Neiti Fouille teki epämääräisen liikkeen.

— Ei kannata kiittää. Kuka tahansa minun sijassani olisi tehnyt samoin…

— Tiedättehän… aloitti hra Baslèvre.

Mutta ei jatkanutkaan.

— Haluan kumminkin tulla.

— Siinä tapauksessa…

Neiti Fouille veti esille muistikirjansa ja katsoi siitä tarkkaan:

— Siinä tapauksessa… kello kolmen tienoissa… on minun vuoroni odottaa teitä.

— Se odotus tulee olemaan teille helppo, ainakin tahtoisin niin.

— Melkein kaiken odotuksen on oltava helppoa, vastasi neiti Fouille lempeästi. — Odottaa, se on samaa kuin vielä toivoa…

Tällaisten ulkopuolisten lauseiden takaa he taaskin näyttivät kuuntelevan jotain sisempää ajatusta, joka oli yksin heidän tajuttavissaan.

Kalpea hymy kirkasti hra Baslèvren kasvoja.

— Kiitos teidän on minulla siis huomiseen asti ilo saada toivoa erästä asiaa. Siitä on kauan kuin minulle sellaista on sattunut…

Neiti Fouille poistui vastaamatta. Kumpainenkin tunsi itsensä surulliseksi ajatellessaan, että heidän seurustelunsa nyt päättyisi. Kuviteltuaan päässeensä lähelle toisiaan heidän sydämiänsä särki, kuin olisivat he eronneet hyvin pitkäksi ajaksi.

Kello kahden paikkeilla seuraavana päivänä hra Baslèvre, kuten oli suunnitellut, puki ylleen lievetakkinsa, jota ilman häntä koko virkamiesaikanaan ei kertaakaan oltu nähty kadulla. Ennen menoaan neiti Fouillen luo hän aikoi käydä hengittämässä raitista ilmaa puistikossa. Mutta kun pukeutuminen oli päätetty, hän ei voinut pidättyä vanhasta tavastaan astua ikkunan ääreen, mitä hän ei ollut tehnyt sen jälkeen kuin sairastui.

Hän sai piston sydämeensä.

Alhaalta kuului lasten huutoa ja lintujen laulua. Melkein kaikilla penkeillä istuskeli joutilaita päivää paistatellen. Koko rusottava tori oli kuin röyhkeässä juhlan vietossa.

Oli masentavaa huomata noin paljon iloa aivan oman surunsa ääressä. Hra Baslèvre unohti aikoneensa mennä ulos, kätki kasvot käsiinsä ja näki mielessään ne kauheat päivät, jotka hän juuri oli elänyt. Minkä tympeän väsymyksen ne olivatkaan jättäneet jälkeensä! Ja kuinka kamalaa olikaan palata vanhoille laduilleen sydämessään menetetyn onnen kalvava muisto!… Yössä oli vain yksi valo ja niin heikko sekin! Erään naisparan myötätunto, ihmisen, josta hän ei tiennyt mitään, ja joka myöskään ei tuntenut häntä…

Siksi ainoaksi henkilöksi, jota muistellessa hra Baslèvren, Kauppaministeriön osastopäällikön, Volneyn jäsenen, kunniamerkeillä varustetun ja tuhansien ihmisten tunteman miehen ajatus lepäsi, oli täten kohtalon aavistamattoman oikun kautta tullut neiti Fouille! Niinpä hän nytkin, kun heräsi näistä murheellisista mietteistään, heti muisti, että aika oli tullut hänen mennä kiittämään tätä odottamatonta suojelusenkeliä.

Veltoin jaloin ja pää vielä vähän väsyksissä hän siis meni ja otti lakkinsa sekä uudet käsineensä, hymyili hiukan sille lyhyelle levonhetkelle, joka häntä odotti, ja poistui vihdoin huoneestaan.

Puolitiessä portaita rouva Gerbois, joka oli tulossa ylöspäin, huudahti:

— Jumalalle kiitos! Siinä siis herra on aivan entisensä laisena! Mutta ei suinkaan herra vain näin ensimmäisellä kerralla jo aio mennä ulos asti ilman päällystakkia siksi koleassa ilmassa kuin nyt?

— Rauhoittukaa, rouva Gerbois, en poistu talosta; olen vain sopinut tapaavani neiti Fouillen.

— Neiti Fouillenko vai hänen sisarensa?

— Mitä tarkoitatte? En ymmärrä.

— Tarkoitan, että neiti Fouille lähti tänä aamuna matkalle.

— Matkalle!

— Niin, ensimmäistä kertaa täällä asuessaan. Olisittepa nähnyt kuinka onnellisen näköinen hän oli!

— Vai oli, sanoi hra Baslèvre viimein. — Siinä tapauksessa voinkin palata huoneeseeni…

Ennenkuin tarttui käsipuihin, hän kääntyi vielä rouva Gerbois'n puoleen:

— Ja te sanoitte, että hän oli onnellisen näköinen?… Sen parempi… sen parempi…

Yht'äkkiä hän kuvitteli keksineensä, minkätähden odotus neiti Fouillen mielestä usein oli toivoa.

Tultuaan sitten takaisin huoneeseensa hän heittäytyi nojatuoliin ja olisi halunnut itkeä.

Keinot, joita kohtalo käyttää, ovat aina yksinkertaiset. Kadotettuaan nuo kasvot oli hra Baslèvrella tähän hetkeen saakka vielä ollut neiti Fouille: mutta nyt juuri oli neiti Fouillekin lähtenyt matkalle, vaikk'ei hän muuten koskaan matkustellut. Senjälkeen hra Baslèvre tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi kuin tämän kertomuksen alussa. Mutta ennen hän oli ollut tietämätön yksinäisyydestään, ja nyt hän siitä nautti. Oi, kuinka hän siitä nauttikaan! Ja mitäpä hyötyä olisikaan puuskauksesta ylevää intohimoa, jos sen saa maksaa koko jäljelläolevalla elämällään?