V

Vuorokautta myöhemmin hra Baslèvre sai sairaan vointia tiedustelemaan lähettämänsä viraston vahtimestarin kautta kuulla, ettei Clairea ollut enää. Siihen saakka hänen oli täytynyt mennä ja tulla kuten muutkin ihmiset, säilyttää jokapäiväinen mielenmalttinsa ja välinpitämättömän näköisenä kestää sielunsa kauheat tuskat, jotka hetki hetkeltä olivat kiihtyneet Clairen kuolinkamppailun mukaan. Ei ole kamalampaa kärsimystä maailmassa; laadussaan se täydellisesti vastaa salassa kytevää iloa.

— Ovenvartija sanoi rouvan kuolleen tänään kello neljän tienoissa…

— Ah!… Ovenvartija on… Hyvä on… Minä tiedän mitä tarvitsen…

Ja hra Baslèvre, joka juuri allekirjoitti asiakirjoja sihteeri vierellään, ilmaisi päännyökkäyksellä tyytyväisyytensä. Hän olisi tahtonut huutaa, mutta kuitenkin hän olisi antanut aivan samanlaisen merkin, jos hänelle olisi ilmoitettu, että joku kadonnut salkku oli jälleen löydetty. Suurin tunteiden seikkailu, minkä todistajana tämä hallinnollinen virasto koskaan oli ollut, päättyi aiheuttamatta muuta kuin lyhyen virallisen sananvaihdon.

Piirrettyään viimeisen koukeron hra Baslèvre näytti huokaisevan helpotuksesta, hymyili sihteerille ja, säästyäkseen enemmältä työltä, sanoi varmuudeksi:

— Käyttäkäämme tilaisuutta hyväksemme ja päättäkäämme esittely tähän. Tehkää kuten minä ja poistukaa tällä kertaa aikaisemmin.

Hänen mennessään eteisen läpi vahtimestarit vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä.

— Ihmeellistä, sanoi yksi heistä, — miten tirehtööri tätä nykyä on hyvällä tuulella!

Kadulla kirjurit, jotka siellä kohtasivat hra Baslèvren, tekivät saman havainnon, vaikk'ei hän nyt näyttänytkään huomaavan, että häntä tervehdittiin.

Kotiin tultuaan hän lukitsi ovensa kahteen lukkoon ja, ennenkuin sulki myös ikkunan, kumartui hetkeksi katsomaan torille. Puut olivat vihreät, rakennukset punahohtoiset ja puistikko meluisa kuten tavallista. Hetkellä, jolloin kaiken olisi pitänyt hiljetä ja himmentyä, kaikki olikin ennallaan, ikäänkuin kieltäytyen huomaamasta niin pientä tapausta kuin yhden vaivaisen ihmishengen sammumista, mitä rakkaimmankin! Ainoastaan yhden vanhan miehen sydän siitä menehtyi. Hra Baslèvren silmät olivat yhä kuivat, kun hän, riisuttuaan päällystakkinsa ja käsineensä, otti pieneen lippaaseen sulkemansa Clairen lahjan ja asettui pöytänsä ääreen. Hän katseli lahjaa ja olisi ollut vapaa riisumaan naamarinsakin, mutta hänen kärsimyksestä jähmettyneet piirteensä eivät voineet enää muuttua.

Hra Baslèvre katseli ensin kauan aikaa kuorta, jolle lemmityn sittemmin kangistunut käsi oli kirjoittanut hänen nimensä. Hän katseli kirjoitusta sinänsä, kuten museossa katsellaan Vincin luonnosta tai Rembrandtin piirustusta, s.o. ihmetellen, että määrätyllä hetkellä jolloinkin maailmassa elävä ihminen on luonut tämän, ja että se vuosisatojen vierittyä yhä on tallella! Samalla hän koetti palauttaa mieleensä Clairen kasvot, mutta ei enää kyennyt.

Sitten hän kiirehtimättä otti paperiveitsen ja pisti sen äärimmäisen varovasti kuoren liitosten väliin. Kuului hiljainen rasahdus, ja yhdellä ainoalla vedolla kuoren reuna aukeni, paljastaen sisällön, jonka hra Baslèvre siihen koskemattansakaan heti tunsi omaksi kirjeekseen.

Claire oli siis sittenkin säilyttänyt nämä lehdet, joille hän ainoan kerran elämässään oli pakottomasti heittänyt rakkautensa suuren huudon. Eikä niitä ainoastaan oltu säilytetty, vaan luotettavina todistajina ne myös palasivat vakuuttamaan sitä liikutusta, jolla ne oli vastaanotettu, ja sitä salaista onnea, jota ne ehkä olivat tuottaneet. Tällaisen huomion johdosta hra Baslèvren olisi pitäne tuntea huumausta, mutta hän ei edes hämmästynytkään. Hämmästynyt hän olisi vain siinä tapauksessa, että asiat olisivat päättyneet toisin.

Kun hän oli vetänyt lehdet ulos yhden kerrassaan, ilmestyi vielä toinenkin kuori, mutta sekään ei hämmästyttänyt hra Baslèvrea. Hän ei varmastikaan olisi osannut perustella odotustaan, mutta kuitenkin hänestä tuntui selvältä, että Claire, ennenkuin jätti hänet, oli päättänyt antaa hänelle vastauksen, jota hän niin kauan oli odottanut. Se sisälsi vain lyhyen sivun, ja hra Baslèvre luki:

»Ystäväiseni, olen valehdellut. Teidän rakkautenne on se liekki, jonka ääressä olen lämmitellyt värisevää sieluani. Jos olisin hävittänyt kirjeenne, olisin polttanut poroksi oman sielunikin, sillä yhä uudestaan luettuina teidän sananne olivat syöpyneet sydämeeni. Siunattu olkoon kuolema, joka tekee mahdolliseksi tämän tunnustuksen!

Ystäväiseni, olen valehdellut. Sellaista rakkautta kuin teidän ei voi vastustaa; minä rakastin teitä… Aina olkoon siunattu kuolema, joka vapauttaa minut ja avaa iankaikkisuuden minun saavuttaa teidät jälleen!

Ystäväiseni, jos olette koettanut vihata minua sen tähden, että olen vaiennut, niin muistakaa silloin, että viime kerralla kohdatessamme menitte takuuseen tapahtumista, jotka jo tunsin, ja että minä tästä luulottelustanne huolimatta olen toivonut voivani sulkea teidät syliini kiitokseksi.

Ystäväiseni, minä kuolen, mutta ainoastaan teitä ajatellen ja iloisena teidän hellyydestänne sekä suoden teille omani. Auttakoot meidän keskinäiset tunteemme teitä elämään! En tahdo, että minua itketään. Tämä sanoinkuvaamaton hetki, kaukana siitä että erottaisi, on ensimmäinen, joka yhdistää. En hylkää teitä, vaan menen teitä odottamaan. Rakastan teitä, kuten te olette rakastanut minua. Ja kun kuolema nyt antaa minut teille, en enää lähde luotanne…»

Tässä käsi varmaankin oli herpaantunut; keskenjäänyttä lausetta ei seurannut mitään allekirjoitustakaan.

* * * * *

Hra Baslèvre heittäytyi selkänojaan ja veti henkeään. Hän katsoi tyhjään seinään sitä näkemättä, nojautui kaikin voimin tuolinsa selkämykseen sitä tuntematta. Hänellä oli ainoastaan omituinen näkymättömän syleilyn tunne.

Mutta tätä kesti vain muutaman silmänräpäyksen. Sitten seinä taas rupesi näkymään, väsynyt ruumis tunsi tukensa ja syleily raukesi.

Vasta silloin hän täydellisesti käsitti, että Claire todellakin oli kuollut. Järkkyen jähmettyneestä rauhallisuudestaan hän pää käsiin vaipuneena vihdoinkin alkoi itkeä tuntematta tarvetta huutaa kuten sanomattomaksi tuskakseen ministeriössä, vaan sitä kummallista helpotusta, mitä kyyneleet tuottavat, kärsimys kun tuntuu vuotavan pois niiden mukana.

Hän itki Clairen rakkautta, joka enää oli vain kuollut käsite, kuten Claire itsekin, hetkiä, jotka olisivat voineet tulla, mutta jotka eivät tulisi enää. Mutta samalla hänen heltynyt sydämensä omituisen vastakohtaisesti ikäänkuin epäröi valittaa loppua, joka, tosin riistäen häneltä kaikki, kuitenkin ilmaisi Clairen olleen hänen rikkautensa. Salaa ja selittämättömästi pujahti näin suloakin hänen ahdistukseensa. Hän suri kauheasti, mutta ei ollut epätoivoinen. Itse asiassa tuntui hänestä, kuin se olento, joka häntä äsken oli syleillyt, olisi palannut jälleen, sulkenut hänet syliinsä ja pitänyt häntä siinä kokoonlyyhistyneenä.

Kun hra Baslèvre viimein rauhoittui, tuli jo yö. Ulkona puistikko lepäsi suljetuin veräjin, vaienneena. Hohtonsa menettäneet rakennukset haihtuivat hämyyn, ja sellainen haudanhiljaisuus painoi taloa, että teki mieli paeta.

Pantuaan Clairen lahjan hartaasti takaisin lippaaseen hra Baslèvre ei vastustanutkaan miellettään, vaan lähti ulos.

Hänen astuessaan alas portaita tuhotuin ilmein, mutta suorana ryhdiltään, neiti Fouille tuli vastaan maitokannu kädessään, myös joidenkin tuskaisten ajatusten riuduttamana. He tervehtivät toisiaan, mutta eivät pysähtyneet. Kumpainenkaan ei myöskään tullut huomauttaneeksi, kuinka paljon toinen oli muuttunut.

Kulkiessaan ovenvartijan vaimon ohi, joka istui kutoen kynnyksellään, hra Baslèvre sanoi välinpitämättömästi:

— Älkää hätäilkö, rouva Gerbois; luultavasti palaan vasta myöhään.

— Vai menee herra iltamiin? — arveli tämä äidillisen ymmärtävästi, sillä sairauden jälkeen hän oli ottanut tavakseen pitää tirehtööriä melkeinpä omaisenaan.

Mutta hra Baslèvre oli jo kaukana eikä enää vastannut. Hän oli lähtenyt menemään Boulevard Blanquin suuntaan.

Itse taloon hän ei kuitenkaan aikonut mennä. Kun hän vain kuvittelikin liikkumattomia ja ehkä myös vääntyneitä kasvonpiirteitä, kävivät hänellä kylmät väreet ytimiin saakka. Ja sitäpaitsi, olisiko Gustave päästänytkään häntä sisään, kun ei edes ollut ilmoittanut hänelle Clairen kuolemasta? Siltä puolelta oli epäselvistä syistä viivytetty välirikko nyt varma asia…

Ei, hra Baslèvre palasi niille tienoille vain kulkeakseen entisiä teitään siinä uudessa tietoisuudessa, jonka Claire oli jättänyt hänelle jälkeensä. Hän tuli sanomaan kaduille ja käytäville, jotka olivat nähneet hänen onnettoman rakkautensa: »Täällä olen taas. Hän on mennyt pois, mutta hän rakasti minua.»

Tuskallinen pyhiinvaellusmatka, jolla kuoleman murtama sydänkin yhä jaksoi manata elämää! Mutta millaista elämää? Sellaista, jonka asianhaarojen olisi pitänyt ilmaista hänelle aikoja ennen, sillä ne tiesivät sen jo silloin! Ja outo oli myös näky: lievetakkiin puettu kunnianarvoisa ja täsmällinen herrasmies kuljeksimassa tyhjäntoimittajien ja tilapäisten pariskuntien joukossa.

Talo näkyi jo. Kolmannessa kerroksessa tunkeutui tuskin huomattavaa valoa sälekaihtimen raoista. Järkytettynä hra Baslèvre meni istumaan läheiselle penkille ja kuiskasi kädet ristissä kuin rukousta varten, silmät valoon suunnattuina:

— Tuolla hän on!

Sitten hän lakkasi ajattelemasta. Näännyksiin asti väsyneenä hän tyytyi vain istumaan siinä missä istui viimeisiin jäähyväisiin asti uskollisena vartijana, mutta huomaamattomana kuin kerjäläinen.

Tunnit kuluivat. Kattojen yläpuolella taivas sammui sammumistaan ja täyttyi tähdillä. Sitten taas tähdet hävisivät vuorostaan. Päivä nosti esiin kalmankalpeat kasvonsa. Mutta hra Baslèvre ei ollut liikahtanutkaan.

— Mitäs te täällä teette? Oletteko sairas? — kysyi paikalle tullut järjestyksenvalvoja äreästi.

Hra Baslèvre kavahti unestaan.

— En niinä tee mitään… minä nukun…

Huomattuaan torkkujan nauharuusun poliisi kohautti olkapäitään ja luopui ahdistamasta. Tuntoihinsa tultuaan hra Baslèvre havaitsi värisevänsä.

— Kas niin! — huokaisi hän, — on jo aika…

Molemmin käsin hän sitten lähetti hartaan suudelman ikkunan valoa kohti, joka auringon sarastaessa oli kalvennut ja sammui viimein kokonaan. Siinä hänen viimeiset jäähyväisensä, vihlovat kaikessa koruttomuudessaan! Senjälkeen hän poistui. Hiljaisuus, samanlainen kuin Clairen, lankesi hänen sieluunsa. Mutta vähemmän onnellisena kuin tämä vainaja hänen oli jatkettava elämää!