← Table of contents
Hra Baslèvren herääminen

III

Lauri Ikonen translation

Ei ole niinkään vaikeaa ratkaista jokin yhtälö kuin asettaa sellainen ratkaistavaksi. Rinnastaa Gustaven ja neiti Fouillen nimet oli totta tosiaan asetelma, jonkalaista harvoin tapaa. Mutta tämä päähänpisto jäi kuin jäikin pysyväiseksi ja valaisi tietä eteenpäin.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin hän oli kohdannut neiti Fouillen, siihen saakka, kun hän meni tämän luokse vieraisille, hra Baslèvre — mitään tiedustelematta, mutta käyttäen ainoastaan ajatustaan — olikin jo päässyt puolitiehen ja arvannut kaiken oleellisen.

Eräs seikka, jolla näennäisesti ei ollut mitään yhteyttä hänen epäluulojensa kanssa, johti hänet lopullisesti oikeille raiteille. Aamulla hra Rabault kyseli puhelimitse herrasmies Gros'ta, jota ei ollutkaan kuulunut Valois'n kadulle. Gustave aikoi siis pysyä poissa ministeriöstä ja elää ainoastaan »kirjailemisellaan». Tämän jälkeen ei yhtälöstä puuttunut enää mitään. Oli vain kuljettava suoraan, ja tuntematon selviäisi aivan itsestään.

Niin hra Baslèvrelle kuin Clairellekin ei Gustaven en kirjailemista tietysti ollut olemassa. Se oli vain tyhjä veruke toisten, todellisten tulolähteiden peittämiseksi, joiden alkuperä huolestutti enemmän kuin niiden säännöttömyys. Mutta hyväksykäämme koetteeksi järjestelmä Gustave — neiti Fouille. Jos oli totta, että neiti Fouille auttoi rakastettuaan, riitti hänen apunsa enintään satunnaisten tarpeiden täytteeksi; minään säännöllisenä turvana sitä ei voinut pitää. Toiselta puolen taas oli joku ministeriöstä väittänyt, että Gustave pelasi sangen korkeita pelejä. Pelkkää arvelua! Olkoon, mutta väite sopi hyvästi yhteen Clairen maininnan kanssa, että rahan runsaus ja rahan puute välittömästi vuorottelivat. Olettakaamme siis, että Gustave on peluri ja tekee matkan rakastajattarensa, neiti Fouillen kanssa. Minne hän hänet silloin veisi, ellei sinne, missä pelaa paljon paremmin kuin Parisissa, s.o. Ostendeen tai Monacoon?

Täten näemme, että voidakseen päättää, kuuluivatko Gustave ja neiti Fouille yhteen, hra Baslèvren tarvitsi vain saada tietää, missä neiti Fouille oli käynyt. Tästä tiedosta riippuen matkojen yhtäpitäväisyys, kaiken epäilyksen ensimmäinen lähtökohta, joko antaisi varmuuden asiaan tai koko romaani haihtuisi ilmaan.

Mutta nämä olivat nyt ainoastaan hänen loppupäätelmänsä. Kuvata yksityiskohtaisesti hra Baslèvren välttämätöntä haparointia, seurata kaikkia hänen koettelemiaan ja taas hylkäämiään jälkiä, olisi turhaa, sillä lähteäkseen neiti Fouillen luo hän kaiken kaikkiaan oli tullut siihen ainoaan järkevään tulokseen, että päästäkseen epävarmuudestaan hänen oli taivutettava uusi ystävättärensä tuttavalliseen kertoiluun. Päälle päätteeksi nämä ankarat mietteet olivat ikäänkuin haihduttaneet hänen lopullisen päämääränsä. Olisi voinut luulla, ettei hra Baslèvre enää työskennellytkään Clairen hyväksi, vaan omaksi huvikseen. Hänen kasvonsakin olivat saaneet sellaisen iloisen innon ilmeen, ettei neiti Fouillekaan saattanut olla sitä huomaamatta. Sentähden tämä jo heti kynnykseltä huudahtikin hänelle tervehdykseksi:

— Kuinka tyytyväisen näköinen te olette! Oletteko ehkä saanut jonkun iloisen sanoman?

Hra Baslèvre vastasi:

— Oi, en! Elpynyt näköni mahtaa johtua siitä, että vihdoinkin tapaan teidät jälleen.

Hän lisäsi somasti:

— Koetan tuottaa kunniaa sairaanhoitajattarelleni.

— Sitä teettekin. Mutta astukaa toki peremmälle. Huoneethan te tunnette, kun olette käynyt täällä ennen… vähän vastoin tahtoanne.

— Mutta onneksi meille molemmille.

— Onneksi, niin… toisti neiti Fouille huomaamattomasti epäröiden.

Kahta minuuttia myöhemmin he asettuivat saliin kuten sinäkin aamuna, jota he juuri olivat muistelleet, sillä erotuksella vain, että hra Baslèvre ajattelemattaan istuutui siihen nojatuoliin, joka seisoi selin päivään, joten neiti Fouille, kai vastoin tahtoaan, joutui istumaan valoa vasten.

— Ette taida katua, aloitti hra Baslèvre, — että olette saattanut minut tähän tiedon temppeliin?

Samalla hän katsoi ikkunan ääressä seisovaan pöytään, joka oli täynnä oppikirjoja ja näytti, kuten neiti Fouillekin, odottavan jotakuta myöhästynyttä »pienokaista».

— Oikeastaan pitäisi minunkin tulla teidän kouluunne, jatkoi hra Baslèvre. — Koko ajan tuolla ylhäällä asuessani olen ihaillut sen oppia.

Neiti Fouille katsoi häneen vilpittömästi:

— Suoraan sanoen en oikein ymmärrä, niitä tarkoitatte.

— Lisätkäämme siis, sen enempää siihen koskematta, että te opetatte elämänviisautta vanhoille ihmisille, joilla on huolia — kuten joskus sattuu.

— Kuten enää ei näytä olevan asian laita.

— Mitä vielä! Ilmeet eivät koskaan ole samoja kauan. Tekin näytätte matkanne jälkeen taas hyvin levänneeltä; oikein on hauska katsoa. Kävittekö kauniillakin seuduilla, ja olisiko ehkä tungettelevaa kysyä missä?

Neiti Fouille tuntui hätääntyvän.

— Hyvä Jumala! sanoi hän, — olen ainakin nähnyt puita, kukkia ja peltoja, paljon sellaista, mitä täällä olen vailla.

— Pakenitte siis oikein maalle?

— En lainkaan.

— Vaan vetäydyitte ainoastaan johonkin kylään?

— En sitäkään. Mutta siitä puhuen tulee vain pahoitelleeksi paluutaan; ei siis toimita…

Hra Baslèvre nauroi hyväntuulisesti.

— Sama se! Huomaankin olevani kovin utelias. Mutta minäkin aioin karata vuorostani ja ajattelinpa vielä lähteä teidän jälkiänne!…

— Ne eivät johtaisi teille sopivaan seutuun. Tekisitte väärin luottaessanne minun maantietooni.

Lauseet putoilivat ilmavina sana sanalta. Olisi voinut luulla, ettei vakavuudesta ollut tietoakaan, ja kumminkin molemmat leikinlaskijat tarkoittivat täyttä totta.

Hämmästyneenä kohtaamastaan hiljaisesta vastustuksesta hra Baslèvre kohentautui äkkiä nojatuolissaan.

— Elämässä on usein omituisia yhteensattumia, ja maailma niin pieni niistä vavahtaakseen, sanoi hän kevyellä äänellä, vaikkakaan ei aivan niin kevyellä kuin äsken. — Uskokaa tai älkää, mutta olen vakuutettu siitä, että erään ystäväni on täytynyt matkustaa yhtä matkaa teidän kanssanne, mennen tullen.

— Ehkä hyvinkin, myönsi neiti Fouille yhä rauhallisena. — Olen matkallani kohdannut paljon tuntemattomia.

— Hän on helppo kuvata: isokasvuinen, parta ja tukka tuuheat, iho ruskea, ääni soinnukas, yleisilme huoleton, myöskin mitä vaateparteen tulee. Ja eräs täydentävä seikka, jota kumminkaan ei näe päältäpäin: hän on peluri!…

Selittäessään näin Gustaven ulkonäköä lyhyin pysähdyksin kunkin tuntomerkin jälkeen, hra Baslèvre ei siirtänyt katsettaan pois neiti Fouillesta. Tämä pysyi aluksi järkähtämättömänä, mutta irroitti vähitellen ristityt kätensä, kuin karkoittaakseen näyn, joka selvenemistään selveni. Viimeisellä piirteellä hänen huulensa avautuivat raolleen, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Voitonriemu sykähdytti hra Baslèvren sydäntä. Hän jatkoi:

— Peluri… kuten teidän sukulaisenne… teidän ystävänne… hän, jonka johdosta me tutustuimme.

Enemmän kuiskattu kuin lausuttu pyyntö keskeytti hänet:

— Älkää Jumalan tähden muistuttako minua niistä hirveistä hetkistä, jotka onneksi jo ovat unohtuneet!

Se vielä puuttui, ettei hän edes vastustanut mainesanaa »peluri». Ei siis auttanut muu kuin jatkaa. Hra Baslèvre sinkosi rohkeasti loppupäätelmänsä:

— Joka tapauksessa on hauskaa ajatella, että Gustave… joko sanoin, että hänen nimensä on Gustave?… että Gustave ja te olette samaan aikaan tehneet matkan samaan pelihuoneeseen.

Mutta tuskin hän oli lopettanut, kun neiti Fouiller ilonpuuskaus löi nurin koko hänen odotuksensa. Oli kuin olisi nimen mainitseminen ajanut tipotiehensä kaiken vaaran, ja kuin ei neiti Fouillen, pahinta pelättyään, enää olisi tarvinnut muuta, kuin vain ottaa taas haltuunsa ilkeästi uhattu, mutta koskematta jäänyt salaisuutensa.

— Aivan niin, vastasi hän, — mutta eräs toinen asia olisi vielä hauskempi tietää — se nimittäin, tuliko ystävänne, jos hän nyt todella on olemassa, huomanneeksi minut. Minun näköiseeni naiseen ei juuri katsota ja syystä kyllä.

Neiti Fouille nauroi niin vilpittömästi, että hra Baslèvren täytyi tehdä samoin, vaikka kevyt hiki äkkiä olikin noussut helmeilemään hänen otsallaan ja takaisin kiertynyt arvoitus pakotti hänet kysymään itseltään: »Olisinko sittenkin laatinut pelkän romaanin?»

Sanat vaihtuivat edelleen kuten äskenkin. On ihmeellistä, että niin vaivattomasti voi kysyä ja vastata, vaikka ajatukset kulkevat aivan toisilla teillä.

»Romaanin», ajatteli hra Baslèvre. »Nimi on hänelle tuntematon… ellei Gustave ollut turvautunut käytettyyn vilppiin ja salannut omansa. Mitä tuntomerkkeihin tulee, kun kuvaa yhtä ihmistä, tuntee kuulija kuvauksesta aivan toisen, ja totuus pujahtaa siitä välistä.» Sillä aikaa sanoi neiti Fouillen ääni:

— Oli miten oli, minä olen taas ryhtynyt työhön ja palannut mielelläni vanhoihin tapoihini.

Siis näennäisesti kuin ei matkaa olisi ollutkaan. Ensiheiton salaperäinen väristys oli muodostunut onnettomuudeksi, joka ei enää uudistuisi. Kuinka tyhmää, että hän ollenkaan oli antanut valtaa mokomalle intohimolle! Täytyi pitää kiinni ainoasta kiinteästä pisteestä: oliko neiti Fouille vai ei tehnyt matkan samaan pelipankkiin kuin Gustave? Mutta ei hän sitä epäiltynä enää tunnustaisi…

Onneksi kello löi puoli, ja melkein samassa soi ovikellokin.

— Pienokainen… sanoi neiti Fouille.

— Joko?

— Ei auta. Täytyy ansaita leipänsä.

Ja seisomaan nousten hän näytti tahtovan kiirehtiä hra Baslèvrea hyvästelemään. Peli oli siis menetetty, ellei jotain odottamatonta tapahtuisi…

Silloin juuri pienokainen Andréan ohjaamana, joka oli mielissään siitä, että sai keskeyttää sisarensa kohtauksen »yläkertalaisen» kanssa, liiteli sisään ja heittäytyi neiti Fouillen kaulaan:

— Ah, neiti! Oletteko jo kotona? Olisittepa nähnyt, kuinka äiti hämmästyi, kun sai Nizzasta lähettämänne kortin, jossa peruutitte tuntini!

Siinä se! Sattuma tuli kuin tulikin avuksi. Nyt hra Baslèvre saattoi sanoa hyvästi ja poistua äänettömin askelin:

— Älkää vaivautuko… tunnen kyllä tien… näkemiin!

Koska neiti Fouille oli ollut Nizzassa, oli kiinteä piste jälleen löytynyt. Neiti Fouillen ystävä ja Gustave olivat sama henkilö, Clairen pelastus näytti taas mahdolliselta ja tulevaisuus avautui uudestaan!

Seurasi sanoinkuvaamaton hetki. Tultuaan kadulle hra Baslèvre olisi ehkä tahtonut palata ministeriöön, koska jo oli aika, mutta kuinka hän olisi voinut? Oltuaan eilisestä saakka arvoituksen selvittelyn aiheuttaman jännityksen vuoksi himmenneenä, Clairen kuva näyttäytyi hänelle nyt niin voimakkaana, että hän pelkäsi siitä sekaantuvansa. Ilonpuuskassaan hän olisi heti paikalla tahtonut juosta Clairen luo ja huutaa hänelle totuuden, vapauttaa hänet kädenkäänteessä ja ottaa hänet huostaansa. Nyt ei mitään anteeksiantoa enää ollut pelättävissä! Voi heittää unholaan hetkellisen uskottomuuden, olla muistelematta yhden päivän hairahdusta; mutta tässä tapauksessa uskottomuus olikin ollut kestävää ja tunnustettaviksi mahdottomilta vaikuttimiltaan likaista, rahanhimoista.

Sitten yht'äkkiä laskeutui taas verho tämän suuren kirkkauden eteen, ja yhä katukäytävällä seisoen hra Baslèvre vaipui yön pimeyteen.

Sillä kaikkia ilmaantuneita asianhaaroja tarkoin punniten hän ei oikeastaan tiennytkään mitään. Neiti Fouillella oli rakastaja ja neiti Fouille oli käynyt Nizzassa. Ja Gustave oli lähtenyt ja palannut samana päivänä kuin hän. Mutta riittivätkö nämä seikat perusteiksi mennä väittämään Clairelle, joka siitä saattoi kuolla, että se, mitä hra Baslèvre luuli totuudeksi, tosiaankin oli sitä eikä vain erehdystä, mitä se yhtä hyvin näytti saattavan olla? Oikeutettujen johtopäätösten, arveluttavien yhteensattumain, vieläpä todennäköisyyksien suhteen hän tulikin seuraavaan vakaumukseen: ei ollut oikein, vaan päinvastoin hyvin väärin pitää niitä minään varmuutena.

Hra Baslèvre pyyhkäisi kädellä otsaansa, kuten tehdään, kun tahdotaan karkoittaa jonkun hirveän onnettomuuden mielikuva.

»Niin se on, päätti hän. Intohimoni eksyttää minut. On mahdollista, että erehdyn. Mutta päästäkseni epäilyksistä ja saadakseni oikean selon, minne minun on mentävä, ellei taas Boulevard Blanquille?»

Hän huusi ajurin. Tällä kertaa hän ei tahtonut tavata Clairea, vaan Gustaven. Eilen mahdollisuus kohdata tämä mies olisi kauhistuttanut häntä, mutta nyt hän pelkäsi ainoastaan, ettei tavoittaisi häntä. Tästä lähtien hän, jonkun korkean vapauttavan mahdin kuljettamana, tunsi muuttuneensa ikäänkuin jonkinlaiseksi kohtalon voimaksi. Hänestä tuntui, että tapahtumain täytyi itsestään muovautua hänen mielensä mukaan, eikä hän yhtään epäillyt, ettei saisi Gustavea tekemään tarpeellisia tunnustuksia, samoin kuin ei sitäkään, ettei voisi palauttaa Clairelle elämisen vapautta.

Perillä otti hänet vastaan palvelijatar.

— Herra ja rouva ovat molemmat kotona, sanoi tämä.

— Hyvä, vastasi hra Baslèvre. — Haluan puhutella herraa.

Odottamatta, että hänet ilmoitettaisiin, hra Baslèvre lähti menemään Gustaven työhuoneeseen, kun tämä ilmestyikin lakki päässä ja juuri ulos lähtemässä.

Nähdessään Baslèvren Gustave ei aivan saanut salatuksi epämieluisaa hämmästystään, mutta heittäytyi kumminkin heti teeskennellyn vieraanvaraiseksi.

— Sattuipa sinulle nyt huono onni, veikkoseni? — sanoi hän äänellä, joka turhaan tavoitteli sydämellisyyttä. — Olen juuri lähdössä kaupungille, mutta vaimoni jää kyllä kotiin. Sen kuin vain kiitän sinua uudesta välitysyrityksestäsi siellä virastossa ja pujahdan tieheni.

— Lähdin tavoittamaan ainoastaan sinua, huomautti hra Baslèvre kuivasti. — Etkö voi suoda minulle kahta minuuttia?

— Vaikka kolme, jos tahdot… mutta en enempää…

— Olisin tahtonut saada tietää… aloitti hra Baslèvre.

Gustave jatkoi:

— Palaanko hra Rabaultin luo?… Oi, se on mahdotonta! Katsos, minä olen nyt päättänyt itse tarttua alukseni peräsimeen.

Sitten hän kääntyi palvelijattareen, joka oli jäänyt heidän ääreensä, ja sanoi:

— Menkää sanomaan rouvalle, että tämä herra on tullut tapaamaan häntä.

Ajatukset suunnattuina siihen salaperäiseen päämäärään, jonka vuoksi hän oli tullut, hra Baslèvre kohautti olkapäitään sanoen:

— Niin, tietysti sinä pysyttelet vapaana… minä avasin paluutien vain tarpeen varalta.

Taas kulki varjo yli Gustaven otsan.

— Ja minä kun luulin, että sinä olit älykäs!… Oikein totta, vähempää en sinusta odottanut. Tuntuukin siltä, että poissaollessani olet pidättynyt minua täällä kaunistelemasta. Laskin siihen kyllä hiukan, mutta…

Hän maiskautti merkitsevästi suutaan ja vaihto sitten äkkiä äänensävyä:

— Mutta kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä: sinä olet ymmärtäväinen, minä olen palannut eikä maailmakaan, kuten näet, ole lakannut kiertämästä. — Niin, jatkoi hra Baslèvre päättäväisesti, — huomaan todella, että matkat onnistuvat sinulle. Aurinko onkin erinomainen seuralainen. Onko Englantilaisten kävelytie vielä entisellä paikallaan.

Hän ei näyttänyt katsovan Gustaveen, mutta pieninkään vivahdus ei jäänyt häneltä huomaamatta.

— Mistä sinä tiedät?…

— Oi, keskeytti hra Baslèvre hyväntuulisella äänellä, — ei ole vaikea arvata! Nimitettyäsi minua eräänä sunnuntaina onnentuojaksi, on todennäköistä, että ihailet pelaamista, ja Nizzahan onkin tähän aikaan hyvin ihana.

Gustaven kasvot kovettuivat äkkiä, ja hän kurotti ne aivan lähelle hra Baslèvrea.

— Yhä kummallisempaa, totta totisesti… mutisi hän.

Mutta hra Baslèvren silmistä ei mitenkään voinut nähdä muuta kuin täydellistä välinpitämättömyyttä.

— Kummallisempaa?… Ei ollenkaan. Näethän, että nyt — etenkin nyt — olen niin välinpitämätön menettelyjesi ja käytöksesi suhteen kuin ikinä olet toivonut, s.o. yli kaiken kohtuuden.

— Toivokaamme niin, — sanoi Gustave jaksamatta enää torjua tätä pilkkaa.

Sitten hän levottomasti kiirehti lisäämään:

— Kuulen Clairen tulevan. Oliko sinulla vielä muuta minulta kysyttävää? Siinä tapauksessa minä valitan… Aina minun täytyykin lähteä, kun sinä tulet; mutta älä luule, että se on mikään ilo. Näkemiin.

Tavan mukaan hän ojensi kätensä ja tavan mukaan hra Baslèvre sitä puristi. Sekin siis — vaikkei hra Baslèvre ollut sitä luullut — tapahtui vielä, kuten kaikki maailmassa, ilman että se lainkaan tuntui tavattomalta. Kohtalokkaat hetket eivät millään tavalla eroa muista.

— Miten iloinen olenkaan, kun taas tulitte, — sanoi lempeä ääni.

Välittämättä enää Gustavesta, joka poistui, hra Baslèvre kääntyi vavisten ääntä kohti. Claire oli hänen edessään.

Aluksi hän ei häntä nähnytkään. Clairen eteen asettui kuin varjostimeksi pian saavutettava varmuus siitä, ettei menneisyydessä enää ollut mitään salaperäistä, ja että vain muutamat harvat vuorosanat erottivat heidät vielä selittämättömästä tulevaisuudesta. Sitten hra Baslèvre huomasi, että Claire puhui edelleen sanoen:

— Olen toivonut teidän palaavan… mutta en ollut varma siitä…

— Mikä teidän on? — huudahti hra Baslèvre. — Oletteko?… näytätte sairaalta…

Sairaaltako vain? Kasvot eivät olleet enää entiset! Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa oli jotain tapahtunut, joka oli uurtanut piirteet ja kaivanut silmät kuopille. Ja mikä väsymys huulilla, mikä uupumus äänessä! Aikoiko viimeisimmän anteeksiannon tuska, järkytettyään mielen, uhata myös ruumista?

— Sairaalta? Enhän… rasittuneelta enintään… Sitten viime tapaamamme on sattunut niin paljon asioita…

Claire istuutui. Saattoi arvata, että hänen oli vaikea puhua. Vaikka myrsky jo oli tyyntynyt, kävivät vielä mainingit. Hän horjui niin, että pelkäsi hänen kaatuvan. —

Hra Baslèvre katsoi häneen pitkään ja kauhuissaan:

— Paljon asioita, totisesti… paljon enemmän kuin aavistattekaan, puhui hän vapisevin huulin.

— Mitä te tarkoitatte? kysyi Claire äkillisen levottomasti.

Mutta hra Baslèvre taisteli omaa kiirettään vastaan, tahtoen ainakin päästä sanojensa herraksi:

— Heti paikalla selitän. Rauhoittukaa vain ensin. En kestä tuskaa nähdä teitä tuossa tilassa.

— Ei tämä mitään… ohimenevää, mielipahaa ainoastaan… Älkää olko levoton, vastasi Claire vielä miltei kuulumattomalla äänellä.

He vaikenivat. Kuinka monta kertaa olikaan suloinen äänettömyys heidät ympäröinyt! Mutta nyt sensijaan väijyskeli hiljaisuudessa salakavalaa huolta.

— Claire… aloitti taas hra Baslèvre.

Claire säpsähti. Hän ei loukkaantunut siitä, että hra Baslèvre nyt ensimmäistä kertaa puhutteli häntä nimeltä, vaan pelästyi pikemminkin.

Hra Baslèvre teki epämääräisen anteeksipyytävän liikkeen.

— Oi! sanoi hän, — älkää hämmästykö. Niinhän teitä kumminkin ajatuksissani aina puhuttelen ja sitäpaitsi olen nyt tullut ilmoittamaan teille vakavan asian…

Claire kauhistui ja risti kätensä.

— Pelkään vakavia asioita, vastasi hän.

Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut pyytää hra Baslèvrea olemaan jatkamatta, mutta päätettyään astua perille asti tämä ei sitä huomannut:

— Ne eivät kaikki ole peloittavia; on sellaisiakin, jotka saattavat tuottaa onnea. Claire, oletteko tuntenut, että muutaman päivän olen työskennellyt ainoastaan teidän onnenne hyväksi? Ettekö eilen, saadessanne minun ilmoitukseni, joka minun oli pakko laatia niin lyhyeksi, arvannut, mitä se merkitsi: sekä ponnistuksia itseni suhteen että hellyyttä teitä kohtaan?

Claire painoi alas päänsä. Hän näytti poissaolevalta, mutta ehkä vain paremmin nauttiakseen tällaisista sanoista, jotka vaikuttivat niin virkistäviltä hänen ahdistuksessaan.

Tullen vähän lähemmäksi hra Baslèvre tarttui hänen toiseen käteensä.

— Claire, tänään sama hellyys lähestyy teitä, varmasti tietäen olevansa vapautuksen sanansaattaja, mitä sillä lieneekin ilmoitettavaa. Mutta ennenkuin ryhdytte häntä kuuntelemaan, unohtakaa, kuka teille puhuu, unohtakaa, että olen voinut toivoa teitä, kaukaakin, ja muistakaa, että olen ainoastaan vieras mies, kuollut sielu, matkan varrella tavattavien totuuksien kokooja…

Kuin alistumisen merkiksi hra Baslèvre tunsi, että käsi hänen kädessään kylmeni.

— Tänä aamuna luulen saaneeni tietää sen, mistä niin kauan olette toivonut päästä selville.

Claire pysyi yhä liikkumattomana. Oliko se odotusta, pelkoa? Kuka sen tiesi! Mutta minkätähden hra Baslèvre puolestaan oli pysähtynyt? Mistä tämä vakaumus, ettei hän — juuri kun hänen piti sanoa pääasia — saisikaan sanoja suustaan, ja ettei hän koskaan pääsisi tämän pitemmälle?

Ah! yht'äkkiä hän oli huomannut, että myös totuus saattoi olla murhaaja kuten valhekin. Se hellyys, jonka nimessä hän puhui, oli tarttunut häntä kurkkuun, ja nyt hän vuorostaan säikähti vaikuttimiensa viheliäisyyttä ja sitä rikosta, jonka hän oli tekemäisillään. Hän oli joutunut surulliseen ristiriitaan. Koettuaan sitä, mitä oli kokenut eilisestä lähtien, samottuaan askeleen kerrallaan kuin metsästäjä, joka ajaa takaa otusta, ja sen vihdoin saavutettuaan, hän nyt kauhistuneiden kasvojen edessä havaitsikin, että sen rakkauden yläpuolella, joka hyötyy, on toinen, joka antaa, oman ilon yläpuolella pyhä onnen luulo, joka jättää lemmityn ilon koskemattomaksi. Uskovalta sydämeltä ei ole riistettävä sitä luottamusta, josta se elää. On käännyttävä pois tai vaiettava.

Vaiettava! Ah, saattoiko hän vaieta, nyt juuri, kun Clairen silmät keskeytystä kummastellen kohosivat häntä kohti kysyvinä? Koska hänen vuoksensa uusi tuska oli alkanut, eikö siis pitänyt vielä jatkaa, koettaa palauttaa usko, jota ei olisi saanutkaan järkyttää…?

Ja hra Baslèvre sanoi kirkkaalla äänellä, yhtä kaukaisella kuin Clairen ennen:

— Älkää Jumalan tähden noin vavisko! Jos minulla olisi ollut teille vain ikävää kerrottavaa, olisinko silloin lainkaan tullut? Päinvastoin on minulla ainoastaan iloista ilmoitettavaa: Kaikesta siitä, mitä on tapahtunut, ja mikä teitä huolestuttaa, minä menen takuuseen… Odottamaton takuu ehkä, mutta pitäisihän sen teille riittää!

Senjälkeen taas hiljaisuus. Äärimmäinen uhraus oli tehty, tulevaisuuden portit oli pantu lukkoon, mutta rakastetun onni — laiha onni totisesti! — oli jäänyt vahingoittumattomaksi.

Claire, hän pysyi yhä vaiti. Saattoi luulla, ettei hän ollut kuullut. Mutta sisäinen valo kirkasti hänen kasvojansa, kuin olisi hän nykyhetken yli katsonut kauas tuleviin päiviin, ihmeellisiin, murheettomiin…

Mutta hra Baslèvre luuli huomaavansa, että Clairen oli vaikea uskoa mitä hän oli vakuuttanut. Oliko hänen äänensä siis aavistuttanut sitä epätoivoa, johon hän oli hukkumaisillaan? Kohottaen kättä, jota hän piti omassaan, hän painoi huulensa sitä vastaan. Ensimmäinen suudelma! Onnettoman miehen suudelma, niin kaukana rakkaudensuudelmasta, jota koko hänen olemuksensa oli odottanut!

— Ansaitsen, että uskotte minua, sanoi hän, — koska rakastan teitä… nyt enemmän kuin milloinkaan!

Pää painettuna kättä kohti hän ei voinut nähdä sitä sanomatonta lempeyttä, mikä toistamiseen elävöitti Clairen kasvot.

— Hyvästi, lopetti hän, — täytettyäni tehtäväni en enää ole teille tarpeen.

Päättäen vihdoin puhua hänkin vuorostaan, Claire sanoi päätään pudistaen:

— Ei hyvästi… mutta, te olette oikeassa, erotkaamme näin, elikä pikaisiin näkemiin, ehkä hyvinkin kaukaisiin. Te ette voi arvata, mitä nyt tunnen. Saatte tietää sen myöhemmin… tai ehkä piankin, kuka tietää?

Kun hra Baslèvre oli tullut ulos, hän kirjaimellisesti muistutti juopunutta vanhusta. Hän olisi myös ollut valmis vannomaan, että joku vainolainen vaani häntä, ties' missä. Ja tuntien, ettei hän voinut olla varuillaan eikä hyökkäyksen tapahtuessa jaksaisi puolustautua, hän jäi odottamaan kuolettavaa iskua.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings